Metal Days 2014 @ Tolmin, Slovenia 21.7.–25.7. 2014, osa 2/2
Torstai 24.7.2014
Osaltani MetalDaysin torstainkaan aloitus ei mennyt aivan nappiin, koska omistin aikatauluprintin, joka oli myöhemmin kokenut muutoksia. Vakaa tarkoitukseni oli päästä festareille In Solituden keikkaa seuraamaan, mutta paikalle saavuttuani minua viisaammat osasivat kertoa, että bändi lopetti juuri. Sinällään iloinen yllätys oli se, että itselläni aikataulussa perjantain kohdalla seisova Kadavar kiipesikin lavalle seuraavaksi. Tätä saksalaista rokkibändiähän on kovasti hehkutettu jo debyyttialbumin ilmestyessä. Kyllä triolta soitto luonnistuikin hienosti! 70-luvulta sävyjä kovasti musiikkiinsa hakenut bändi sai itse asiassa erittäin hyvälle mielelle ja pienet (lähinnä itsestä johtuvat) aikataulusekoilut unohtuivat. Erityiskiitos täytyy osoittaa rumpali Tigerille, jonka esiintyminen oli erityisen viihdyttävää. Vaikka musiikillisesti bändi tarjoili hiukan tasapaksua poljentoa, nostivat muusikoiden taidot keikan pisteitä aika korkealle.
New Yorkista asti paikalle oli saatu päälavan seuraava akti Prong, joka on vaikuttanut metalliskenessä jo 80-luvulta asti mutta jäänyt loppujen lopuksi aika pienen piirin bändiksi. Melkoista crossoveria esittänyt Prong sai joka tapauksessa porukan nyrkit heilumaan, ja tälläkin kolmikolla oli selvästi muutama ässä hihassaan yleisön viihdytystä ajatellen. Omaan makuuni bändin musiikki on hiukan liian sekavaa, mutta karkuunkaan sitä ei tarvinnut lähteä – paitsi kun huomasin, että kakkoslavalla oli aloittelemassa ranskalainen Benighted, jonka brutaali death metal vetäisi taas täydellisesti mukaansa. Grindillä maustettu death metal on varsinkin live-tilanteessa erityisen toimiva yhdistelmä, ja kun sitä soittavat paljasjalkaiset, hymyilevät aikuiset miehet, pisteet nousevat entisestään. Valitettavasti tätäkään keikkaa en ehtinyt seurata kokonaisuudessaan, koska taas täytyi kiirehtää päälavan tuntumaan.
Suomalaiset bändit ovat olleet näillä Tolminin festareilla yleensä suhteellisen monilukuisina edustettuina. Yksi tämän vuoden kotimaisistamme 
oli pakanametallibändi Moonsorrow, jota harvoin pääsee näkemään kotitantereilla; toki syksylle on jo ilmoitettu yhdestä Suomen-keikastakin. Oli huimaa huomata, miten suuri määrä yleisöä oli tullut Moonsorrow’ta seuraamaan – ja vielä huimemmaksi asian tekee se, että kaikenmaalaiset metallimenninkäiset lauloivat mukana suomenkielisiä biisejä. Kyllä nämä helsinkiläiset hoitivat homman ns. kotiin, sillä keikka oli todella nautittava kokemus! Keikalla kuultiin biisei
nä esimerkiksi ”Kivenkantaja” ja ”Muinaiset”. Aivan loppuun asti en valitettavasti ehtinyt tätäkään rypistystä nähdä, koska piti lähteä kyttäilemään jo kakkoslavan Inquisitionin valokuvausta. Kun pääsin paikalle, harmitti entistä enemmän, koska jotain kitaravahvistimen säätöjä siellä lavalla yritettiin saada kohdilleen niin kauan, että keikka pääsi loppujen lopuksi alkamaan reilun vartin myöhässä. Kun bändille oli annettu soittoaikaakin vain 50 minuuttia, keikka typistyi puolen tunnin rytistykseen. Mutta tämäkin puolituntinen osoitti jälleen kerran sen, että Inquisition yksinkertaisesti vain on loistava bändi, näkipä sen kuinka monta kertaa vuodessa tahansa.
