Metallia Viikinsaaressa viidennen kerran – Saarihelvetti osa 1/2

Tampereen Viikinsaaressa järjestettävää Saarihelvettiä juhlittiin nyt ensimmäistä kertaa kaksipäiväisenä. Kahden päivän liput sekä lauantai olivat jo ennakkoon loppuunmyyty. Eipä tämä ole ihme, kun kyseessä lienee Tampereen kovin metallitapahtuma. Viides Saarihelvetti keräsi yleisön paikalle mahtavalla esiintyjäkaartilla, joihin kuuluivat esimerkiksi Fear of Domination, Swallow The Sun, Lähiöbotox, Turisas, Kalmah, Rytmihäiriö, Korpiklaani ja tietysti Turmion Kätilöt. Joillekuille tästä lienee jo vuosien varrella tullut enemmänkin tapa, oli sitten esiintyjinä keitä tahansa. Minulle vuorossa oli vasta toinen Saarihelvetti-kokemus. Jotain festarijännitystä oli hiukan ilmassa, koska heräsin perjantaina viideltä aamulla, saamatta enää nukutuksi. Olisi vielä pitkä päivä edessä. 

Rannekkeiden vaihto alkoi satamassa klo 14.00. Vielä tähän aikaan paikalle ei ollut saapunut paljon ihmisiä. Kaikki saivat vaihdettua rannekkeet nopeasti ja ongelmitta, lukuun ottamatta ystävääni, jonka lippusovellus ei tahtonut toimia. Puolensa siis edelleen niillä paperisilla lipuillakin. Monilla on todennäköisesti ollut vielä perjantaina työpäivä, mikä varmasti rauhoitti alkuryysistä. Laivaan pääsi jo reilusti ennen kolmea, nopean turvatarkastuksen läpi. Viimeksi ollessani Saarihelvetissä vuonna 2017, tulin paljon myöhemmin paikalle ja jouduin jonottamaan laivaan. Viikinsaari on aivan ihana paikka. Oli mukava olla ajoissa paikalla ja vain fiilistellä tunnelmaa ja katsella ympäristöä. Vielä oli hyvin tilaa liikkua, vaikka osa alueesta ei ollut edes avattu. Turisas kuului vetävän vielä harjoituksiaan Kaaoszine Stagella.  

Ensimmäisenä bändinä nähtiin Inferno Stagella klo 16.30 esiintynyt The Nomad. Juontaja kertoi bändin olevan kotoisin Pietarista. Itse en ollut kyseisestä poppoosta ennen kuullutkaan, mutta halusin ilman muuta mennä seuraamaan, mitä tässä olisi luvassa. Yleisöä ei vielä ollut paljoa, mutta pikkuhiljaa ihmismäärä tuntui kasvavan. The Nomadin musiikki kuulosti tyyliltään death metalilta mutta vaihtui paikoin todella rokkaavaksikin. Olin hiukan yllättynyt siitä, että laulaja hoiti välispeakit kokonaan suomeksi, toki pienen aksentin kera. Sentään osa yleisöstä vaikutti tuntevan bändin entuudestaan, mutta suurin osa taisi olla näitä mielenkiinnosta katsojia kuten minä. Ihmisiä näytti virtaavan sisään ja ulos koko keikan ajan. Bändiä tämä ei tuntunut haittaavan. Herrat selvästi nauttivat saamastaan pienestäkin huomiosta. Yleisömäärä olisi voinut olla ihan eri, jos The Nomad olisi soittanut hiukan myöhemmin.  

Fear of Domination soitti festarin toisena bändinä klo 17.15 Kaaoszine Stagella. Tämä oli monelle se päivän ensimmäinen bändi. Osalla yleisöstä oli mukana viltit, joiden päällä istua. Osa taas oli valmiina eturivissä odottamassa bändiä. Aurinko meni välillä pilveen, ja jo nyt mietin, miten tässä pärjää yöhön asti. Huomenna olisi otettava lisää vaatetta mukaan. Viileys ja kaikki muukin unohtui kuitenkin nopeasti Fear of Dominationin astuessa lavalle sakean savun saattelemana. Saran oikein ihanan räikeän väriset hiukset olivat kuin mikäkin pirteyspommi tämän usvan keskellä. Bändi aloitti kappaleella ”II”, ja jos edellisen bändin keikalla oli kokenut pientä tylsistymistä, se oli äkkiä poissa. Välillä tuuli tuntui vievän hiukan ääntä mukanaan, mikä nyt ei varsinainen ihme saaressa ole. Enemmän minua häiritsi sillä hetkellä surkeat korvatulpat, jotka olin ostanut eräästä festarikojusta unohdettuani omani kotiin. Musiikki ei ollut mitenkään liian kovalla, joten tulpat saivat nopeasti kyytiä, että pystyin paremmin nauttia keikasta.

