MetalDays 2015 @ Tolmin, Slovenia, osa II: ti 21. – ke 22.7.2015
Tiistai 21.7.2015
Toinen festaripäivä helli helteellään festariyleisöä. Tämän takia jäivät iltapäivän pikkubändit tsekkaamatta ja valuin paikalle vasta oletettuun Moonspellin aloitusaikaan. Lavalle vilkaistuani hämmästyin, sillä siellähän olivat jo Black Label Societyn taustalakanat paikallaan. Nopeasti saimmekin informaatiota, että Moonspell on siirretty kakkoslavalle myöhempään soittoaikaan, minkä takia meille suotiin vielä lisätovi seurusteluaikaa. Niinpä käytimme tämän hyväksemme ottamalla drinksun käteen ja istuutumalla rinteeseen katselemaan meininkejä. Emme jaksaneet lähteä edes liikuskelemaan pikkulavan suuntaan, vaikka siellä muutama bändi olisi ehtinyt ennen päälavan seuraavaa aktia ollakin. Välillä on hyvä vain rauhoittua odottelemaan ja viettää aikaa sosiaaliseen toimintaan.
Tässä vaiheessa saatiin kokea myös pieniä tuulenpuuskia, joihin festareilla ei ehkä ollut osattu varautua. Hiukan tuo tuuli meinasi heilutella esimerkiksi päälavan valopylväitä ja riepotella miksaustornin pressuja, mutta tämäkin asia saatiin hoitoon, ennen kuin Zakk Wylde marssitti porukkansa lavalle.
Osaltani tiistain musiikillisen annin sai siis aloittaa hiukan muuta tarjontaa kevyempi Black Label Society. Zakk Wylde tarjoili myös MetalDaysissa tuttuun tapaansa sitä kitararunkkausta, mitä häneltä on totuttu kuulemaan. Onhan tässä äijien äijä, ja bändikin toimii hienosti, niin mikäpäs sitä kuunnellessa. Bändille oli annettu puolentoista tunnin soittoaikakin, joten siihen saatiin mukavasti kitarasoolotkin mahdutettua. Siinä vaiheessa, kun bändin pää alkoi toivotella jumalansiunauksia, päätin siirtyä kakkoslavan suunnalle ihmettelemään. Vaikka miten ollaan periamerikkalaista, niin voisiko nämä jumalat jättää metallifestareitten ulkopuolelle? Muuten varsin makoisaa kitarointia oli bändillä taas tarjolla.
Aikataulu- ja lavamuutosten takia siis seuraavana saatiin nauttia Moonspellistä kakkoslavalla. Olin hiukan epäileväinen bändin keikkakunnon suhteen, mutta aivan turhaan. Myös siirto pimenevään iltaan ja kakkoslavalle oli oikein hyvä valinta, johtuipa se mistä hyvänsä. Bändi ei ehkä nykyisellään olisi enää edes päälavan kokoinen. En ole Moonspellin uusimpaan tuotantoon millään tavalla perehtynyt, mutta hyvin tuntuivat uudetkin biisit livenä toimivan. Itseäni lämmitti kuitenkin erityisesti, että settilistassa oli mukana vanhempaa matskua aina ”Irreligious”-levyltä saakka. MetalDaysissa Moonspell todisti joka tapauksessa olevansa vielä erittäin toimiva kokonaisuus, joka kannattaa katsastaa vaikkapa tulevalla Suomen-keikalla.
Tämän jälkeen ehdin vielä vilkaisemaan Dream Theaterin keikan lopun. Kyllä tästä heti näki, että nyt oli lava täynnä osaamista ja ilma mustanaan nuotteja. Vaikka Dream Theater ja progeilu ei kuulukaan omien mieltymysteni kärkikastiin, lähti jalka jo vähän hakkaamaan tahtia keikan aikana. Mutta ilokseenhan tuollaista osaamista seuraa sieltä takavasemmalta. Ja olihan muuten kunnioitettavan kokoinen rumpurakennelma! Samaan syssyyn ehdin nähdä kakkoslavalta myös pari Sacred Steelin viimeistä biisiä. Paikalla oli yllättävänkin hyvin yleisöä, vaikka Dream Theater yhä musisoi päälavalla. Myös Sacred Steelillä on jo vuosia takanaan, mutta hyvin jaksoivat herrat poweriaan ilmoille suoltaa. Pari biisiä tällaista korkealta ja kovaa -menoa oli ihan sopiva määrä minulle.