Mainos päättyy
Torstai-illan – ja epäilemättä koko festareiden – pääesiintyjänä oli eräskin Megadeth, joka nähtiin viikonloppuna myös Suomen Qstockissa. Bändin ja erityisesti sen nokkamiehen tekemiset ja vaatimukset ovat saaneet yleensä lähinnä kritiikkiä osakseen, mutta ei niistä tässä sen enempää. Hiukan myöhässä lavalle saapunut bändi täräytti alusta asti esille visuaalisen ilotulituksen. Lavan taustaseinällä oli kolme screeniä, joiden kuvamateriaali vaihte
li tiuhaan tahtiin. Soittajat itse eivät ainakaan kauempaa katsottuna näyttäneet erityisen eläväisiltä, mutta soitto heiltä kuitenkin kulki. Megadeth esitteli keikallaan läpileikkauksen urastaan kuitenkin niin, että 2000-luvun materiaali jäi vähäisemmälle huomiolle. Esimerkiksi uusimmalta levytykseltä ”Super Collider” ei taidettu soittaa kuin yksi biisi. Selvästi suuremmat aploditkin saivat bändin varhaisemman vaiheen kappaleet – ja mikä ihme tämä nyt onkaan. Kyllähän ”In My Darkest Hour”, ”Skin O’My Teeth” ja lopussa soitettu ”Peace Sells” toivat itsellenikin nostalgisia fiiliksiä, vaikka bändin tekemisiä en enää viimeisten vuosi(kymmenten) aikana ole jaksanut suuresti seurata. Dave Mustaine vaikutti lavalla jopa hyväntuuliselta. Keikka sai jälkikäteen kyseltynä yleisöltä hyvin vaihtelevia lausuntoja: toiset olivat pitäneet erittäin kovasti ja toisille bändi oli toiminut vain entisaikojen reliikkinä. Mielestäni tässä oli joka tapauksessa aivan oiva torstai-illan päättäjä. Kotimatkalla vilkaisin vielä yhden biisin verran Riotia, mutta sen enempää en tämän bändin keikasta jaksanut innostua.
Perjantai 25.7.2014
Viimeisenä festaripäivänä alkoi jo askel painaa, mutta eihän se auttanut kuin raahautua vielä alueelle virkistävän kesäsateen jälleen helliessä kulkijaa juuri sillä hetkellä, kun pelipaikoille pääsin. Alkupäivän bändit jäivät taas valitettavasti näkemättä; hetken verran ehdin kakkoslavalta 
vilkaista Dead Territorya, joka soitti modernia metallia mukavalla otteella. Kehityskelpoinen nuori bändi siis tämäkin! Viimeisen festaripäivän päälavan avaajaksi oli puolestaan valikoitunut brittibändi Cruel Humanity, jonka paikka olisi mielestäni ollut kakkoslava ja ajankohtakin mieluummin pimeä ilta kuin valoisa päivä. Jotain kokeellista black metallia bändi esitteli, mutta tällä kertaa jopa itseltäni meni tämä kokeellisuus hiukan ohitse. Väittäisin kuitenkin, että tämä bändi kärsi eniten juuri tuosta soittoajasta.
Tämän jälkeen MetalDays saikin taas niskaansa järjettömän sadekuuron, jota siirryimme hetkeksi pakoon katokseen. Tänä aikana päälavalla omaa progressiivista soitantoaan esitteli Soen. Valitettavasti bändin keikka jäi vähemmälle huomiolle, sillä jostain 150 metrin päästä tiirailukaan ei oikein onnistunut. Puheensorina katoksessa onnistui myös pitkälti peittämään bändin soitannan alleen. Sateen lakattua ehdimme vielä kakkoslavan tuntumaan todistamaan muutaman biisin verran slovenialaista Condemnation Cristiä, jonka musiikkia on ymmärtääkseni käytetty jonkin tv-sarjan soundtrackillä. MetalDaysin sivuilla bändin genre luokiteltiin cinematic blackiksi, mitä se sitten ikinä onkaan. Noiden muutaman biisin perusteella voisi löytää bändistä enemmän sitä elokuvaa kuin black metallia. Keikan jälkeen kakkoslavan kentällä käytiin todella vakuuttava Suomi–Tanska–Slovenia-jalkapallo-ottelu, jonka perusteella täytyy sanoa, että näiden pelaajien on hyvä treenata vielä hiukan ennen seuraavia MM-kisoja, esimerkiksi palloon osumista.
Mutta se jalkapallosta ja takaisin musiikkiin. Kadavarin siirryttyä edelliseen festaripäivään oli Jyväskylän oma Ghost Brigade puolestaan siirretty päälavalle. Virhe! Tässä vaiheessa aurinko taas paistoi, ja bändin tunnelmointi olisi ehdottomasti kuulunut varjoisalle kakkoslavalle. Joka tapauksessa bändi onnistui kaikessa eleettömyydessään sulattamaan monen paikalla olijan sydämen ja oli itse asiassa aivan hyvää antia, tällaine
n ”kevyesti keskellä viimeistä festaripäivää” -annos. Jälleen pieni isänmaallisuudenkin tunne nähtävästi nosti kättään esille raportoijankin kohdalla. Tunnelmointi jatkui tämän jälkeenkin, kun pitkän linjan doom/goottibändi My Dying Bride pääsi jyräämään MetalDaysin yleisölle. Bändin kokemus paistoi tästä keikasta: vokalisti Aaron Stainthorpe toimi tuttuun tapaansa bändin nokkamiehenä ja yleisön innostajana muiden muusikoiden tyytyessä keskittymään soittamiseen. Muutamassa biisissä viulisti tuotiin sopivasti etualalle keikalla. Bändi keskittyi keikalla lähes täysin 1990-luvun tuotantoonsa, mikä antoi sille varmasti ainakin nostalgiapisteitä.
