Metal Days 21. – 26.7.2013 @ Tolmin, Slovenia

Monen suomalaisen aikaisemmin nimellä Metal Camp tuntema festari järjestettiin jälleen Soca-joen laaksossa Tolminissa, nyt jo kymmenettä kertaa. Järjestäjätahon muututtua nimenä oli tällä kertaa Metal Days, mutta konsepti oli muuten pysynyt melko entisellään, joten Kaaoszinen edustajakin suuntasi nokkansa jälleen kohti Sloveniaa. Kun paikalla ollaan yhden kirjoittajan voimin, jää osa bändeistä väkisinkin näkemättä, joten valintoja joutui viiden bändipäivän aikana tekemään. Se tietenkin aina festareilla harmittaa, mutta riittihän noita bändejä nähtäväksi asti mukava määrä.
Festari ilmoittaa kestoajakseen 7 päivää, joista kuitenkin vain viitenä kuullaan bändejä. Sunnuntaina 21.7. saattoi chillailla beach barissa dj:n räiskiessä heavya ja metallia innokkaalle festariyleisölle. Ja kyllä rannalla, leirintäalueella ja Tolminin kylälläkin kävellessä huomasi, että yleisöä oli löytänyt jälleen kerran jo ajoissa paikalle.

Maanantai 22.7.2013

Täysi rähinä pääsi siis käyntiin maanantaina, jolloin ensimmäinen näkemämme bändi oli päälavalle asti päässyt libanonilainen Blaakyum. Bändi täytyi mennä katsastamaan mielenkiinnosta, sillä eiväthän nuo Lähi-Idän maat ole aivan normaaleimpia metallimaita. Bändi oli myös mainostanut itseään mukavasti foorumilla. Eikä Blaakyum huono missään tapauksessa ollutkaan, vaan thrash metal luisti suhteellisen luontevasti. Laulaja kertoili myös välispiikeissään, millaista on olla metallimies bändin kotiseudulla, eikä kuulostanut mitenkään leppoisalta elämältä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Tämän jälkeen siirryimme kakkoslavan tuntumaan, jossa ehdimme kuulla pari biisiä slovenialaista Agania, joka kuulosti jotenkin hyvin tutulta tunnelmoinnilta. Seuraavana puolestaan lavalle kipusi kroatialainen extreme metallia mäiskivä Avicularia. Tätä bändiä oli ihan mukavasti porukkaakin tsekkaamassa rantalelujensa kanssa. Bändin soitanta oli hyvältä kuulostavaa teknistä metallia, johon voisi tutustua paremminkin.

Tämän jälkeen vastaamme tuli puoliksi vahingossa ensimmäinen aikataulun muutos, josta luonnollisestikaan ei kerrottu oikeastaan missään. Istahtaessamme kakkoslavan tuntumaan huomasimme, että vasta pari tuntia myöhäisemmäksi ilmoitettu Neurotech aloittikin oman settinsä. Ja eipä siinä mennyt kuin vajaan kolmen biisin verran, kun setti myös loppui. Syyksi ilmoitettiin tietokoneen hajoaminen, mikä tietysti haittaa jo melkoisesti industrialin soittoa. Yleisö jäi kyllä hiukan kysymysmerkkinä seisomaan ja odottamaan, tulisiko bändi vielä lavalle. Ei tullut, joten oli sopiva väli piipahtaa rannalla vilvoittelemassa, koska päälavankaan bändit eivät vielä olleet niitä kovia nimiä.

Vilkaisimme vielä matkalla Soilworkin keikalle kakkoslavalla Incineryn keikkaa. Hyvin siinä thrashiä vedettiin, vaikka paikalla olikin noin viisi ihmistä yleisössä. Päälava ensimmäinen ”isompi” bändi oli sitten naapurimaamme Soilwork. Alkuillan bändeillä oli varmasti melkoisen tukalat oltavat auringon porottaessa suoraan päälavalla (kerrottakoon, että lämpötila keikkui koko viikon tasaisesti siinä 35 asteen yläpuolella). Soilworkinkin soittajat väänsivät keikkaa kuupat punaisena. Keikka keskittyi luonnollisesti uudempaan tuotantoon, mutta ilokseni settiin oli mahdutettu myös sellaiset biisit kuin ”Follow the Hollow” ja ”Stabbing the Drama”. Kaiken kaikkiaan hyvä veto Soilworkiltä.

