Metallikansan pätsiset pyhät: Tuska Festival, 1.-3. heinäkuuta 2022 – Festariraportti #1

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 6.7.2022

Perjantai 1.7: Eksyksissä ja jälleen kartalla

Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna aurinko helli miltei loppuunmyydyn, kapasiteetiltaan kaikkien aikojen massiivisimman Tuska Festivalin yleisöä Helsingin Suvilahdessa. Miltei 50 000 kävijää Suvilahteen keränneen metallifestivaalin lähtökohdat olivat epäonnisten sattumusten jälkeen otolliset. Takana oli kaksi festivaalitonta koronakesää, ja pitkäpinnaisimmillakin musadiggareilla oli jo hyvän aikaa alkanut kiristää ohimojen välistä musiikkitapahtumien peruuntumisen jäljelle jättämä ankeuden ja pettymyksen sekainen tunnetila. Viimeistään tänä viikonloppuna asiaan saatiin merkittävä korjaus.

Allekirjoittaneen saavuttua metrolla Kalasatamaan, kauppakeskus Redin katutasossa rannekkeenvaihtopisteille luikerteli satojen metrien mittaiset festarikävijöiden jonot. Kun ostoskeskus ei allekirjoittaneelle entuudestaankaan ollut mitenkään tuttu, alkusähläyksessä, väärään paikkaan jonottelussa ja edelleen lehdistöpassin lunastuspaikan etsinnässä tuhlaantui vajaa tunti ylimääräistä aikaa. Syystä missasin harmittavasti myös erään takavuosien suosikkiyhtyeistäni, sveitsiläisen folk-metalliyhtyeen Eluveitien. Lopun viimein kaikki kuitenkin selkeni, löytyi, onnistui, ja portti kesän kuumimpaan, kotimaiseen metallitaphtumaan häämötti kauppakeskuksen vastapäisen, entisen kaasuvoimalan piha-alueella, Itäväylän eteläpuolella.

Pariin kaveriini portilla törmättyäni oli kaiken sähläyksen jälkeen hetki aikaa hengähtää ja katsella ympärilleen. Porukkaa oli levittäytynyt mukavasti alueen ulkopuolellekin. Hengailutilaa portin ulkopuolella rajoittivat kuitenkin tiukasti meneillään olleet paikalliset kerrostalorakennusurakat, joten miksikään pienehkön Woodstockin tyyppiseksi kansainvaellukseksi tapahtuma ei päässyt alueen ulkopuolella paisumaan. Portista alueella sisäänkäynti sujui sukkelaan, ja naulakoilla ystävällinen talkooväki antoi tarvittavat ohjeistukset narikkaan jätettävän omaisuuden osalta, jos sitä oli. Helpoimmalla pääsi, kun henkilökohtaisen tavaran minimoi olkalaukkuun, lompakkoon ja puhelimeen.

Edellisen kerran tapahtumassa kesällä 2018 käyneenä, lavojen ja myyntikojujen asettelu oli uusittu kokonaisvaltaisesti. Tapahtuma-aluetta oli laajennettu kaasukellohallien keskellä olevan toimintakeskus Oranssin yläpihalle. Hiekkakentälle pystytetyllä, tapahtuman toiseksi suurimmalla esiintymispaikalla, telttalavalla ja sen lähettyvillä sijaitsevalla, itselleni tapahtuman sympaattisimmaksi lavaksi osoittautuneella Inferno-lavalta (3. lava) oli hyvin tilaa ja etäisyyttä muille lavoille. Kyseiseltä lavalta katsoen n. 150 m alaspäin viettävälle piha-alueelle, hiilivoimalan puoleiseen nurkkaan aluetta sijoitetulle Radio Rock -lavalle (päälava) ja viistoon taakse oikealle, noin sadan metrin päähän sijoitetulle telttalavalle oli riittävä etäisyys. Myös lavojen suuntaus oli onnistunut, eikä läheisiltä lavoilta etäisesti kuulunut melske haitannut soundipoliittisesti läheisten lavojen keikkoja.

