Espanjalaisen indiepelifirma Nuberu Gamesin tekemä ”Metal Tales: The Fury Of The Metal Gods” on firman ensimmäinen hyppäys pois mobiilipelimarkkinoilta, jonne firman kaksi aikasempaa peliä on tullut. Eeppistä nimeä kantava uutuuspeli on tyyliltään ”roguelike shooter”, jossa pelaaja heitetään joka pelikerralla muuttuvaan luolastoon pelastamaan päivä uskollisen kitaransa kanssa.

Pelin pohjaidean kuullessani en tiennyt, itkeä vai nauraa. Suuret kitaravirtuoosit oli muutettu pahoiksi, ja he käyttivät pahoja voimiaan muuttaakseen keikalle tulleet fanit aivottomiksi zombeiksi. Pelaaja valitsee yhden useasta hahmosta ja lähtee pelastaamaan faneja ja kitaravirtuooseja oman kitaransa voimalla. Pelaajalla hallussaan olevalla kitaralla voi ampua nuotteja faneja kohti, jotka muutaman osuman jälkeen tulevat järkiinsä ja pakenevat keikkapaikalta. Jokaisen keikkapaikan lopussa on pomotappelu itse kitaravirtuoosia vastaan, ja sen voittamalla pääsee seuraavaan kenttään. Jokaisesta kentästä löytyy hyödyllisiä esineitä, joilla esimerkiksi voi kasvattaa oman kitaransa hyökkäystä, nopeutta jne. Voit myös löytää uusia kitaroita ja pommeja, jotka ovat Marshallin tekemiä. Tarjolla on lukittuja ovia ja piilohuoneita yms. jännää, jotta pelaajalla pysyy mielenkiinto yllä. Uudelleenpeluuarvoa kasvattavat pelin vaativa vaikeustaso ja muuttuvat kartat.

”Metal Tales: The Fury Of The Metal Gods” on hyvin samankaltainen parin vuoden takaisen ”The Binding Of Isaac” -pelin kanssa, joka on voittanut useampiakin palkintoja vuosien varrella. Niinpä näitä tulee helposti verrattua toisiinsa. Pelimekaniikan yhteläisyydet ovat hyvinkin merkittävät, mikä ei sinänsä haittaa, sillä ainakin pelaaminen on tuttua ja turvallista. ”Metal Tales” kumminkin häviää tietyillä osa-aluella. Pelin graafinen tyyli ei vain vetoa minuun. Pelin muovimainen 3D-pelimaailma on tylsän näköinen ja todella tumma. Ei synkkä tai ahdistava millään tavalla, vaan tummanruskea ja ruma. Ollaan kaukana ”The Binding Of Isaacin” lapsen piirustustyyliä matkivasta groteskista ahdistavuudesta. Pelihahmon liikkuminen on myös jotenkin todella tympeän oloista. Pelin valikot ovat taas todella kliseistä metalli- ja rock-kuvitusta. Salama – sehän on metal! Käärmeet ja piikkilanka: metal! Pääkalloja, anarkiamerkkejä ja pentagrammeja – wuhuu, metal taas! Olo on kuin katsoisi 80-luvulla yläasteella sotkettua matematiikan vihkoa.

Hahmojen liikkumisessa ei ole mitään luontevuutta tai painon tunnetta, ja pelaaja vain leijuu paikasta toiseen. Peliä pelatessa onkin sellainen olo, että pelimoottorista ei ole osattu repiä irti kaikkea tarvittavaa. Roguetype-peleissä on mielestäni vikana se, että pelikerta on niin kiinni siitä, millaiset tavarat saat. Tämä tulee hyvin esille ”Metal Tales” -pelissä, jossa täysin nollilla olevalla aseella saa perusvihollista ampua useamman kerran. Loparin voittaminen tällä perusaseella onkin sitten jo todella puuduttavaa hommaa. Varsinkin kun pomon liikeradat oppi todella nopeasti, oli sen voittaminen aikaa vievää ja äärettömän tylsää touhua. Onneksi pelissä on kumminkin yksi osa-alue, joka toimii: musiikki. Pääosin pelissä soi vähän geneerinen pelimusahevi, mutta erikoishuoneissa pääset kuulemaan oikeiden bändien biisejä. Tarjolla ei ole mitään kovin tunnettua, mutta muutamia todella kovia vetoja on peliin saatu mukaan ja pienistä espanjalaisista bändeistä löytyi muutama todella mielenkiintoinen tuttavuus. Harmittavasti peli ei muuten osaa vakuuttaa.

Lyhyesti ja julmasti. ”Metal Gods: The Fury Of The Metal Gods” on tylsä ja kliseinen peli, jota ei kovin monta kertaa jaksa pelata. Roguestylen pelit ovat parhaimmillaan silloin, kun niitä jaksaa pelata uudelleen ja uudelleen, kuten esimerkiksi ”The Binding Of Isaac”, jota olen itse hakannut sen 100+ tuntia.

5/10

Pelin kotisivut

Kirjoittanut:  Janne Partanen