Metallican Master Of Puppets: kolmekymmentä vuotta ajattomuutta

Metallican debyytti ”Kill ’em All” oli kaikessa naiiviudessaankin rajoja rikkova ja vallankumouksellinen levy. Silti se oli vasta alkusoittoa sille, mitä tuleman piti. Metallica oli osittain hylännyt pyrkimykset nopeusennätyksiin jo vuonna 1984 ilmestyneellä kakkoslevyllään ”Ride The Lightning” ja aloittanut matkan monimuotoisempaan sekä ilmeikkäämpään ilmaisuun. Tuskin kukaan silti osasi odottaa, kuinka kypsää materiaalia reilut parikymppiset sällit osaisivat seuraavaksi tehdä. Tanskassa vuoden 1985 syksyn ja joulun välillä äänitetty levy  ”Master Of Puppets” tuli olemaan Metallican sekä sen edustaman speed/thrash metalin ensimmäinen miljoonamyyntiin yltänyt levy, jota bändi ei omasta mielestäni sittemmin ole onnistunut loistavasta materiaalistaan huolimatta ylittämään.

Itse olin levyn ilmestyessä vielä W.A.S.P.:in, Mötley Crüen ja Twisted Sisterin kaltaisen  värikkäämpää pukeutumista kunnioittavan heavyn pauloissa. Vetelehdin kirjakaupassa – josta tuohon aikaan ostin kasettini ja vinyylini (tai siis äiti osti) – ja katselin ”Master Of Puppetsin” kantta, joka oli hieman pelottava risteineen mutta samaan aikaan värimaailmaltaan lumoava. Myöhemmin olen lukenut, että bändi ei ollut täysin tyytyväinen kanteen vaan olisi halunnut sen olevan kuvaus yhden ristin juurelta ylöspäin. Onneksi näin ei käynyt, sillä levyn kansi on täydellinen ja ajaton juuri tuollaisena. Huomio kiinnittyi myös naruja pitäviin käsiin, mutta englannin kielen taito eri merkityksineen ei ollut vielä niin hyvin hallussa, että sisältö ja symboliikka olisi täysin auennut.

Bändi oli tuolloin jo tehnyt Suomessakin keikkoja, ja kiitoslistalla lähetetäänkin viesti Suomen keikat peruneelle kiertuekumppanille sanoilla ”Tank & crew (See you in Finland)”. Itse olin valitettavasti alle 10-vuotiaana liian nuori matkustamaan Pohjanmaalta noille keikoille. Staran, Heavy Heavenin ja Hard Rockin kaltaisista lehdistä tuli luettua bändistä, joka tuntui olevan asenteeltaan tiukkaluontoinen ja muutenkin eri maata kuin jutun alussa mainitut orkesterit.

Saatuani kasetin vihdoin soittimeen pettymys oli kuitenkin karvas. Rauhallinen intro oli hieno, mutta ”Battery” oli sitten aivan liian rajua kohkaamista. Niinpä levy jäi vielä hetkeksi hautumaan ja odottamaan aikaansa. Kesä tuli, Metallica kävi, ja kesä meni. Syyskuun 27. päivänä bändin ollessa Euroopan-kiertueella Anthraxin kanssa tapahtui Ruotsissa liikenneonnettomuus, johon päättyi bändin silloisen kokoonpanon aikakausi. Basisti Cliff Burton menehtyi, ja Stara kirjoitti aiheesta pienen jutun. Minua harmitti tapaus niin paljon, että päätin antaa ”Master Of Puppetsille” mahdollisuuden. Sille tielle jäin, eikä takaisin kääntymistä ollut.

”Batteryn” raivo, ”Master Of Puppetsin” tiukka soitto, ”The Thing That Should Not Be” -biisin raskaus, Hetfieldin raspinomainen  ääni, tarttuvat laulumelodiat, Lars Ulrichin (silloinen) rumpujumaluus… Lista niistä asioista, jotka levystä aukesivat ja veivät mukanaan, voisi olla loputon . Hetkeen ei maailmaan juuri muuta bändiä mahtunut. Hoo & Peestä hankittu bändin paita sekä lippis, mustat pillifarkut, farkkuliivi ja varsilenkkarit olivat pian tulevien vuosien virallinen dress code.

Levy on ehjä kokonaisuus, jonka biisit toimivat loistavasti myös yksittäisinä paloina. Kyseessä on niin vahva paketti, että jonkin kappaleen nostaminen toisen yläpuolelle on paitsi mahdotonta, myös epäreilua. Yksikään kappale ei jää alle viiden minuutin, mutta ainoassakaan biisissä ei ole turhaa osaa. Kertaakaan ei tule tunne, että menkää jo eteenpäin. Tämä on omalla kohdallani harvinaista metallipuolen instrumentaalibiisissä, joka kestoltaan ylittää kahdeksan minuuttia. ”Orion” onnistuu siinäkin.

Levyä tuli kuunneltua aikanaan niin paljon, että osaan vieläkin sanat ja biisit ulkoa levyä aktiivisesti kuuntelematta. Laittaessani levyn soittimeen ei edelleenkään tule kertaakaan tunne, että ”äh, jotain muuta sittenkin”. Tunnetilasta ja paikasta riippumatta levy vie mukanaan sille matkalle, joka aikanaan aivan paskasta kasettisoittimesta alkoi.

Lisäksi on vielä mainittava Hetfieldin sanoitukset. Muutamassa vuodessa sanallinen arkku aukesi ”bang your head against the stage” -tyylisistä helmistä kuvaamaan nimibiisin huumemaailmaa, ”Disposable Heroesin” sodan kauhuja ja ”Leper Messiahin” kaksinaismoralistista uskonnollista tekopyhyyttä. Edeltävällä ”Ride The Lightining” -levyllä oli jo otettu harppauksia eteenpäin myös tekstien osalta. Tälläkin kertaa oli mukana vaikutteita mm. H.P. Lovecraftin kirjallisuudesta, mutta nyt teksteissä uitiin aivan eri syvyyksissä kuin pelkässä fantasiassa tai kliseiden toistamisessa.

Joillekin levyille annetaan ajan saatossa liian helposti klassikkoleima, mutta 30 vuotta ei ole kuluttanut ”Master Of Puppetsin” raitoja yhtään. Kyse ei ole pelkästä nostalgiasta. Jotkin levyt on vain luotu monipuolisuudellaan, rohkeudellaan ja raja-aitoja rikkovalla ennakkoluulottomuudella ajattomiksi. Surullista on, että levystä tuli Cliff Burtonin testamentti. Toisaalta parempaa musiikillista perintöä maailmalle hän ei juuri olisi voinut jättää. Levyn vaikutus faneihin ja tuleviin musiikintekijöihin on edelleen 30 vuoden jälkeen mittaamaton. Levy antoi parhaan mahdollisen taidonnäytteen siitä, että reilun viiden vuoden kuluttua levystä Metallica olisi maailman suosituin raskaan musiikin esittäjä.

Teksti: Nikki Jääsalmi