Ainoa rasittava asia Inferno-lavan edustalla oli sen asfalttinen edusta, minkä myötä tuntikaupalla aikaa lavan edustalla paikoillaan seisovan jalat saattoivat krampata ja selkä jumahtaa, aivan kuten allekirjoittaneen ruoto teki pariinkin otteeseen viikonlopun aikana. Ruhon lepuutusta varten tuodut istumapenkit ja pöydät oli kuitenkin sijoitettu päälavan ja Inferno-lavan väliin. Niitä tosin toivoisi ensi vuodelle tuotavan lisää, koska ne olivat jatkuvasti kansoitettu täyteen. Huomioon otettava seikka on myös, että asfalttialusta on metallikeikoille kohtuu riskialtis pittien turvalliseen pyörittämiseen. Onneksi tällä kertaa kumminkin suuremmilta haavereilta vältyttiin. Käytössä oli myös sisätiloihin järjestetty neljäs, pikkulava, joka oli ristitty Tuska Kvlt -lavaksi. Allekirjoittanut ei tosin ehtinyt muulta festariaikataulultaan käydä tsekkaamassa kyseisellä lavalla yhtään bändiä.

Massiivinen bändituotekoju oli sijoitettu fiksusti alapihan rakennusten kupeeseen, portaiden viereen. Brittityyppinen sivuttain kiemurteleva aidattu jonotusperiaate oli erittäin tervetullut järjestely asioinnin turvaamiseksi ja ihmismassojen aiheuttaman paineen, takaapäin rynnimisen ja tarpeettoman kontaktinoton välttämiseksi näin koronan jälkimainingeissa. Bändipaitoja oli myynnissä valtavasti, ja suureksi osaksi heti festarin alusta lukien jopa myös bändeiltä, jotka esiintyvät vasta myöhemmässä vaiheessa viikonloppua. Ruokahuolto ja baarit erilaisine ratkaisuineen ja vaihtoehtoineen sekä aivan lavojen tuntumaan sijoitetut bajamajat vesipisteineen oli sijoitettu järkevästi ympäri aluetta karsinointiperiaatetta välttäen. Lisäksi nuorisoklubi Oranssin siistejä sisävessoja oli mahdollista käyttää, vaikkakin jonottamiseen saattoi tuolloin tuhrautua enemmälti aikaa. Ravintoloiden hinnat tosin pistivät paikoin irvistämään, mutta business is business ja ratkaisuvaihtoehtoja nälkään ja janoon oli olemassa sen myötä, että alueelta pääsi välillä myös piipahtamaan pois.

Noin puoli neljän aikaan iltapäivästä, perinteisen suomihevin allstars-ryhmän, Northern Kingsin Iron Maiden -tyyppiseen laukkametallimuottiin taottujen cover-biisien saattelemana astuin alueelle. Paikalle oli jo tuolloin valunut reippaanlaisesti väkeä. Paitakojulle jonotellessa Lost Societyn ilmavaa ja oikein iskevää keikkaa oli ilo kuunnella auringon helliessä Suvilahden kaasukellojen piha-alueelle laajoin joukoin virtaavaa yleisöä. Onneksi allekirjoittanut ymmärsi ostaa omien suosikkiyhtyeitten tuotteet jo hyvissä ajoin, koska jo toisena festaripäivänä paitamyyjät joutuivat myymään ko. iltana esiintyvien yhtyeiden tuotteiden kohdalla ’ei oota’. Tästä päätellen ’merkarin’ menekki Tuskassa oli tänä vuonna valtava, ja viimeisten vuosien pula-ajat huomioon ottaen hyvä niin.