Valitettavasti doom sai jäädä vielä kaikumaan pimenevään yöhön, koska kakkoslavalla oli tarjolla teknistä death metallia Suffocationin voimin. Paikalle olikin raahautunut niin paljon porukkaa, että itsensä joutui melkein väkisin tunkemaan kuvauspaikoille. Enkä ihmettele väkimäärää ollenkaan, sen verran kovan setin tämä bändi meille vetäisi. Viime vuonna ilmestyneeltä ”Pinnacle of Bedlam” -levyltä setissä kuultiin useampi biisi, mutta erityisesti itseäni miellytti keikalla kuultu vanhempi materiaali. Ja ovathan nämä herrat pirun kovia soittajia! Suffocationin lopetellessa omaa reilun tunnin mittaista settiään ajattelin, että olikohan tämä nyt tässä ja loppuajan voisi käyttää vielä ihmisten kanssa seurusteluun.
Mutta voi, miten väärässä olinkaan, sillä itsekin yllätyin, kuinka Heaven Shall Burn vei mukanaan päälavalla
soittaessaan. Bändin aikaisemmat live-vedot eivät ole saaneet itsessäni mitään suuria tunteita aikaiseksi, mutta nyt jokin selvästikin naksahti paikalleen: ehkä se oli yleinen tunnelma, bändin näyttävä keikka pyroineen, sopiva määrä caipirinhaa tai sitten vain yksinkertaisesti se, että keikka oli pirun hyvä! Bändi ainakin oli täysillä mukana siinä, mitä teki. Ja yleisö se vasta mukana olikin! Tuntui, että jokainen vielä vähääkään tolpillaan oleva oli puimassa nyrkkiä ilmaan ja moshaamassa keikalla. Lopussa vokalisti Marcus Bishoffin yllyttämänä saatiin aikaiseksi tämän vuoden näyttävin pitti, joka kiersi miksausstagen takaa päälavan eteen asti. Todella hieno ja rakenteeltaan ehyt keikka, jonka voimin jaksaa vielä pitkälle syksyyn!
Mainos päättyy
Tämän jälkeen naapurimaamme Sabaton tuntui alkukeikasta valjulta varjolta edelliseen esiintyjään verrattuna, mutta täytyyhän se sanoa, että Sabatonkin on mitä viihdyttävin live-esiintyjä. Lavalle tultiin jälleen Europen ”Final Countdownin” toimiessa introna, ja tästä lähtikin melkoinen laukkakeikka käyntiin. Tällä kertaa lavalle oli tuotu mukana esimerkiksi tankki, joka toimi rumpukorokkeena. Eikä pyroissa säästelty tämänkään bändin kohdalla, jos niitä paukkui edellisenkin keikan aikana melkoinen määrä. ”Heroes”-albumin sotasankareita esiteltiin luonnollisesti tällä keikalla, ja taisipa bändi yhden viisun heittää äidinkielelläänkin (vai kuulinko aivan väärin..). Viimeistään encorena soinut ”Primo Victoria” sai jokaisen paikalla olevan nyrkin heilumaan ilmassa. Vaikka Sabaton ei missään tapauksessa kuulu bändeihin, joita jaksaisin levyltä kuunnella, en muista montakaan kertaa poistuneeni bändin keikalta pahantuulisena. Hymy oli korvissa tälläkin kertaa, eikä väsymyksestä tietoakaan, vaikka kello kilkutti jo kaksi yöllä.
Tarkoituksenani oli vielä kotimatkalla vilkaista hetken verran kakkoslavan ja koko festareitten viimeistä aktia Tiamatia. Mutta niin siinä vain kävi, että tämäkin keikka vei vielä mukanaan niin kovin, että diggailin bändiä loppuun asti. Nämäkin goottirockin veteraanit näyttivät vielä kahden jälkeen yöllä, että pitkän linjan bändi pystyy viemään mukanaan. En ole bändin uraa aktiivisesti seurannut, mutta tämä keikka oli helvetin kova! Tämän jälkeen ei voinut sanoa muuta kuin kiitos MetalDays, jälleen kerran! Jos vain henki vielä ensi vuonna pihisee, aion jälleen olla paikalla!
Teksti ja kuvat: Rudi Peltonen
Kuvat (Heaven Shall Burn ja Sabaton): Hencca Ojamo/ LiveStillLive