Sitten siiryttiinkin päälavalla suomalaiseen tarjontaan. Yleisössä oli koko päivän ajan näkynyt jo melkoinen joukko Ensiferum-paitoja ja kasvomaalauksia. Heti Ensiferumin aloitus osoitti sen, että bändi on todella suosittu Euroopassa. Ainakin keikan alkupuolella crowdsurfaajien määrä näytti olevan melkoisen suuri. Bändin ”In My Sword I Trust” –biisillä alkanut tunnin rykäisy olikin oikein onnistunut, ja kyllä loppupuolella tullut ”Twilight Tavern” sai hyvät yhteislaulut aikaiseksi. Mielenkiintoista oli myös kuulla, kuinka eurooppalainen yleisö tapailee ”Lai Lai Hei” -biisin suomenkielisiä sanoja.

Kerkesimme tämän jälkeen toviksi tsekkaamaan toiselle lavalle myös israelilaista death/thrashiä, kun Hammercult esitteli osaamistaan. Hiukan tämä bändi jäi tällä kertaa kuitenkin taustamusiikin asemaan, koska pitäähän sitä festareilla myös turista ihmisten kanssa. Mutta seuraavana kakkoslavalla täräytti Benediction, jonka keikan jälkeen ei enää harmittanut läheskään niin paljon se, että bändi soitti päällekkäin Overkillin kanssa. Ja koska Overkillin olen livenä muutamaankin otteeseen päässyt todistamaan, osui valinta tällä kertaa Benedictionin kohdalle. Vanhan liiton death metal toimi aivan loistavasti, joten Benedictionin voi hyvillä mielin nostaa ensimmäisen päivän parhaaksi vedoksi. Näin siis kokemus näytti, kuinka homma hoidetaan kotiin.

Päälavan pääbändinä maanantaina oli pian keikkatauolle jäävä In Flames. Tämän kesän keikoilla bändi on ottanut settilistaansa mukaan mielestäni onnistuneen yhdistelmän vanhempaa ja uudempaa tuotantoa. Myös tämä Metal Daysin keikka toimi hienosti, ja kyllähän esimerkiksi ”Pinball Map” on aina mukava kuulla bändin live-setissäkin. Illan pääbändille oli aina annettu puolentoista tunnin soittoaika, joten tässä ajassa näiltä ruotsalaisiltakin saatiin kuulla kattava läpileikkaus bändin urasta.

Maanantain viimeisenä bändinä doomasi vielä kakkoslavalla Pentagram, jolle olisi ehkä suonut hiukan aikaisemman soittoajan. Mutta kyllä yleisöä vielä paikalle oli raahautunut, ja bändi äityi loppujen lopuksi soittamaan jopa muutaman encorenkin. Bobby Lieblingin ilmehdintää ja esiintymistä on suhteellisen viihdyttävää katsota, ja kyllähän doom sopii juuri yön tunteihin, mutta tämä genre ei koskaan ole itselleni kunnolla auennut, joten oikein suuntaan tai toiseen ei keikasta pysty mitään sanomaan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Tiistai 23.7.2013

Tiistaina alkupäivän bändit menivät totaalisesti ohi, koska suomalaiselle oli mukavampi 40 asteen helteessä istuskella omassa puutarhassa tiukasti varjossa. Metal Daysissä ensimmäisiksi bändeiksi on onneksi sijoitettu hiukan pienempiä nimiä, joista useat tulevat Sloveniasta ja Kroatiasta. Toki näistä voisi aina löytyä hyviä uusia tuttavuuksia, mutta mukavuustekijät veivät tässä tapauksessa voiton.

Päivän ensimmäisenä bändinä osaltani toimi tiistaina Glasgow’sta ponnistava deathcore-pumppu Bleed From Within. Bändin keikalla meininki olikin energistä, vaikka yleisöä ei vielä kovin paljon paikalla ollutkaan. Tolminin helteessä iltapäivän ja alkuillan bändit usein joutuvat sen tosiasian eteen, että festaroitsijat viihtyvät vielä viilentymässä beach barissa tai valmistautuvat isompiin nimiin leireissään. Tästäkin huolimatta nuoret core-pojat saivat innostettua yleisöä jopa pienimuotoiseen pittiin ja wall of deathiin. Lisäksi keikan aikana saatiin virkistävä sadekuuro!