Ei voi kuin ihailla joka kerta Fear of Dominationin energiaa lavalla. Erityisesti ”Bad Touch” (Bloodhound Gang -cover) sai omankin menojalan vipattamaan. Tuli kyllä niin vahvasti vanhat lukioajat mieleen, ja näköjään osasin nuo sanat vieläkin. Bändi onnistui kesken keikkaa saamaan lähes koko yleisön kyykkyyn, josta yritettiin hypätä ylös hiukan aaltomaisella tyylillä. Fear of Domination on todella mukaansa tempaava bändi, ja tässä oli taas yksi osoitus siitä. Lempikappaleeni bändiltä on ”Face of Pain”, joka onnekseni myös kuultiin keikalla. Kappale on jotenkin koskettava, ja Saran ääni pääsee todella oikeuksiinsa tässä. Näin kävi myös tällä kertaa, pienestä tuulesta huolimatta. Loppupuolella discoiltiin vielä ”Sick And Beautifulin” tahdissa. Tässä vaiheessa oli Viikinsaaren ihmismääräkin kiitettävästi lisääntynyt.

Awake Again oli jo aloittanut soittamisen Inferno Stagella, kun saavuin paikalle. Itse en ollut bändiä aikaisemmin nähnyt. Tiesin oikeastaan tästä etukäteen sen, että he voittivat Wacken Metal Battle -bändikilpailun Nummirockissa viime vuonna. Keikalla oli hyvin tilaa. Luulen, että festarikansa saattoi tällä hetkellä keskittyä nesteyttämään itseään ja nauttimaan välillä pilkahtavista auringonsäteistä ulkona. Keikalla oli mukava tunnelma. Awake Againin musiikki vaikutti todella monipuoliselta. Aluksi ajattelin tämän olevan jokin rock-bändi, mutta keikan edetessä huomasin, että tyylejä oli oikeastaan tosi monia: välillä öristiin raskaasti ja taas toisella hetkellä kuunneltiin kauniita kitarariffejä ja cleania laulua. Bändin laulaja vaikutti todella leppoisalta. Välillä hän jopa kiljui yleisön mukana, minkä jälkeen tosin totesi, että tämä saattoi olla noloin hetki bändin historiassa. Luulen, että tämä bändi voi vielä nousta hiukan isoimmillekin lavoille tulevaisuudessa. 

Saarihelvetin ohjelmistossa ei päällekkäisyyksiä ollut, lukuun ottamatta paria esiintyjää Rock ’n’ Tits –lavalla. Näistä ensimmäinen oli Awake Againin kanssa samaan aikaan soittava Roctum Acoustic. Halusin vähän vilkaista, minkälainen meno tällä lavalla olisi. Bändi oli saanut jonkin verran yleisöä paikalle. Osittain kiitos taas lämmittävälle auringolle, jossa oli mukava olla sisätiloissa sijaitsevan Inferno Stagen sijaan. Tunnelma olikin hyvin kesäinen, laulajan heitellessä värikkäitä silkkipaperin palasia lavalta. Eipä tämä nyt mitään maata mullistavaa ollut, mutta olin tyytyväinen, että ehdin tätäkin katsoa. Wheatusin ”Teenage Dirtbag” kuului soivan Roctum Acousticin coveroimana. 

Kaaoszine Stagella klo 18.45 aloitti kotimainen industrial metal -yhtye Ruoska, joka palasi keikkalavoille joulukuussa 2017. Moni olikin varmasti odottanut bändin näkemistä myös Saarihelvetissä. Testosteroni oli melkein haistettavissa bändin astuessa lavalle. Jo ensimmäisen kappaleen ”Synkät Soinnut, Rujot Riimit” aikana pystyi toteamaan, kuinka tällainen musiikki uppoaa suomalaiseen kansaan. Keikan aikana laulaja Patrik Mennander heitti säännöllisesti vettä yleisöön, mikä varmasti tuli ihan tarpeeseen tunnelman kuumentuessa.