Omnium Gatherum, nuo Karhulan pehmodödiksen taitajat, oli varmasti yksi illan parhaita ja pätevimpiä yhtyeitä soveltumaan tapahtuman käynnistäjiksi. Yhtyeen uusin jäsen, Arch Enemyn entinen kitaristi Nick Cordle vaikutti pitkässä fledassaan nuorelta Jeff Watersilta. Viisikon yhteissoitto uudella kokoonpanolla tuntui jo luonnistuvan moitteettomasti. Harvemmin itselle uusien yhtyeiden näkeminen aiheuttaa nykyään isompia säväyksiä. Omnium Gatherumin lavaesiintymisen moottori, bändin showmies ja ilopilleri, vokalisti Jukka Pelkonen teki tästä poikkeuksen. Hän on yhtyeen keulilla mielenkiintoisen hämmentävä lavapersoona. Ensihätään ’mitävittua-reaktion’ jälkeen pystyin luonnehtimaan näkemääni seuraavasti. Vokalisti näyttää ponkkarille sidotussa nutturassaan ja valkoisissa tennareissaan söpöltä, keski-ikäistyneeltä ruotsalaiselta tennispelaajalta, tanssahtelee pitkin lavaa kuin Ressu Redford, heittää välispiikkejä kuin huutokauppakeisari Aki ja kaiken kruununa herra murahtelee raisusti rokkaavat biisit vielä oikein luontevasti. Vaikka kyseisessä yhtälössä on pari hämmentävää, jopa irrationaalista yksityiskohtaa, on tämä kaikki ynnättävissä herran yleisöön sympaattisuudellaan vetoaviksi persoonallisuuden piirteiksi.

Ensimmäistä kertaa Omnium Gatherumia livenä todistamassa oltuani vilpitön positiivinen energia välittyi ryhmästä, jonka selkeänä johtohahmona toimii viikinkimäisen viileällä olemuksellaan ja itsevarmuudellaan lavan reunasta käsin koko pakkaa kannatteleva kitaristi Markus Vanhala. Vaikka henkilökohtaisesti Gary Moore-tyyppinen melodinen kitarasankaritoiminnan sekainen hardrockaus sotkettuna melodisen death metaliin ei olekaan itselleni ominta juttua, voi Omnium Gatherumin sanoa Tuskan esiintymisen perusteella olevan asiansa oikein mallikkaasti taitava tsemppimetallibändi, jonka esitys jätti festivaalin alkuun positiivisen jälkimaun. Jos jokin kävi yhtyeen performanssista selväksi niin se, että tämä yhtye ei liikoja synkistele. Tosin varsinainen melodisen death metalin lokeroon upottaminenkaan ei tee yhtyeelle oikeutta. Viihdyttävästä metallisesta rockista on kyse.

Beast In Black osoitti hallitsevansa ison lavan otteet ja elkeet. Viihdyttävä popahtava hard rockin ja perinteisen heavy metalin blandis toimi aurinkoisessa iltapäivässä varmaan paremmin kuin missään. Kyseessä oli toinen täsmävalinta yhdeksi tapahtuman käynnistäjäksi. Yhtyeen jäsenistön ilmiömäinen soittotaito ja -tatsi sekä terveellä tavalla parkkiintunut keikkarutiini tekevät suuren osan yhtyeen vaikuttavuudesta. Yhtyeen biisimateriaali on verrattaen hyvää, viihteellistä poppiheviä. Vaikka ominta osastoani tämäkään yhtye ei edusta, on hienoa nähdä kuinka yhtye on muutamissa vuosissa jalostunut ja noussut festivaalin pienlavalla soittavasta bändistä päälavabändiksi. Omaa huvittavaa kontrastia performanssiin toivat puoliksi tarkoituksella överiksi ja kieli poskessa viety visuaalinen puoli. Kitaristi Anton Kabasen Judas Priestiltä lievästi sanoen ”lainattu” niittirotsiluukki ja sinertävän violetin punaista backdropia vasten kitaristi Kasperi Heikkisen ylikorostetun kirkkaana erottuva, räikeän vihreä kitara hykerryttivät eniten. Tottahan se on. Harkittu itseironia täydentää kliseisemmänkin keikan vaikuttavuutta ja jättää keskinkertaisempaankin pläjäykseen erittäin positiivisen twistin.

