”Mestariteos, jota ilman ei olisi heavy metalia” – Klassikkoarvostelussa 50 vuotta täyttävä Led Zeppelin II

Puoli vuosisataa sitten blues-yhtye Yardbirdsin raunioille rakennetun ja The Who -yhtyeen sittemmin edesmenneen rumpali Keith Moonin nimeämän Led Zeppelinin oli tullut aika tehdä länsimaisen populaarimusiikin historiaa. Kitaristi Jimmy Pagen, laulaja / huuliharpisti Robert Plantin, basisti / kosketinsoittaja John Paul Jonesin ja rumpalisuuruus John Bonhamin muodostama keskienglantilaisnelikko oli tuolloin jo nousukiidossa kohti jättisuosiota.

Alkuajoistaan lähtien hurjana livebändinä tunnetun rock ’n roll -myllyn omaleimainen nimi oli kiirinyt pitkin läntistä Eurooppaa alkuvuodesta 1969 julkaistun yhtyeen debyyttialbumin siivin. Led Zeppelin oli ensimmäisen albuminsa julkaisuun mennessä tehnyt vuoden verran klubikeikkoja pääasiassa kotimaassaan, jossa yhtyeen lahjakkuuteen ja ainutlaatuisuuteen herättiin lopulta hieman jälkijättöisesti. Yhtye ei kuitenkaan aikaillut kakkoslevyn julkaisun kanssa, ja yhdeksästä kappaleesta koostuva, pelkistetysti nimetty ”II” tuli oleva yhtyeen uran raskaimmin rokkaava vaikkakin tyylillisesti varsin polveileva kokonaisuus.

Albumia pidetään edelleenkin alkusysäyksenä väkevästi ja raskaasti rockaavalle, sähkökitaravetoiselle, riffiorientoituneelle ja raskaspoljentoiselle länsimaiselle rytmimusiikille. Kyseinen rock-musiikin tyylilaji opittiin vuosia myöhemmin tuntemaan termillä ”heavy metal”. Näin puoli vuosisataa tapahtuneen jälkeen onkin perusteltua todeta, että Yhdysvalloissa lokakuun 22. ja Euroopassa viikkoa tuota myöhemmin, 31. 10. vuonna 1969 Atlantic Recordsin toimesta julkaistu ”Led Zeppelin II” on paitsi eurooppalaisessa mittakaavassa mutta myös maailmanlaajuisesti rock-musiikin ajaton kulmakivi ja epitomi.

Debyyttialbuminsa jälkeisten Yhdysvaltain-kiertueiden myötä Led Zeppelinin nimi alkoi saavuttaa maailmanlaajuisesti massiivisempia mittasuhteita. Turneiden myötä myös yhtyeen levy-yhtiö Atlantic Records tajusi, että sillä on käsissään ehkä suurin kassamagneetti pari vuotta Led Zeppeliniä aiemmin kansainvälisesti menestyneen Eric Claptonin, Ginger Bakerin ja Jack Brucen muodostaman huippusuositun trio-yhtye Creamin jälkeen. Myös yhtyeen tuore ja nokkela manageri Peter Grant huomasi suojattiensa todellisen potentiaalin lyödä läpi suuren maailman mittakaavassa, ja levytyssopimus Atlanticin kanssa näytti suosivan sopimuksen molempia osapuolia.

Yhtyeen toisen albumin kappaleiden tekijäkrediitit ja tuotantovastuu menivät yhtyeen keulahahmoille, Plantille ja Pagelle. Albumi on yhtyeen historiassa käänteentekevä myös siinä mielessä, että se on ensimmäinen, sittemmin Led Zeppelinin maailmanmenestykseen saattaneiden albumien tuottajan, Eddie Kramerin, tuottama Zeppelin-albumi.

”II” esitteli yhtyeen, joka oli jalostunut debyyttialbuminsa tuotannon ajoista monivivahteisemmaksi yksiköksi. Albumilla yhdistyi blues-pohjainen, väkivahvojen riffien ja voimallisen grooven yhdessä muodostama täyteläisesti rokkaava fuusio ja aika-ajoin myös herkkiä sävyjä maalaileva, mestarillisen tyylikäs äänimaisema. Albumin yhdeksästä kappaleesta kuusi olivat yhtyeen omaa käsialaa. Loput olivat Chicago-bluesista ammennettua lainamateriaalia, joka pakotettiin nelikon kesken lyijynraskaasti liitävän ilmalaivan moukaroituun muottiin.