Seuraavana päälavalle nousi venäläinen Arkona, joka jonkinasteista pakanametallia edustaa. Bändiä jaksoi tälläkin kertaa seurata juuri ja juuri yhden biisin verran, sen verran epävireiseltä se pajupillin ujellus kuulosti. Lisäksi piti oikein tarkasti kuunnella, onko vokalistilla ja muulla bändillä edes sama biisi meneillään. Kakkoslavalla oli samaan aikaan tarjolla saksalaista poweria, kun Steel Engraved teki paluun 1980-luvulle. Tännekään ei ollut eksynyt kovin paljon yleisöä, joten sinällään ihailtavaa oli, miten bändi yritti innostaa muutamaa ihmistä mukaan meininkeihin. Tämän bändin kohdalla miinukset miksaajalle, koska vokaaleja ei kuulunut juuri lainkaan – en sitten osaa sanoa, oliko tämä loppujen lopuksi hyvä vai huono asia.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Seuraavaksi päälavalla olikin sitten luvassa ränttätänttämeininkiä, kun skotlantilainen Alestorm päästettiin vauhtiin. Yleisöä oli tässä vaiheessa jo aikaisempaa selvästi enemmän paikalla, ja muutamia piraattiasujakin yleisön seasta onnistui bongaamaan. Joten meno oli kova kuin päivätanhuissa. Bändille iso kumarrus senkin takia, että laulaja Christopher oli sanojensa mukaan kärsinyt päivän ajan jonkinasteisesta ruokamyrkytyksestä, mikä kyllä ajoittain näkyi hänen kasvoiltaankin. Yleisö oli menossa hyvin mukana, ja ”Shipwrecked”-biisin aikana nähtiin myös yhteissoutamista Tolminin pellolla.

Seuraavaksi saatiin päälavalla todistaa tiistain ehdottomasti kovin keikka, kun sveitsiläinen pitkän linjan industrial-bändi Samael näytti, kuinka homma hoidetaan. Vaikka olen bändiin tutustunut vasta noin kymmenen vuotta sitten, en ole ollut enää niin ihastunut bändin viimeisimpiin tuotoksiin kuin aikaisempaan tuotantoon; niinpä vanhakin herkistyi, kun setissä oli mukana mm. ”Into The Pentagram” -biisi kaukaa 90-luvun alusta. Samael intoutui soittamaan jopa muutaman encoren, mikä näillä festareilla on suhteellisen harvinaista. Vokalisti Vorphin pirullinen ääni ja basisti Masin käsittämätön pirteys lavalla ovat sellainen yhdistelmä, josta ei vain voi syntyä kuin loistava live-kokemus!

Tämän jälkeen pirteys ja ilo sitten poistuivatkin, kun lavalle asteli Mayhem ”Deathcrushin” myötä. Tällä kertaa lavaa ei ollut koristeltu sianpäillä ynnä muulla teatraalisella rekvisiitalla, vaan Attila tyytyi pelkästään keimailemaan pääkallolle. Ehkä osittain tämänkin takia keikka oli mielestäni tällä kertaa musiikillisesti toimivampi kuin muutamat aikaisemmat näkemäni Mayhem-keikat. Mutta kuitenkin, ”De Mysteriis Dom Sathanasin” kuultuani tuli jälleen kerran mieleeni kysymys, onko Mayhem tehnyt mitään hyvää musiikkia enää 2000-luvulla. Ja sitä seurasi ajatus, että joittenkin bändien vain pitäisi tajuta antaa periksi ja laittaa pillit pussiin.

Illan viimeisen pelastajan tittelin saikin Mayhemin jälkeen Exhumed, jonka energinen death-soitanta pelasti edellisen bändin jättämän huonon maun. Onneksi tiistai-illan päättäjä oli tuo jenkkibändi, joka jaksoi vielä ennen kello kahta innostaa porukkaa meuhkaamaan Tolminin yössä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Keskiviikko 24.7.2013

Keskiviikkona Tolminia helli aamupäivästä lähtien sade, mikä lähinnä vain ilahdutti suomalaisia festarikävijöitä. Tästä huolimatta saimme itsemme festarialueelle vasta Brutal Truthin alkuun. Muutama mielenkiintoinen pienempi akti siinä valitettavasti jäi katsastamatta. Brutal Truth täräytti päivän kuitenkin käyntiin sellaisella voimalla, että alkupäivän köhimisestä ei raportoijallakaan enää ollut mitään tietoa. Näin tämä jenkkinelikko teki hienoa työtä jälleen kerran. On aina loistavaa nähdä, ettei kunnon metallikeikan heittämiseen tarvita mitään sen suurempia rekvisiittoja, kun homma osataan – ja Brutal Truth muuten osaa!