Mainos päättyy
Sitten siirryttiinkin taas toisiin sfääreihin, kun päälavan otti haltuunsa vanha kunnon death-jyrä Cannibal Corpse. Bändi kiitteli kovasti Sloveniaa ja MetalDaysia kertoillen hyvistä kokemuksistaan näillä festareilla. Ja minkä keikan Cannibal Corpse taas heitti! Kun Corpsegrinder laittoi moottorin päälle, örinä raikui vuorten rinteillä asti ja moshauksesta tuli itselleenkin niskat kipeiksi. Tulipa keikan aikana mietittyä, heittääkö tämä bändi koskaan pliisua keikkaa. Epäilen, että ei. Tunnetusti bändi saa reilun tunnin keikkaan mahdutettua varmaan parisenkymmentä eri biisiä, ja niin kävi myös nyt. Mutta millä vauhdilla ja tunteella nämä biisit ilmoille suollettiinkaan! Kiitos, Cannibal Corpse – teit jälleen sen, mitä parhaiten osaat!
Cannibal Corpsen jälkeen – tai itse asiassa jo hiukan keskenkin – tuli liikuttua taas kakkoslavan tuntumaan, jossa oli aloittelemassa tämän vuoden Tuskassakin esiintynyt Ne Obliviscaris. Kaikki 
merkit olivat omalla kohdallani tätä bändiä vastaan: kaiken maailman joukkorahoitukset ja progehiimailut viuluineen sekä Tuskan keikka, joka ei vakuuttanut minua laisinkaan. Mutta kuinkas kävikään? Fiilis pilkkopimeässä pienellä lavalla oli aivan jotain muuta kuin Tuskan auringonpaisteessa. Yksinkertaisesti Ne Obliviscaris heitti MetalDaysissa todella hienotunnelmaisen keikan, josta oli jätetty turha progeilu syrjään. Miten tuntui, että bändin viulukin soi pimeässä Tolminin yössä heleämmin kuin Tuskassa? Bändin vokaaleista itseäni miellyttää huomattavasti enemmän örinäpuoli, ja onneksi se olikin tällä keikalla pääosassa. Kaiken kaikkiaan Ne Obliviscarisin keikka oli kokonaisuudessaan todella loistava kokemus! Hauskana sattumuksena kerrottakoon, kun kaveri meni seuraavana päivänä merchandisesta ostamaan bändin paitaa sanoilla ”Can I have Ne Obliviscaris?” Tähän merkkarimyyjä oli todennut ykskantaan: ”English, please!” Hyvät naurut tästä ainakin saatiin, ja eiväthän myyjät voi ehkä ihan jokaista bändiä noiltakaan festareilta tietää.
Aikataulumuutosten takia tiistaina oli luvassa yksi akti kolmen jälkeen yöllä, kun kakkoslavalle nousi vielä yli 30-vuotisen uran tehnyt thrash-bändi Hirax. Alkuperäisen aikataulun mukaan bändin piti soittaa jo puolen yön aikoihin, mutta niinpä vain kävi, että veteraanit saivat odottaa vuoroaan myöhäiseen yöhön – voihan tämä toisaalta johtua jopa bändin omien aikataulujenkin muutoksesta. Yllättävän vetreästi rässi raikasi tuohonkin aikaan, ja yleisökin jaksoi hyvin keikan messissä. Puolivälissä keikkaa jouduin kuitenkin itse antamaan periksi, että jaksoin laittaa tossua toisen eteen majoitukselle asti.