”II”-albumi tuotettiin ja äänitettiin tammikuun ja elokuun 1969 välillä, mikä oli Led Zeppelinin varhaisten vuosien hektisintä ajanjaksoa. Tuona sangen lyhyenä aikana yhtye ehti tehdä neljä Euroopan- ja kolme Yhdysvaltain-kiertuetta. Albumin kappaleet äänitettiin kiertueiden aikana eri studiossa, tien päällä. Äänitykset toteutettiin kiertueiden välipäivinä ja taukoaikoina yhtyeen kulloisenkin sijainnin määrittelemässä kaupungissa, milloin missäkin käytettävissä olleista studiosta. ”II”-albumin äänitykset polkaistiin käyntiin huhtikuussa 1969 Olympic Studioilla Länsi-Lontoon Barnesissa. Studio oli sama, jossa Led Zeppelin oli puoli vuotta aikaisemmin äänittänyt omaa nimeään kantaneen, niin ikään klassikoksi muodostuneen debyyttialbuminsa.

Yhtyeen käytettävissä oli välillä ainoastaan pari tuntia studioaikaa, ja käytettävissä olleiden studioiden laatu saattoi vaihdella paikasta riippuen hyvinkin radikaalisti. Äänitysten studiofasiliteettien laatu vaihteli aina Chris Hustonin maailmanluokan Mystic Studiosissa äänittämistä sessioista Kanadan Vancouverin ”Hut”-studion alkeellisiin olosuhteisiin. Kyseisessä ”Hut”-studiossa Led Zeppelinilla oli käytössään ainoastaan 8-raitanauhuri, eikä edes säädyllisessä kunnossa olevia saati yhtyeen tarpeisiin soveltuvia mikrofoneja. Äänitysolosuhteet eivät olleet aina myöskään yhtyeen jäsenistön mieleen, mutta silti niissä mentiin päättäväisesti eteenpäin. Etenkin Robert Plant muistelee albumin kappaleiden kirjoittamisprosessin olleen paikoin hyvinkin stressaavaa ja epämieluisaa aikaa yhtyettä ympäröivistä olosuhteista johtuen. Se ei kuitenkaan estänyt Pagen päämäärätietoista ja ennakkoluulotonta missiota tuottaa spontaanisti tehty, huippulaatuinen albumi. Useat kappaleista pohjautuivat kiertueilla esitettyyn ”Dazed And Confused” -kappaleen väliosassa soitettuihin improvisaatio-osuuksiin ja jameihin. Osa kappaleista oli puolestaan yhtyeen keikoilla soittamien blues-covereiden uudelleenversiointeja.

Suurin osa ”II”-albumin kappaleista äänitettiin studio-olosuhteissa livenä. Kyseinen seikka alleviivasi Led Zeppelinin yhteissoiton rautaista tiukkuutta jo yhtyeen alkuvuosina, ja se oli ehtinyt marinoitua lyhyessä ajassa soitettujen lukuisten keikkojen myötä. Jälkituotantovaiheessa kappaleiden kuten ajattoman hienon balladin ”Thank You”, ”The Lemon Songin” ja raskaasti groovaavan instrumentaalin ”Moby Dickin” alkuun ja loppuun lisäiltiin kiertueen konserttien yhteydessä taltioitua yleisön ääntä. Kyseisen lisäefektin tarkoituksena oli saada albumi kuulostamaan tavanomaisen studioalbumin sijaan enemmän konserttimaiselta elämykseltä. ”Moby Dick” oli puolestaan ilmiömäisen, maailman kaikkien aikojen parhaaksi rumpaliksikin tituleeratun Bonhamin varhainen, suvereeni taidonnäyte. Sen perkussiivisessa väliosassa Bonham vuoroin kasvattaa ja laskee, kiihdyttää ja hidastaa välillä seesteisesti ja vuoroin ankaralla voimalla, paljain käsin soitettuja rumpufillejä ja -rolleja, mikä yhdisti albumille imetyt vaikutteet myös selkeästi afrikkalaiseen rytmimusiikkiin.