Jenkki-grindin jälkeen siirryttiinkin sitten battle metallin pariin, kun Turisas päästettiin irti. Tässä vaiheessa päälavan nurmikenttä täyttyi puna-mustista naamoista, joitten perusteella saattoi päätellä bändin saavuttaneen Euroopassakin jo varsin mittavan suosion. Keikka pyyhkäistiin käyntiin tutulla biisikolmikolla, kun Turisas tykitti peräjälkeen biisit ”The March Of the Varangian Guard”, ”Take the Day” ja ”To Holmgard And Beyond”. Vokalisti ”Warlord” kiitteli välispiikeissään moneen otteeseen slovenialaista yleisöä – ja slovenialaista olutta. Hiukan tämä yltiömäinen kiittely alkoi jo mennä itselläni yli, senkin ajan olisi voinut käyttää ainakin yhden lisäbiisin soittamiseen. Myös tulevaa levyä muistettiin tietenkin mainostaa, ja siltä kuultiin maistiaisena ”Into The Free” -niminen kipale, joka ei valitettavasti taistele samassa sarjassa aikaisempien biisien kanssa. Vanhat biisit toimivat kuitenkin loistavasti, ja keikka lopetettiin tuttuun tapaan ”Battle Metalliin”, jota koko Metal Days tuntui huutavan yhdessä pimenevässä illassa. Ja eihän bändi voi olla huono, jos sitä on diggailemassa Høest omaa yön tunteina heitettävää keikkaa odotellessaan.

Myös seuraava päälavan akti Meshuggah veti paikalle suuren yleisömäärän, ja olihan bändin veivaamisessa taas menoa ja meininkiä. Siitäkin huolimatta keikasta jäi hiukan väsähtänyt olo päällimmäisenä mieleen, joten tässä tapauksessa pisteet Suomi–Ruotsi-maaottelussa menivät kotimaahamme. Aivan koko keikkaa Meshuggahilta en ehtinyt edes näkemään, koska oli aika kiiruhtaa kakkoslavalle tsekkaamaan, kuinka Dying Fetusin death metal toimii Metal Daysissa. Se heikko lenkki Metal Daysissa on, että lavat eivät ole aivan vierekkäin, jolloin välillä pakostakin missaa ainakin osia keikoista päällekkäisyyksien takia. Lisäksi päälavan bändien lopetettua kulkureitti kakkoslavalle yleensä ruuhkautuu melkoisesti. Sanottakoon vielä vinkkinä seuraaville Metal Days -festareille suuntaaville, että jättäkää ihan suosiolla maistamatta sitä lavojen välisellä reitillä olevalla  ”Snops”-kioskilla myytävää paloviinaa, sellaista myrkkyä se oli!

Mutta takaisin asiaan: toimihan se Dying Fetus, jopa paremmin kuin se kuuluisa junan vessa. Bändi olisi yleisömäärän perusteella kuulunut melkeinpä päälavalle, niin tukossa kakkoslavan ympäristö oli keikan aikana. Viimeisin ”Reign Supreme” -lätty nousi luonnollisestikin pääosaan keikkasetissä, eikä se ainakaan minua ollenkaan haitannut. Tömäkkä veto tältä jenkkitriolta!

Koska muutamakin Kaaoszinen kollega niin hartaasti toivoi, niin täytyihän minun käydä vilkaisemassa, mitä Sonata Arctica Metal Daysin päälavalla oikein puuhastelee. Olen bändin joutunut näkemään lukemattomia kertoja, ja täytyy kyllä sanoa, että olen siltä paljon energisempiä ja iloisempia keikkoja nähnyt kuin nyt. Tai johtuisiko tämä siitä, että uudempi matsku ei vain toimi livenä? Jotenkin ne biisit vain kuulostivat hengettömiltä ja vaisuilta, eikä Tony Kakkokaan jaksanut juoksennella entiseen tapaansa pitkin lavaa. Mutta kyllähän se ”Full Moon” sai jo yleisöäkin riehaantumaan.