Itse en Ruoskaa nykyään kuuntele, joten varmaan tästä syystä koin keikalla välillä pieniä tylsistymisen hetkiä ja musiikin hiukan yksitoikkoiseksi. Monet menevät kappaleet kuitenkin saivat minutkin innostumaan. Ruoska on ottanut paljon vaikutteita Rammsteinista, ja tämän kyllä huomasi joissain kappaleissa todella hyvin. Varsinkin kappaleessa ”Mies Yli Laidan” ajattelin, että mukana voisi yhtä hyvin laulaa ”Du Hast”. Osa yleisöstä tuntui kappaleen jälkeen oikein odottavansa saavan pitin taas aikaiseksi, kun samaan aikaan bändi seisoi selät vasten yleisöä ilman mitään kiirettä. Yleisön odotus palkittiin kuitenkin nopeasti ”Amortemin” alkaessa. Ennen keikan loppupuolella ollutta rauhallisempaa kappaletta laulaja kehotti yleisöä ottamaan sytkärit esiin. Näin ei onneksi kuitenkaan tapahtunut. Hetken jo ehdin kuvitella muutamat pitkät hiukset tulessa. Apua ehkä olisi ollut kyllä nopeasti lähellä, koska järjestysmiehet kävelivät alueella koko ajan tarkkailemassa tilannetta. Tähän asti festarit olivat kuitenkin sujuneet ilman mitään kohdalle osuneita järjestyshäiriöitä. 

Ruoskan lopettaessa siirryin jälleen Inferno Stagelle katsomaan siellä seuraavaksi aloittavaa Lähiöbotoxia. Ajattelin etukäteen, että tämä bändi varmasti jakaa mielipiteitä festareilla. Ihan väärässä en varmasti ollutkaan, kun sisään mennessäni kuulin keskustelun alun: ”Katotaanko yks biisi tätä p***aa, ja lähetään menee…” Keikalla kuitenkin sain yllättyä ihmismäärän paljoudesta. Näköjään Lähiöbotox on onnistunut saamaan suosiota metallikansan keskuudessa. Bändin esiintyminen oli menevää ja yleisö tuntui nauttivan täysin rinnoin. Eihän tämä rap metal oikeastaan mikään uusi juttu ole. On vain hienoa, kun musiikin ei tarvitse lokeroitua yhteen muottiin. Yleisömäärästä ja menosta johtuen keikalla tuli todella kuuma, ja päätin koittaa päästä lähemmäs oviaukkoa. Juuri sillä hetkellä yleisö sai niin massiivisen pitin aikaiseksi, että sain äkkiä luikahtaa alta pois. En erityisemmin pitänyt Inferno Stagen tilasta, joka mielestäni hiukan rajoitti musiikin toimivuutta. Ovelle päästyäni huomasinkin kuulevani siinä paljon paremmin ja jopa saavani sanoistakin jotain selvää. 

Seuraavaksi oli mahdollisuus rauhoittua Lähiöbotoxin menosta Swallow The Sunin soittaessa Kaaoszine Stagella. Ilma oli jälleen muuttunut aivan hyytäväksi, ja tässä vaiheessa myös tajusin, että pitäisi varmaan välillä syödäkin jotain. Ehkä ruokakin lämmittäisi hiukan. Ruokakojuja oli onneksi järjestetty ihan lavan lähistölle, joten pystyin nauttia bändin soitosta syödessäni. Ruuasta en sen sijaan nauttinut, vaan saatoin syödä elämäni tähän asti huonoimman ja ylihinnoitellun tofuannoksen. Onneksi ruoka tässä nyt ei kuitenkaan ollut se pääasia. Swallow The Sun on viettänyt ahkeraa keikkakesää, ja olin itsekin katsonut bändin tätä kesänä jo aiemmin Tuskassa. Siltikin joka kerta yllätyn siitä, kuinka koskettavaa ja kaunista bändin musiikki voi olla. Olen viime aikoina kuunnellut paljon uutta ”When a Shadow is Forced Into the Light” -levyä, ja tälläkin keikalla kuulimme taas siitä materiaalia. Keskittymistäni häiritsi hiukan liikaa ilolientä ottanut yleisö, joka tuntui keskittyvän enemmän keskusteluun (huutamiseen) kuin itse bändiin. Koko keikan ajan ympärillä tuntui olevan epämääräinen hälinä. Noh, en kiellä, etteikö näin olisi joskus päässyt tapahtumaan minullekin joillain keikoilla. Tässä vaiheessa musiikki olisi voinut olla hiukan kovemmalla. 