Osa albumin kappaleista miksattiin niin ikään jälkimmäisillä kiertueilla, tien päällä. Niistä esimerkkinä ”Whole Lotta Love” ja ”Heartbreaker”. Trouser Press -lehdelle vuonna 1977 antamassaan haastattelussa Page kertoi, että osa ”II”-albumin materiaalista valmistui live-muotoonsa bändin treenatessa vanhaa materiaaliaan seuraavaa kiertuettaan varten. Page ja Kramer ”viimeistelymiksasivat” albumin kasaan kahdessa päivässä elokuussa 1969 A&R Studioilla, New Yorkissa.

Jälkikäteen Kramer antoi tunnustusta Pagen periksiantamattomalle sinnikkyydelle, pelottomalle kekseliäisyydelle ja äänitystaidoille. Kaikki se huomioon ottaen kulloinkin käytettävissä olleiden studioiden paikoin hyvinkin askeettiset olosuhteet: ”Jotkut biiseistä äänitettiin outoakin oudoimmissa studioissa. Niin äärimmäisissä olosuhteissa, että äänittäjä ei osaa edes kuvitella. Loppujen lopuksi se kaikki saatiin kuitenkin kuulostamaan, perhana vie, timanttiselta. Vastuussa tästä kaikesta oli ainoastaan yksi mies: herra Page.”

Albumin ensimmäinen single, Willie Dixonin kirjoittaman ja Muddy Watersin tunnetuksi tekemän ”You Need Love” -kappaleen lyyriseen ulkoasuun ja riimittelyyn pohjaava ”Whole Lotta Love” julkaistiin singlenä Britanniaa lukuun ottamatta useissa länsimaissa, ja se nousikin singlelistojen kärkikymmenikköön yli kymmenessä  maassa. ”The Lemon Song” lainattiin puolestaan selkeästi Howlin’ Wolfin ”Killing Floor” -kappaleesta. Yhtye ei suinkaan välttynyt oikeussyytteiltä lainaamiensa kappalevaikutteiden suhteen. Jo Bonhamin kuoltua, vuonna 1985 Dixon haastoi Led Zeppelinin elossa olleen miehistön oikeuteen kappaleensa plagioinnista. Samoin toimi blues-legenda Howlin’ Wolfin perikunta. Loppujen lopuksi Led Zeppelin joutui maksamaan korvauksia molemmissa tapauksista. ”The Lemon Songin” kohdalla ”II”:n tiettyjen painoksien levyn kansiin ja vinyylien keskiöetiketteihin määrättiin painettavaksi Leadbelly yhdeksi kappaleen tekijöistä. Sitruunan puristamisesta kertova, vahvasti Spinal Tapin tyyliin seksistinen tekstiviittaus oli itse asiassa alkujaan lainattu Robert Johnsonin ”Travelin’ Riverside Bluesin” lyriikoista. Lienee ollut Led Zeppelinin jäsenistön onni, ettei jo tuolloin edesmenneen Johnsonin puolesta mikään taho nostanut syytteitä bändiä vastaan.

”Led Zeppelin II”:sta kasvoi Woodstock-kesän jälkeisestä syksystä eteenpäin paitsi genrejen välinen musiikillinen väylän avaaja mutta myös yksi läntisen musiikkibisneksen suurimpia kassamagneetteja kautta aikain. Rahasampo tahkosi, ja tahkoaa edelleen, hunajaista niin Atlanticille kuin yhtyeelle pitkälle tuleville vuosikymmenille saakka. Albumi nousi ilmestymisensä aikaan listaykköseksi niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassakin. Se oli myös ensimmäinen kerta, kun Led Zeppelinin albumi nousi molemmissa maissa albumilistojen kärkisijalle.

”II”-albumin kansitaiteesta vastannut David Juniper palkittiin hänen albumin kuoseihin taiteilemansa teoksen ansiosta vuonna 1970 Grammy-palkinnolla. Vuonna 1999 Led Zeppelinin ”II” oli myynyt Yhdysvalloissa yli 12 miljoonaa kappaletta oikeuttaen kaksitoistakertaiseen platinalevyyn. Lukemattomat kriitikot ja musiikinalan ammattilaiset ovat arvottaneet ”II”-albumin erääksi kaikkien aikojen parhaimmaksi ja tulevia rock-musiikin tyylisuuntauksia voimakkaimmin innoittaneeksi musiikkialbumiksi.

Kommentoi julkaisua