En kuitenkaan jäänyt seuraamaan, kuinka riehakkaaksi meno olisi äitynyt keikan loppupuolella, koska oli aika rientää taas kakkoslavan tuntumaan odottamaan norjalaisen Taaken keikkaa. Vähän ennen yhtä ilmoille tärähtikin ”Nordbundet”, ja siitä mentiin tunnin verran eteenpäin sellaista hönkää, ettei ehtinyt jäädä ihmettelemään. Norjalaiset näyttivät Høestin johdolla, ettei niitä välispiikkejä todellakaan tarvitse viljellä vaan lavalla voi keskittyä ihan soittamiseen. No, eivätpä ne spiikit yleensä black metalliin ole kovin olennaisesti kuuluneetkaan. Taake keskittyi pitkälti ”Noregs Vaapenin” biiseihin, mutta kyllä mukana kuultiin myös yksi osa ”Hordalands Doedskvadilta”. Keikan loppupuolella keikalla nähtiin vierailevana vokalistina myös Mayhemin Attila Csihar. Joka tapauksessa Taake oli keskiviikon selkein voittaja; ainoa harmitus keikassa oli, että se lopetettiin, ennen kuin soittoaika olisi edes loppunut. Seuraavana päivänä kuulin, että kyseessä oli selkeä informaatiokatkos: bändi kun oli luullut heille suodun vain tunnin slotin. Kiitos tästä kuuluu siis jälleen kerran slovenialaiselle tiedottamiselle.

Torstai 25.7.2013

Neljäs varsinainen festaripäivä alkoi osaltani belgialaisen Herfstin johdattelemana. Nämä nuoret miehet olivat saaneet jo iltapäivällä suhteellisen hyvän määrän porukkaa kuuntelemaan puolituntisen verran black/deathiään; olisiko osuutta asiaan sillä, että bändiläiset ovat olleet tuttu näky festariyleisössä useampien vuosien ajan. Joka tapauksessa tykkäsin kovasti bändin musiikillisesta annista, joten torstai saatiin tällä tavoin onnistuneesti käyntiin. Belgialaisten jälkeen täräytti brittiläinen The Rotted oman 40-minuuttisensa hyvinkin mallikkaasti menemään. Bändi tarjoili death metallia sellaisella mukavalla punk-asenteella, ettei siitä voinut kuin tykätä. Ja nähtiinhän kakkoslavan yleisössä jo tässä vaiheessa pientä yritystä pitinkin rakentamiseen.

Tämän jälkeen olikin päälavalle rakenneltu kätevä putki: ensin Leprous heitti oman puolituntisensa, jonka jälkeen lavalle asteli Ihsahn omalle keikalleen edellisen bändin pysyessä paikallaan. Leprous on kyllä soitannollisesti varsin ammattimainen ryhmä, mutta kyllähän se vokalistin ulina on juuri niin kauheaa, kuin muistelinkin. Bändi saa kyllä ehdottomasti ”festarin hikisimmät paidat” -kunniamaininnan, sen verran aurinko näytti lämmittävän kauluspaidoissaan soittavaa bändiä. Ihsahn puolestaan vetäisi mielestäni huomattavasti paremman keikan kuin tämän kesän Tuskassa. Keikka lisäksi vain parani loppua kohden, vaikka se keskittyikin kahden viimeisimmän levyn tuotantoon. Keikka tuli hillittömän helteen takia loppujen lopuksi seurattua Ihsahnin maanmiesten kanssa pressikatsomon varjossa kylmä olut kourassa, mutta hyvin se toimi niinkin – varmaan jopa paremmin, kuin jos sitä olisi diggaillut auringossa hikoillen.

Torstai oli päivistä se, jolle sattui pahimmat päällekkäisyydet. Anaal Nathrakh jäi näkemättä Ihsahnin takia ja Lock Up puolestaan siksi, että se osui osittain päällekkäin Annihilatorin kanssa. Valintani osui tällä kertaa kanadalaisiin, näitä kun ei kovin usein ole päässyt todistamaan livenä. Vaikka en bändiä ole juurikaan kuunnellut ”Never, Neverlandin” jälkeen, toimi se ainakin Metal Daysissä livenä loistavasti.  Annihilator osoitti tällä vedollaan, että on voimissaan ja jaksaa paahtaa, vaikka bändi voidaankin laskea jo lähes veteraanisarjaan. Valitettavasti aivan loppuun asti keikkaa ei ehtinyt seuraamaan, koska täytyi jo kiiruhtaa kohti kakkoslavaa.