Kylmyyden iskettyä kunnolla sisätiloissa oleva Inferno Stage alkoi houkuttaa kummasti. Oman houkutuksensa siihen teki tietysti myös klo 21.15 soittava Trollheims Grott. Bändissä löytyy melkoisia musiikin moniosaajia, jotka ovat monelle varmasti ennestään tuttuja bändeistä kuten Turmion Kätilöt, Horna ja Ajattara. Kuten odottaa saattoi, bändi oli heti liekeissä ja tempaisi onnistuneesti myös yleisön mukaansa. Jos nyt jostain pitää päästä taas valittamaan, niin niistä kännyköistä, joiden takaa tällainen normaalipituinen naisihminen ei kyllä näe juuri mitään. Onneksi sain lisäpituutta takana olevien tuolien avulla. Trollheims Grotin industrial/black metal teki kyllä vaikutuksen, mutta minun oli aivan pakko lähteä katsomaan samaan aikaan soittavaa Sepi Kumpulainen Duoa Rock ’n’ Tits Stagelle. 

Festariyleisöstä löytyi minun lisäksi hyvä määrä huumorintarpeista porukkaa. Sepi Kumpulainen Duo oli vetänyt yllättävästi porukkaa paikalle. Enpä muista koskaan millään keikalla nauraneeni näin paljon. Musiikin tahtiin tanssiessa tuli myös mukavan lämmin. Yleisö taputti musiikin tahdissa, ja yksinkertaisten sanojen ansiosta oli myös helppo laulaa mukana. Lavalla oli myynnissä Sepi-paitoja ja -lippiksiä. Niitä näyttikin jo muutamalla olevan. Sain myös todeta, että kyllä metallifestivaaleilla saadaan pitti aikaiseksi musiikista riippumatta. En kyllä olisi moista osannut etukäteen odottaa. Tämä oli taatusti päivän viihdyttävin keikka. 

Illan edelleen viiletessä pääsimme lämmittelemään viikinkihevin tahdissa. Kaaoszine Stagella klo 22.00 soittanut Turisas oli oikein hyvä valinta tähän kohtaan. Jotkut festarisankarit olivat nähtävästi löytäneet tiensä rajatun alueen ulkopuolellekin, ja vaikutti siltä, että vihdoin myös järjestysmiehet saisivat tekemistä. En kuitenkaan jäänyt seuraamaan tilannetta sen pidemmälle, koska Turisas aloitti jo soittoaan. Lavalla liehuvat liput toivat tunnelmaa näkymään. Lavan valot loistivat kirkkaina. Kesä olisi todellakin kohta ohi, koska ilta oli jo selvästi hämärtynyt. Illan viileys unohtuikin äkisti Turisaksen temmatessa yleisön mukaansa vahvalla soitannallaan. Ainakaan lavalla ei taatusti ollut kylmä, kun tuota menoa katseli.

Minulle vanhempi Turisaksen tuotanto on tutumpaa. Tätä saatiinkin kuulla, kun “The March Of The Varangian Guard” pamahti soimaan. Festariyleisö tanssi ja lauloi mukana. Tunnelma oli vallan mahtava. Turisaksen laulaja Mathias Nygård kertoi, että Saarihelvetti oli juuri oikea paikka soittaa myös 8 minuuttia pitkä eepos. Ennen loppua kuulimmekin vielä ”Miklagard Overture” -kappaleen. Keikka loppui ”Stand Up And Fight” -kappaleen soidessa. Osa ihmisistä näytti jo kävelevän pois. Viimeinen bändi aloitti jo Inferno Stagella, tai ehkä väsymys alkoi tehdä tehtävänsä. 

Tässä vaiheessa täytyi myöntää, että väsymys alkoi viedä voiton itselläkin, ja mietin myös, kuinka kauan laivaan pääsyä joutuu odottamaan. Ei tunnu festarointi sujuvan enää ihan niin kuin nuorena. Kävin kuitenkin piipahtamassa MØLin keikalla. Vaikka moni tuntuikin kävelevän Inferno Stagen ohi suoraan laivaan, oli paikalla kuitenkin yleisöä. MØL otti tilan hyvin haltuun. Ainesta olisi kyllä ollut isommallekin lavalle. Koko päivän keikoilla seistyäni alkoivat jalat tuntua pikkuhiljaa puurolta, joten päätin itsekin luovuttaa tässä vaiheessa. Huomenna olisi vielä koko päivä edessä. 

Paluumatka sujui hyvin. Lähinnä huvitti, että volumetaso oli noussut ehkä 500 % tulomatkasta. Porukka oli hilpeällä tuulella ja mahdollisesti suuntaamassa vielä jatkoille. Vanha ja väsynyt suuntasi vain hotellin sänkyyn nukkumaan. Huomenna pitäisi taas olla ajoissa paikalla. 

Raportti: Taru Ruusu
Kuvat: Outi Puhakka