Amerikan raa’an vaihtoehtoisen aavikkorockin pitkän linjan käsityöläiset, Red Fang ei ollut saapunut lavalle muotikaupan kautta. Post-grungen elementtejä punkisti suoravivaiseen mutta sopivan kimurantteja kulmia sisältäneeseen, dullan tuoksuiseen, likaiseen fuzz-puskutraktorirockiin sotkeva Oregonin Portlandista tuleva yhdysvaltalaisnelikko on Suomen kamaralla tuttu vieras. Lavalle arkisissa kuteissaan asteltuaan, yhtyeen jäsenet kättelevät herrasmiesmäisesti toisiaan. Ele nostaa yhtyeen yhteisvoiman toiseen potenssiin ennen kuin tärähtää. Vokaalien jako basisti Aaron Beamin ja kitaristi Bryan Gilesin kesken toimii hyvin. Yhtye on napakasti rytyyttävä livebändi, mutta jonka kappalemateriaali alkaa käydä setin puolivälissä hieman yksitoikkoiseksi. Onneksi pari yhtyeen punkimpaa ja melodisesti vivahteikkampaa biisiä setin loppupuolella piristivät tunnelmaa. Vartin lyhyempänä esityksenä keikka olisi ollut illan parhaita. Nyt se oli parhaimmillaan helvetin hyvä, huonoimmillaankin ainoastaan tasapaksu.

Illan eniten odottamani veto oli eittämättä Liverpoolin oma grindcore-death metal -veteraani Carcass, jonka allekirjoittanut pääsi todistamaan nyt ensimmäistä kertaa sitten 2008 Kaisaniemen Tuskan. Tuolloin vastikään paluualbuminsa ’Surgical Steelin’ julkaissut yhtye oli vahvistettuna kulta-aikojensa kokoonpanolla, johon kuului sittemmin Arch Enemysta tuttu ruotsalaiskitaristi, Michael Amott. 2008 Carcass oli Tuskan päälavalla hirmuvireessä. Tänään, 15 vuotta myöhemmin yhtye oli yhtä albumia ja EP:tä edellistä Tuskan kertaa rikkaampi. Kitaristin paikalle oli myös vaihtunut brittinuorukainen, Tom Draper. Rumpali Daniel Wilding paukutti skeittaripaidassaan ja väärin päin käännetyssä lippalätsässään hyväntuulisesti ja napakasti. Mitään ihmeellisyyksiä setti ei tarjonnut. Tasaisen vakuuttavan kattauksen kappaleita poimittuina yhtyeen kultakin, keskenään selkeästi varioivilta albumeilta. Kohokohtia setissä olivat upealla Iron Maiden -laukkamelodialla toimiva ”This Mortal Coil” ja ikimädän vihreä, legendaarisella lääketieteen luentopätkällä ja tuplabassarikomppi-introlla käynnistyvä jyränumero ”Corporal Jigsore Quandary”.

Irvistyksen sekaista ihmetystä herätti setin alkupuoliskolla monitorimiksauksen sakattua yhtyeen luovan voiman, pitkän, hoikan ja liehulettisen soolokitaristi Bill Steerin pari kertaa sumeilematta ohi tahdista kiilannut riffisoitto. Spinal Tap-kerrointa yhtyeen esiintymiseen lisäsi setin aikana kolmesti maestro Jeff Walkerille tapahtunut basson olkahihnan irtoaminen. Ensimmäisellä ja viimeisellä kerralla roudarin onnistui pelastaa bassotaiteilija pälkähästä. Keskimmäisellä kerroista soittimensa levähti voimalla lavan pintaan kesken biisin. Onneksi ei sentään mennyt rikki. Kömmähdyksistä huolimatta Carcassin keikka oli asiallinen ja tarpeensa tarjoava. Valitettavasti se oli myös liiankin rutiininomaisen eikä yhtyeen yhteissoittotatsi ollut kaikilta osin tiukimmsssa mahdollisessa kunnossa. Ehkä ikämiesten tunteenpalon välittämiseen ei kuullu liika moshailu vaan hillitty käyskentely, staattinen pönötys ja asiansa pelkistetty toimittaminen sen vaativissa puitteissa. Kookas päälava oli myös kohtuuttoman suuri Carcassin tyyppiselle bändille täytettäväksi. Ärhäkkään 2008 Kaisaniemen Tuskan keikkaan verrattuna Carcass oli tällä kertaa asiallisen hyvä, mutta samalla auttamattomasti pieni pettymys.