Lisää kuvia tiistailta MetalDaysin Facebookissa
Mainos päättyy
Keskiviikko 22.7.2015
MetalDaysin puoliväli ja kuumuus sen kun vain yltyi. Niinpä valitettavasti myös keskiviikkona jäivät muutamat etukäteen suunnitellut uudet tuttavuudet tarkastamatta ja hikoillen kömmin festarialueelle vasta kuuden aikoihin alkuillasta – mikä ei suinkaan tarkoita, että lämpötila laskevan auringon alla olisi yhtään alle ruumiinlämmön.
Keskiviikkoni aloittajana sai kunnian toimia Bay Area Thrashin sanansaattaja Death Angel. Kylläpä tämä aloitus hellikin mieltä ja kehoa mahtavalla tavalla! Viimeistään siinä vaiheessa, kun siirryttiin ajassa lähes 30 vuotta taaksepäin ja ilmoille kajahti ”Voracious Souls”, hiipivät kylmät väreet pitkin kroppaa siitä helvetillisestä helteestä huolimatta. Jos tuossa paahteessa jokin bändi saa kropan kananlihalle, ei se voi aivan huono olla. Toki keikalla kuultiin bändin uudempaakin materiaalia, mutta kyllä alkutaipaleen biisit ovat tällaiselle 80-luvun thrashin ja speedin aikakaudella metalliin kiinni kasvaneelle kovinta mahdollista settiä. Myös Death Angel valitteli paahtavaa kuumuutta, mikä ei todellakaan ole ihme, koska alkuillasta aurinko porottaa aivan suoraan päälavan bändiin. Ei käy kateeksi soittajiakaan! Siitä huolimatta Death Angel tuli ja näytti, kuinka thrash metal siltä yhä taipuu. Kiitos ja kumarrus!
Kaikuja 80-luvulta saatiin kuulla myös seuraavaksi, kun Sepultura asteli päälavalle. Siinä missä Death Angel piti taukoa lähes koko 90-luvun ajan, on Sepultura pysynyt enemmän tai vähemmän aktiivisena koko ajan – tekihän se parhaat levytyksensäkin tuolla vuosikymmenellä. Alkuperäisistä jäsenistä ei bändissä (kuten ei edellisessäkään) ole kuin puolet – mutta hei, se on kuitenkin puolet! Jos itse olisit samassa työpaikassa 30 vuotta, niin mitenkähän samana porukka siellä olisi pysynyt? No, kokoonpanoista viis, myös Sepultura tuli ja jyräsi MetalDaysin puolelleen. Tämänkin bändin kohdalla helmet löytyvät vanhemmasta tuotannosta, muidenkin kuin minun mielestäni, sillä kummasti hiukset lähtivät heilumaan siinä vaiheessa, kun ilmoille kajahti ”Territory” ja ”Roots Bloody Roots”. Siinä missä Death Angel sai uudetkin biisinsä kuulostamaan erittäin hyviltä, joutui Sepultura taipumaan sille tosiasialle, että porukka odottaa klassikkomateriaalia. Ainakin itsestäni ”uuden ajan Sepultura” kuulosti MetalDaysissa lähinnä tasapaksulta hötöltä. Voi myös olla, että oma huomio kiinnittyi ajoittain jonnekin yleisön joukkoon, josta bongasin oman ykköslempibändin muusikon. Tämäkin kertoo siitä, että MetalDaysiin tullaan aina uudelleen, jos ei soittamaan niin sitten asiakkaaksi.
Mikään eilisen teeren poika ei ole seuraavanakaan päälavalle noussut Hatebreed. Heti keikan alussa vokalisti Jamey Jasta muisteli bändin edellistä MetalDays-esiintymistä, joka heitettiin mudan keskellä. Vuosi taisi olla 2009, ja silloin sain todistaa yhden isoimmista näkemistäni mosh piteistä, joka kiersi koko päälavan katsomoalueen – mudan seassa. Nyt ei päästy aivan niin suureen hurmokseen, mutta kyllä Hatebreed sellaisen perus- hc-keikan kuitenkin täräytti MetalDaysin keskiviikkoon.
