Metallica – Hardwired…To Self-Destruct

metallica-hardwired-to-selfdestructLapsena oli hienoa seurata kaikista saatavilla olleista medioista, kuinka oma suosikkibändi oli isoon liigaan nousemisen kynnyksellä, eikä pystynyt tekemään mitään väärin, vaikka yritys saattoi olla kova. Uusi levy oli parhaassa tapauksessa pioneerityötä tekevä, musiikin viitekehyksessä vallankumouksellinen luomus, jota saattoi tutkia viikkotolkulla, ja aina vain löytyi uusia ihastelun aiheita. Näiden innovaation purskahduksien lomassa oli mukavaa ahmia kaikki mahdolliset artistista/yhtyeestä kirjoitetut lehtiartikkelit, tai vahdata tv-ruutua mahdollisen musiikkivideon näkemisen toivossa jne. Kun joku juttu kolahti kunnolla, siinä elettiin mukana täysillä.

30 vuotta sitten Metallica oli tällainen, seuraamisen arvoinen yhtye. ”Master Of Puppets” pisti pakkaa uusiksi ja levyä pidettiin aika pian julkaisunsa jälkeen yhtenä parhaana koskaan julkaistuna metallilevynä. Ei mennä tällä kertaa syvemmälle tuon klassikon uumeniin. Todetaan vain, että nerokas kokonaisuus on kestänyt ajan hammasta hyvin eikä sisällä edelleenkään turhia hetkiä. Samaa voidaan sanoa tuotannon tasosta aina vuoteen 1991 asti. Ei liene kauhean väärin väittää, että Metallican suuruus nojaa vahvasti viiden ensimmäisen levyn muodostamaan kivijalkaan.

Tarinan jatko on saanut ristiriitaisen vastaanoton, mutta yksi seikka kannattaa muistaa. Vuodesta 1991 vuoteen 2003 Metallica pyrki pääsääntöisesti uudistamaan koko ajan ilmaisuaan. On toki totta, että lopputulos ei ole aina toimittajia tai suurta faniarmeijaa miellyttänyt. Joku toisinajattelija taas voisi katsoa yhtyeen olleen noina vuosina kaikkein kapinallisimmillaan. Kaikkien aikojen suurin heavy metal yhtye teki tuona aikana, mitä halusi. Muut tekivät, mitä pystyivät.

2008 alkoi tarinan kolmas osa. Ensin Metallica oli uudistaja, seuraavaksi sisäänpäin kääntynyt uudistuja. Viimeisimmässä vaiheessa, erästä Lou Reed yhteistyötä lukuunottamatta, katse on suunnattu taaksepäin. Paluu juurille tapahtui ihan luontevasti. Muutama kovan luokan biisi nousi esille kokonaisuudesta, jossa ei muutenkaan sävellyksellisiä harhalaukauksia ollut. Vääntökin oli kohdillaan, mutta kyllä se kovin hegemonia jäi saavuttamatta. ”Death Magnetic” on hyvä levy, loistavaa siitä ei saa tekemälläkään.

Metallica ei ole enää vallankumouksellinen yhtye. Ei tuollainen olisi toki luonnollistakaan. He ovat aikoinaan luoneet omat linjansa, joiden puitteissa on luontevaa toimia. Uudisraivaamisen suhteen vastuu on nykyään muilla tahoilla. Sen  verran paljon loistokasta musiikkia James Hetfield, Lars Ulrich ja kumppanit ovat vuosien aikana kuitenkin luoneet, että heidän uusi levy on aina musiikkimaailmaan virtaa lisäävä tapaus, johon kohdistuu tarkemmin määrittelemättömiä suuria odotuksia. Kai ihmiset sittenkin odottavat, että josko sieltä tulisi vielä yksi tajunnan räjäyttävä  metallipommi, joka pyyhkisi muulla raskaalla rockin tarjonnalla hivakkansa ja nakkaisi sitten uikuttavan uhrin lepikkoon. Ja nyt, minä olen saanut kunnian kuunnella muutaman kerran 18.11. julkaistavaa järjestyksessään kymmenettä etappia yhtyeen uralla. Miltä ”Hardwired…To Self-Destruct” kuulostaa tähän mennessä?

No, jos edellisellä kerralla painopiste oli 1980-luvulla, niin nyt tähyillään jo reippaammin myös sille seuraavalle, ristiriitaisemmalle vuosikymmenelle. Palettiin on lisätty elementtejä ”Loadin” ja ”Reloadin” aikakaudelta. Mutta kyllä tämä kokonaisuutena on sitä thrash metal paahtoa, jota yhtyeeltä odotetaan. Pääosassa ovat Hetfieldin louhivat ja jyräävät riffit, kuin myös yhtyeelle ominainen tapa rakentaa kappaleensa aina pieniksi monumenteiksi. Sekä tietenkin Larsin kiistelty rumputyöskentely, joka kulkee ainakin näin lyhyen tutustumisen perusteella yllättävänkin pirteillä ja hetkittäin jopa oivaltavilla tasoilla. Yhtyeen historiasta tuttuja introja, riffejä ja melodianpätkiä on ripoteltu sinne tänne lisämausteeksi. Haistan Iron Maidenin läsnäolon muutamassa kohdassa. Alkuvaikutelma kertoo myös, että jostain on saatu lisäruutia perseiden alle. Koneessa riittää vääntöä ja kyllähän tämä kaikki kuulostaa hyvältä. Periaatteessa.