Ruotsin Helsingborgin diskometallin tuoreehko kärkiairut, The Night Flight Orchestra oli raahannut paikalle kunnon shown. Elvis-asusteet, peruukit, taustalaulajattarien hoitsu-asut, pelit ja vehkeet. Jostakin kumman syystä teknisen toteutuksen puolesta arpaonni ei ollut tällä kertaa normaalisti vetovoimaisen bilebändin puolella. Yhtyeen PA-miksaus ei alkusetistä ollut kovinkaan valmiin kuuloinen, ja yhtyeen tanssimusiikin tenho kompasteli tukkoisen yleissoundin vuoksi. Yleisö ei kuitenkaan antanut tämän haitata tunnelmaa, ja hyvä niin. Diskorockin toimivuuden suhteen kyse on kuitenkin erityisen tärkeästä elementistä, mutta onneksi pitkin settiä miksaaja sai juonesta kiinni.

The Night Flight Orchestran AOR-vivahteinen viihdepläjäys upposi Tuskan väkeen kuin kuuma veitsi voihin, ja ennen pitkää pitin sijasta lavan edustaa kiersi ehta letkajenkka, joka on joka kerta yhtä riemastuttavan piristävä ilmestys metallifestareilla. Samalla se ehkä kertoi omaa kieltään myös yleisön kollektiivisesta ilomielisyydestä ja palavasta halusta päästä juhlimaan omaan heimoon kuuluvien kanssa pitkän tauon jälkeen.

Illan pääakti Korn oli edellisenä iltana pomputtanut Seinäjoen Provinssirockia eräänä sen pääaktina. Yhtyeen pieniä yksityiskohtia myöten tuunattu, makea lavakattaus korkealle sijoitettuine rumpuraisereineen runsaine lavavaloineen ja visuaalisesti pelkistetyn näyttävine taustasermeineen henkivät jo ennen keikkaa siitä, että luvassa on maailmanluokan menoa. Kellon löytyä puoli yksitoista intronauha ”Dead” pyörähtää soimaan yhtyeen veijarimaisen rumpali Ray Luzierin kivutessa raiserin päälle tervehtimään yleisöä perässään varjoista lavalle laahustavat kitaristit Munky ja Head, Suicidal Tendenciesista lainassa oleva kiertuebasisti Ra Diaz sekä hieman unisen oloinen keulahahmo Jonathan Davis.

Yhtye potkaisee settinsä käyntiin 20 vuoden takaisella videobiisillään ”Here To Stay”. Alkusetistä mieleenjäävimpiä ovat sävellyksellisesti yhtyeen rikkaimmasta päästä oleva ”Falling Away From Me” ja alkutuotantoon kuuluva, ”Shoots And Ladders”, joista jälkimmäisen Davis aloittaa makeasti lavaa pitkin marssien säkkipilli-introa puhaltaen. Samaisen biisin yhtye päättää MetallicanOnen” kelvollisesti runtattuun tuplabassariosuuteen. Korn suorittaa perus-settinsä kovapintaisella rutiinilla, mutta jonka välistä tihkuu fiilis tietystä, eleettömästä homman hoitamisesta kotiin. ”Coming Undone” saa puolestaan kylkeensä pätkän Queenin We Will Rock You”’ta.

Kornin kohdalla maailmanluokan raskaan rockin hittibiisien kytkeminen osaksi omaa settiä on riskaabelia toimintaa siinä mielessä, että sävellyksellisesti pitkälti rytmiikkaan ja maalaileviin melodioihin perustuvat biisit eivät yksinkertaisesti pärjää sävellyksellisen tasonsa puolesta kummallekaan lainaamalleen biisille. Ehkä ajatus oli toisaalta myös nostattaa tunnelmaa yhtyeen matalien taajuuksien voimalla jyräävälle ominaissoundille. Tai mitä ilmeisimmin yhtyeen kolmikymmenvuotisen uran kattavalle, 18 biisin verrattaen samaa rytmiikkaa ja sävellyksellisesti kapeasektorista möykytystä toteuttavalle kavalkadille. Varsinaisen setin päättää takuuvarmasti hoitama nu-metal-klassikko ”Freak On A Leash”.