Päällekkäisyydet siis vain jatkuivat: seuraavaksi Onslaught meni osittain päällekkäin Hypocrisyn kanssa, joka puolestaan meni osittain päällekkäin myös Enslavedin kanssa. Tässä joutui siis jatkamaan valintojen tekoa tällä kertaa niin, että tulin jättäneeksi kahden ensiksi mainitun keikat osittain kesken. Onslaught osoitti näkemäni vajaan puolituntisen aikana, että britti-thrash sujuu yhäkin sutjakkaasti. Suosittelen siis kaikkia kynnelle kykeneviä tsekkaamaan bändin syksyisellä Tampereen-keikalla. Keikka vaan jäi osaltani hyvin lyhyeksi, koska halusin ehtiä vilkaisemaan myös hetken Hypocrisyn keikkaa päälavalla. Keikka pyyhkäistiinkin räväkästi käyntiin uusimman levyn nimibiisillä, jota seurasi heti perään lätyn kakkoskipale. Sen ajan, mitä bändiä ehdin katsomaan, meno oli kohdillaan ja yleisökin tuntui viihtyvän hienosti. Hypocrisy on mielestäni pitkään ollut yksi tyylikkäimmistä bändeistä livenä, eikä mielipiteeni ainakaan tämän perusteella muuttunut lainkaan.

Mutta niin vain jouduin jättämään nämä ruotsalaiset paahtamaan melodeathiään päälavalle ja siirtymään kakkoslavalle, jossa keikkaansa aloittelikin jo Enslaved. Bändin uusin ”Riitiir”-levy on jo omaan makuuni hiukan liiankin progressiivista metallia, mutta Enslaved on ainakin tähän asti ollut bändi, joka ei livenä ole pettänyt koskaan. Uudelta levyltä soitettiin keikalla luonnollisesti useampikin biisi, ja kyllä esimerkiksi ”Thoughts Like Hammers” toimi itse asiassa pirun hyvin. Mutta mieltäni lämmitti erityisesti se, että tunnin settiin oli mahdutettu niin ”Convoys Of Nothingness” vuodelta 2001 kuin ”Hordanes Land” -ep:ltä löytyvä ”Allfaðr Oðinn”, johon keikka päätettiin. Tässä oli jälleen loistava osoitus siitä, että Enslaved on näkemisen ja kuulemisen arvoinen live-bändi.

Tämän jälkeen suuntasin jälleen päälavan tietämille, missä vanha heavy-jyrä Iced Earth esitteli nykykuntoaan. Tämä keikka tuli seurattua hiukan syrjemmällä istuskellen, mutta kyllähän nämä Floridan äijät tuntuivat hommansa asiallisesti hoitavan, ja yleisöäkin oli paikalla melkoisesti.

Myös Iced Earth täytyi kuitenkin jättää kesken, koska kakkoslavalla viimeinen bändi oli aikeissa jo aloitella settiään. Myös illan viimeiseksi oli sattunut paha päällekkäisyys, koska jostain syystä alun perin aikaisempaan soittoaikaan sijoitettu Legion Of The Damned siirrettiin päälavan viimeiseksi aktiksi ja samaan aikaan kakkoslavalle osui Ruotsin Shiningin keikka. Joten taas sai harrastaa edestakaisin juoksua. Tulin dissanneeksi Shiningia Nummirockin keikan osalta, mutta tällä kertaa keikka toimi kyllä hyvin ainakin sen ajan, kun sitä seurasin. Metal Daysissa bändin keulakuva Niklas keskittyi enemmän vokalisointiin kuin muuhun toimintaan tai elvistelyyn, mikä oli erittäin hyvä valinta. Olin kuullut aikaisemmin päivällä, että Høest vierailisi keikalla, mutta valitettavasti en tätä ehtinyt näkemään lähtiessäni kesken keikan seuraamaan päälavalle hollantilaisia. Joka tapauksessa Shining vetäisi tällä kertaa propsit puolelleen. Ja täytyyhän sitä kansallisylpeydellä paukutella henkseleitä, kun bändin live-kokoonpanosta löytyy suomalaistakin väriä.