Hatebreedin ärjymisen jälkeen saatiin lavalle iloisempaa ilmettä, kun Accept päästettiin irti. Keskiviikon päälavan esiintyjiä yhdisti pitkä ura, kun illan päättäjänä toimi vielä Carcass. Mutta ennen tätä Accept rokkasi menemään heti keikan aloittaneesta ”Stalingradista” lähtien. Tämän bändin meininkiä on aina siitä hienoa katsella, että bändin hyvä fiilis välittyy varmasti yleisön viimeiseen riviin asti, niin leveät hymyt soittajien naamoilla loistavat koko ajan. Tällä kertaa en valitettavasti ehtinyt todistaa kuin noin puoli keikkaa, mutta jo tähän saatiin solutettua niin uutta kuin vanhaakin tuotantoa. Suurimmat hitit oli varmaan jätetty jonnekin keikan loppupuolelle, mutta kyllä tuossa alussakin pääsi jo hoilaamaan ”Restless and Wildia” ja ”Fast as a Sharkia” kovaan ääneen. Accept on ehdottomasti hyvän tuulen heavy metalia!
Itselläni hyvä tuuli jatkui, vaikka metalligenre muuttuikin melkoisesti. Syy Acceptin keikalta kesken kaiken poistumiseen löytyi kakkoslavalta, jonne oli nousemassa yksi harvoista tänä vuonna MetalDaysiin buukatuista black metal -bändeistä. 1990-luvun tunnelmiin päästiin myös norjalaisen Kampfarin keikalla, koska bändi innostui keikan loppupuolella soittamaan muutamia kahden ensimmäisen levynsä biisejä. Tämähän sopi loistavasti keskiviikon teemaan, vaikka itse toki liputan myös uusimman ”Djevelmakt”-levyn biisien puolesta. Kampfar tykitti heti ensimmäisestä biisistä lähtien. Vaikka bändin lavapreesens lepää pitkälti vokalisti Dolkin harteilla, on koko bändi kaikessa eleettömyydessään todella vahvasti läsnä omalla aggressiivisella tavallaan. Kun viimeisenä suollettiin ilmoille uusimman levynkin päättävä ”Our Hounds, Our Legion”, ajattelin, että nyt on minun MetalDaysini täydellinen. Epäilin myös, että näinköhän pystyisi päälavan viimeinen bändi enää tähän vastaamaan…
Mutta niinpä vain myös Carcass sai piiskattua yleisön hurjaan nyrkin puimiseen. Vaikka keikka pääsi alkamaan hiukan myöhässä, heti introna kuullusta ”1985”-biisistä lähtien mentiin eikä meinattu! Erityisesti pisti korvaan se, ettei vokalisti Jeff Walker viljellyt mitään turhia välispiikkejä. Kun edellinen biisi loppui, polkaistiin seuraava käyntiin ilman turhia höpinöitä. Juuri näin sitä metallia veivataan! Siinä vaiheessa, kun biisimateriaali puhuu puolestaan, ovat kaikki ”god bless all” -latteudet aivan turhia! Carcassin MetalDays-veto keskittyi pitkälti uusimpaan ”Surgigal Steel” -levyyn, mutta toki mukaan oli sotkettu mukavasti vanhempaakin materiaalia. Erityisen hienolta kuulosti se, miten saumattomasti uudet ja vanhat biisit sulautuivat yhdeksi – tämän huomasi erityisesti välispiikkien puuttuessa, kun monta kertaa yksi biisi toimi ikään kuin seuraavan introna. Carcass oli loistava lopetus keskiviikolle! Kotimatkalla vilkaisin vielä ohikulkiessani kakkoslavalla metelöinyttä Blitzkriegiä, mutta sen perinteinen ulosanti ei jaksanut pitempään kiinnostaa.
Lisää kuvia keskiviikolta MetalDaysin Facebookissa
Teksti ja kuvat: Rudi Peltonen