Encore-medley ”Do It / Trash / Did My Time” oli erinomainen keitos hienosti yhteen natsaavista biiseistä. Kornin asiallisesti vetämät nu-metalin takuuhitit ”A.D.I.D.A.S.” ja turhahkon rumpusoolo jälkeen kajahtava, debyyttilevyn hitti ”Blind” päättivät Suvilahden perjantai-yön jämäkästi. Yhtye oli tarjonnut faneilleen sen mitä siltä tulivat hakemaan, mutta yleisen keikan jälkifiiliksen puolesta se olisi voinut maailmanluokan bändinä tarjota enemmänkin. Vaikka diggarit saivatkin Kornilta kelpo keikan, jokin olennainen säväyttävyyselementti yhtyeen esityksestä jäi tällä kertaa puuttumaan. Vaykka välispiikeissä Davis vuolaasti kehuikin koko yhtyeen intoa päästä soittamaan taas viiden vuoden tauon jälkeen Eurooppaan, tuntui se suurin into jääneen tällä kertaa Pohjanmaalle, Törnävänsaareen.

Lauantai 2.7.2022: Saavuimme sapattiin

Aurinko hellii Tuskan toisena päivänä festivaalikävijöitä entistä kuumemmin. Ilmanala on enteenomaisesti jo alkuiltapäivästä kuin ”Don’t Break The Oath” -albumin kannessa. Allekirjoittanut kiroilee, kun missasi ratkaisevasti bussiyhteyden ehtiäkseen alkuiltapäivästä pääosin mediatoimijoille järjestettyyn, kaikkien aikojen suurimmassa mittakaavassa toteutetun Tuskan puitteiden esittelykierrokselle. Noh, ei auttanut itku markkinoilla. – Ei muuta kuin tsekkaamaan bändejä.

Päivän ensimmäinen tarkastettava setti oli Rainbow:n 1980-luvun alkumetrien legendaarinen, jo 70 vuoden kunnioitettavaan ikään ehtinyt rokkikukko Joe Lynn Turner. Ruotsalaisista, nuorista ja pätevistä muusikoista koostunut taustabändi antoi palaa sydämensä kyllyydestä. Maestro keimaili lavalle Kirka-lookissa, mustissa nahkahousuissa, aurinkolaseissa ja farkkupaidassa ”Death Alley Driverin” pärähtäessä napakasti ilmoille. Ja sitä Turnerin vokalistinuran hittikimaraahan sitten piisasi. Vieläpä oikein hyvin soitettuna ja ennen kaikkea Turnerin ikä huomioonottaen erinomaisesti, kantavalla äänellä esitettynä. Hommahan oli lapsuuden soundtrackia. Rainbow-rosteri hoitui hienosti. ”Power”, ”Jealous Lover”, ”Stone Cold”,” ”Difficult To Cure”, ” I Surrender”, ”Spotlight KidDeep PurplenKing Of Dreams”. Loppukaneettina yhtye pisti pykälän verran lisää häkää pönttöön ja tempaisi Yngwie Malmsteenin tuplabasaritykityksen ”Rising Force”. Vanha rokkiveteraani näytti keikallaan, mistä on toimiva, viihdyttävä ja ilmavasti rullaava, klassisen rockin show tehty.

Tuskan erikoisuutena oli entisen voimalaitokseen rakennettuun auditorioon pystytetty, metallimusiikin arvoihin ja henkiseen kulttuuriin kuuluvia aihepiirejä käsittelevä keskustelujen sarja. Koetin onneani CMX:n A.W. Yrjänän haastattelussa, jossa hän toimittaja Jussi Ahlrothin johdattelemana ruoti okkultismin tematiikkaa ja perimmäistä olemusta. Yrjänän humoristinen ote kertoa hilserajaa hipovia analyyseja okkultismin, hermetismin ja esoteerisyyden rajapinnasta viihdytti. Interaktiivinen debatti / haastattelu oli mielenkiintoinen, mutta samalla valitettavan ympäripyöreä, josta oli vaikea saada kunnollista otetta. Välillä tosin tuli mieleen, että onko tämä kaikki ainoastaan jotain hämärää, torniolaista, henkevän lempeää vittuilua hevareille.