Legion Of The Damned on Metal Daysin vakiobändi, ja hienosti se toimi tälläkin kertaa ainakin sen ajan, kun keikan loppua ehdin näkemään. Tämäkin bändi tuntuu aina olevan suhteellisen energinen lavalla, ja vaikka biisit eivät huimasti eroa toisistaan, jaksaa keikkaa seurata jo sen takia, että soittamisen ilo välittyy katsomoon asti. Bändin uutta levyä odotellessa olikin hyvä lopettaa torstain bändikatselmus tähän ja siirtyä jatkamaan yötä vielä beach barin puolelle.

Perjantai 26.7.2013

Perjantaina koitti sitten viimeinen festarirytistys, joka polkaistiin käyntiin Metal Churchin tahdissa. Bändi oli yksi suosikeistani kultaisella 80-luvulla, ja olikin mielenkiintoista nähdä, olisiko taika tallessa yhä. No, ei ollut, mutta siitäkin huolimatta oli hauska kuulla Metal Churchiä vetämässä vuonna 2013 ”Metal Church”- ja ”The Dark” -levyjenkin matskua. Ihan mukava aloitus viimeiselle festaripäivälle siis suotiin. Tolminin helle tuntui ”hellivän” näitäkin soittajia, koska Ronny Munroe mainitsi keikan loppupuolella bändin soittavan ”few more songs, then we gonna die”.

Olin hiukan skeptinen sen suhteen, miten Primordialin kelttimeininki sopisi alkuillan auringonpaahteeseen. Bändihän on aivan loistava klubikeikoillaan, mutta kuinka sen fiilistelyn käy ulkoilmassa? Mutta ei hätää, kyllä Primordial vain toimi hyvin festareillakin ja tarjoili Metal Daysin yleisölle nautinnollisen tunnin. Viimeistään keikan lopettava kaksikko otti minultakin luulot pois, ja kun keikka vielä lopetettiin ”Empire Falls” -biisiin, ei epäilylle enää ollut sijaa.

Sitten olikin taas aika siirtyä kakkoslavalle seuraamaan, miten norskimusiikki toimii vielä viimeisenä festaripäivänä. Ensin lavalla saatiin tämän kevään Steelfesteilläkin nähty Tsjuder, joka tykitti vähintään yhtä kovan keikan kuin Hyvinkäällä. ”Legion Helveten” biisit olivat taas pääosassa, mutta kyllä mukaan mahdutettiin myös hiukan vanhempaa matskua. Sekä Nag että Draugluin vokalisoivat keikan aikana varmaan saman verran, ja tämä yhdistelmä toimi hienosti. Kiitos, Tsjuder jälleen kerran mahtavasta keikkakokemuksesta!

Aura Noirilla ei sitten ollutkaan onni ihan myötä keikallaan. Bändi ehti soittaa noin vartin verran, minkä jälkeen koko alue pamahti pimeäksi – ja siis sähköttömäksi. Tästä oli kuuleman mukaan kärsinyt myös Wintersunin keikan aloitus päälavalla. Sitkeästi niin yleisö kuin bändikin odotti, saataisiinko sähkömasiinat vielä toimimaan. Ja saatiinhan ne noin 20 minuutin odottelun jälkeen, vaikka lavavalaistus ei suinkaan heti loistanut täytenä. Parin biisin jälkeen sama taas toistui, mutta nyt katkos oli edellistä lyhyempi. Aura Noir jatkoi tällä kertaa soittoaan pilkkopimeässä, mikä oli kunnioitettava suoritus. Näistä katkoksista huolimatta norjalaiset heittivät todella hienon black/thrash-keikan.

Tämän jälkeen kakkoslavalle hiukan myöhässä nousi vielä naapurimaamme Unleashed, jonka dödöjyräys jäi kyllä valitettavasti tällä kertaa norjalaisten paahdolle kakkoseksi. Ei Unleashed kuitenkaan huono ollut, oma mielentilani ei vain välttämättä ollut kovin vastaanottavainen bändille tällä kertaa, joten olikin aika siirtyä päälavan suunnalle. Sinne olivatkin jo ilmestyneet tutut kalterirakennelmat, koska lavalle oli nousemassa tänä kesänä nähtävästi kaikki Euroopan festarit kiertänyt King Diamond. Keikka oli asiasta enemmän tietävien mukaan hyvinkin identtinen Tuska-keikan kanssa, joten mitään uutta ja ihmeellistä tässä ei ollut. Ihan sellaisena vienona kysymyksenä heitän sen, tarvitseeko puolentoista tunnin festarikeikkaan sisällyttää rumpusoolo. Vai pitikö herran päästä vähän huilaamaan puolessa välissä? En suhtaudu bändiin läheskään niin fanaattisesti kuin monet muut, joten kun minua houkuteltiin baarin puolelle jossain vaiheessa keikkaa, siirryin sinne mukisematta. Tokihan keikka sieltäkin tuli loppuun seurattua, ja kyllä lavalta muutama encorekin vielä heitettiin.