Tuottajana toiminut Greg Fidelman olisi vain voinut vaatia puisevimman materiaalin karsimista levyltä ja pistää jätkät takaisin kirjoituspöydän ääreen. ”Hardwired…To Self-Destruct” on kokonaisuutena ehdottomasti liian pitkä, eikä innovatiivisia ideoita ole riittänyt koko levyn mitalta. Muutama köyhemmän tason kelaus pois, ja sellainen vähän alle tunnin mittainen kokonaisuus. Siinä olisi ihan tarpeeksi pureskeltavaa. Tylsimpien hetkien kohdalla miettii väkisinkin, että vaikka niitä uusia riffejä ja muita aihoita on lausuntojen mukaan aina ihan sikana, niin kyllä tämä yhtye loi ennen paljon mielenkiintoisempia kokonaisuuksia pienemmästä varastosta ammentaen. Ei se määrä, vaan se laatu.

Muutamia kokonaisuudesta esille pomppaavia irtohavaintoja. Nimibiisi on napakan ytimekäs aloitus levylle, suorastaan poikkeuksellisen lyhyt kappale Metallicalta. Muuten mennään sitten pidemmän kaavan mukaan. Seuraavana tuleva”Atlas, Rise” onkin mehevänä thrash-siivuna mainio osoitus siitä , että Metallica pääsee kunnolla asiaan yleensä juuri silloin, kun biisit venyvät sinne kuuden/seitsemän minuutin paremmalle puolelle. Edellyttäen tietysti, että luova kynä on ollut tarpeeksi terävä. ”Now That We’re Dead” pitää sisällään herkullista riffittelyä sekä oivallista rumputyöskentelyä. Junttariffillä alkava, säkeistöissä Until It Sleeps” – tunnelmaa lainaava ja eeppinen”Halo On Fire” nousee yhdeksi levyn kohokohdista, vaikka kertosäe onkin hieman tylsä. Oikeastaan, tuplan ensimmäinen osio on täynnä varsin maukasta Metallicaa. Nautinnollista raskasta metallia, jonka tahtiin on mukava heilutella nyrkkiä ja ajatella, että vanhat hyvät ajat ovat melkein täällä taas.

Toinen levy onkin sitten ongelmallisempi. Levyn päättävää ”Spit Out The Bonea” lukuunottamatta kappaleet eivät vaan ole tarpeeksi mielenkiintoisia. Ja kun materiaali on tylsää, alkavat myös suoranaisiksi maneereiksi muodostuneet musiikilliset erityispiirteet tympäisempään. Tuplan toisella puoliskolla Metallica onnistuu kuulostamaan ajoittain vanhemmalta kuin koskaan aiemmin.

Etukäteen esille nostettu Lemmy-tribuutti ”Murder One” synnytti etukäteen mielikuvan röyhkeän ilkeästä boogiesta, jota maustettaisiin oppipoikien parhailla tempuilla. Olisiko siinä raita, jolla Metallica rockaisi kuin huomista ei olisikaan? Ei ole. Lopputulos on keskinkertainen ja epämääräinen biisi, joka luettelee sanoituksessaan hieman soveltaen rock/metallimaailman selkäytimestä löytyviä fraaseja ja kappaleiden nimiä. Raju pettymys siis. Ryhtiliike tehdään edellä mainitulla päätösraidalla, joka jyrää heikommat alleen kiitettävällä ylinopeudella. Rouhea lopetus pelastaa paljon ja parantaa jälkimakua. Parhaimmillaan Metallica on edelleen todella kova. Heikoimillaan taas varsin tylsä kelailija. Kummatkin äärilaidat ovat edustettuna ”Hardwiredilla”. Erittäin kaksijakoinen levy on tämä, julkaisumuotoaan myöten.

Sanoituksista sen verran, että jotenkin tämä epätoivo ei ole tänä päivänä enää uskottavaa. Laulaessaan ”We’re so fucked, shit out of luck” James kuulostaa suorastaan naurettavalta. Ei tuo ole rikkaan, raittiin ja seesteisen miehen ajatusmaailmaa. Muutenkin olen aina ihmetellyt, että minkä takia Metallica ole koskaan tuonut studiolevyilleen sitä räkäistä riemua, joka on on ollut läsnä heidän keikoillaan ja cover-valinnoissaan. No, toki ryppyotsaisuus on viime aikoina saapunut myös lavoille, mutta joskus siellä pidettiin hauskaa. Ehkä James menee mielessään johonkin synkkään paikkaan, kun hän tekee sanoituksia. Voi olla, että tällaisena lyriikat vain kumpuvat ulos hänestä. Mutta silti en vain jaksa uskoa, että päälle viisikymppisillä monimiljonääreillä voi olla niin kurjaa, kuin mitä he nyt viestittävät.

”Hardwired…To Self-Destruct” ei ole Metallican paras levy. Tätä tuskin kukaan odottikaan. Onko se parempi kuin ”Death Magnetic”? Kummallakin levyllä on omat valttikorttinsa. Parhaimmillaan uutuus ohittaa edeltäjänsä kevyesti, huonoimmillaan jäädään jälkeen reilusti. Turhien riffien jauhamista on tarjolla ikävän paljon. Kipinät sinkoilevat kliimaksien aikana kuitenkin yhä siihen malliin, että lopputulos nousee kaikesta tyhjäkäynnistä huolimatta reilusti positiivisen puolelle. Mutta nämä konkarit tarvitsevat selvästi studioon mukaan tuottajan, joka potkii heitä kunnolla perseille. Nyt jäi silittelyksi.

7/10

Kappalelista:KaaosZine levyt
Levy 1
1. Hardwired
2. Atlas, Rise!
3. Now That We’re Dead
4. Moth Into Flame
5. Dream No More
6. Halo On Fire

Levy 2
1. Confusion
2. ManUNkind
3. Here Comes Revenge
4. Am I Savage?
5. Murder One
6. Spit Out The Bone

Metallica Facebookissa

Kirjoittanut: Miikka Tuovinen

 

Kommentit