Tässä vaiheessa baarissa alettiin jakaa ilmaista olutta, joten valitukset Candlemassin lähes täydellisestä missaamisesta voitte osoittaa Metal Daysin suuntaan. Enpä siis pysty sanomaan mitään Mats Levénin suoriutumisesta vokalistina. Siihenpä Metal Daysin bänditarjonta sitten loppuikin.

Yleistä Metal Days -festivaalista

Eurooppalaiseen tapaan Metal Daysissä ei meininki ole turhan tiukkapipoista. Juomapisteitä on siellä täällä, eikä janoisia ole ahdettu karsinaan niitä juomiaan nauttimaan. Crowd surfing tuntui olevan hyvinkin yleistä, eikä sitä kielletty, vaan järjestysmiehet auttoivat surffaajat alas lavan eteen. Ruokatarjontakin oli aikaisempiin vuosiin verrattuna parantunut, mutta itse festarialueella tarjonta oli melko suppeaa. Jos kuitenkin olisi jaksanut liikuskella leirintäalueen puolelle, olisi tarjontakin laajentunut huomattavasti.

Aikaisemmilta vuosilta tuttu maksulipukesysteemi oli korvattu maksukortilla, jolle pystyi lataamaan haluamansa summan rahaa. Kortilla maksettiin sitten ruoka- ja juomaostokset. Tämä oli oikein toimiva ratkaisu, ja maksupäätteetkin tuntuivat toimivan suhteellisen hyvin (paitsi tietenkin sen sähkökatkon aikana). Lisäksi kortille jääneet rahat palautettiin, mitä lipukkeiden kohdalla ei aikaisemmin tehty. Festarihinnat olivat suomalaisittain vähintäänkin kohtuulliset, vaikka tietenkin ero festarin ulkopuolisiin hintoihin oli täälläkin iso. Festarialueella viinimukillisen sai muutamalla eurolla, oluen kolmella eurolla ja xl-kokoisen (tuopillisen) coctailin 7,5 eurolla. Missään ei myöskään tarvinnut jonotella muutamaa hetkeä kauemmin. Muutaman kerran myyjien englannin kielen taito ei ehkä yltänyt kovin korkealle tasolle, mutta ei sekään menoa juuri haitannut.

Volyymit bändien soittaessa ovat festareilla melkoiset, mutta niitäkin on selvästi aikaisemmista vuosista laskettu. Tästä huolimatta varsinkaan kakkoslavan edustalla ei pystynyt keikkaa seuraamaan ilman korvatulppia – näitä en yleensä Suomen festareilla ole paljon tarvinnut. Bändien päällekkäisyyksiltä ei näilläkään festareilla voi välttyä, mutta ehkäpä aikatauluja hiukan enemmän miettimällä sitäkin saataisiin vähennettyä, varsinkaan kun alueella ei ole kuin kaksi lavaa. Tänä vuonna kakkoslavalla oli vieläpä huomattavan paljon kovan luokan bändejä, joita moni halusi seurata. Se johti väistämättä siihen, että joutui missaamaan jotain bändejä eikä biitsilläkään oikein ehtinyt hengailla.

Puitteethan tällä festarialueella ovat mielettömät, koska halukkaat voivat vilvoitella joen rannassa eikä kylällekään ole kuin noin kilometrin verran matkaa. Hervottomasti helteestä nyt ei voi festariorganisaatiota syyttää, mutta kyllä se aika ajoin pohjoismaalaisille tuntui liikaa olevan. Summa Summarum: kyllä Metal Daysiä voi suositella, ja itsekin varmaan tulen vielä palaamaan paikalle.

Teksti ja kuvat: Rudi Peltonen