Onneksi yleisö sai lopulta vuoron esittää kysymyksiä, joiden kautta edes jokin kirjallinen teos nousi suositeltavaksi. Harmi vain, ettei asiaa oikein missään kohtaa päästy yhdistämään metallimusiikin lyyrisen ja symboliseen sisältöön konkretian tasolla. Ehkä ensi vuoden Tuskassa sitten. Loppukiitoksena osallistujat saivat kuitenkin maan suurimman sanomalehden, Tuskan yhteistyökumppanin sponsoroimat, ilmaiset T-paidat, joissa bläkkistekstein komeili keskustelun aihepiiri ”Totuus”, ”Tasa-arvo” tai ”Sananvapaus”. – Oliko tämä kaikki nerokasta, petollisen suggestoivaa markkinointia vai aidosti pyyteetön lahja yrityksestä altistaa itsensä astetta haastavammalle ajattelulle kuin mitä normaalisti? – Se jäi kunkin osallistujan itse pääteltäväksi.

Keskustelutuokiosta ehdin ohimennen tsekata pari biisiä Vltimasia. Aura Noir– ja Mayhem -taustastaan tutun kitaristi Rune Eriksenin kipparoima nelikko tarjoili tuimaa, tosi-metallista kyytiä. Morbid Angel-vokalisti-basistilegenda David Vincent stetsonissaan ja sotamaalaukset kasvoillaan ärjyi tuimaa blackened thrash metalia nälkäiselle yleisölle. Kyseessä oli toistaiseksi festivaalin ankarinta murhaa entisen Cryptopsy-rumpali Flo Mounierin tykittämänä. Vaikka debyyttialbuminsa jokin aika sitten julkaissut yhtye ei ollut allekirjoittaneelle aiemmin tuttu akti, oli sen lavameno todella vakuuttavaa kuultavaa. Taidanpa käydä tämä mielessä levykaupoilla lähiviikkoina.

Ennakkoluulojen uhmaten menin vanhana jääränä seuraamaan Suomen euroviisuedustaja Blind Channelin keikkaa telttalavalle. Odotukset eivät olleet sanalla sanoen korkealla. En sano tätä vähätelläkseni esiintyvää yhtyettä vaan syystä että allekirjoittanut nyt on vaan sattunut kasvamaan aivan toisen sukupolven metallimusiikin ja kulttuuriympäristön vallitessa kuin mistä yhtyeen nuoret miehet ponnistavat. Mutta asiaan. Totta se vaan on, että Blind Channel soittaa oikein vakuuttavasti, ja shownsa on omassa viitekehyksessään todella korkealaatuista. Biisitkin ovat oikein vetäviä. Äimistystä herätti etenkin yhtyeen soiton timanttinen yhteenhitsautuminen. Oikeastaan mitäpä äimistelemistä siinä on. Oulun jätkät ovat paukuttaneet pirusti keikkoja ulkomaita myöten jo pitkään ja viettäneet koko kevään tiiviisti kiertueella.

Viimeisen päälle hiottu, vuoroin raju, vuoroin viettelevä, vuoroin ylimielisen pöyhkeä presenssi on naulankantaan osunut tuotteistettu kombinaatio tähän maailmanaikaan ja etenkin huomiohakuisia pop-medioita seuraavan väestönosan piireissä. Eihän kyse ole mistään älykkösäveltaiteesta tai aidoimmasta luonnontuotteesta, mutta mitäs sillä on väliä, jos oma kohderyhmä löytyy, biisit groovaa ja homma toimii kuin rasvattu. Vähän niin kuin Mötley Crüe lapsuudessani.

Blind Channelin yleisössä oli muihin Tuskan bändeihin nähden poikkeuksellisen paljon monenikäistä ja vähemmän metallifanikansanosaan luettavaksi laskettavaa naisoletettua edustajaa, mikä ei nyt sinänsä sekään uutiskynnystä ylitä. Totuus kumminkin on, että yhtyeen ulkomusiikilliset asiat ja olemus on hiottu viimeisen päälle, ja että sen fanikunta viihtyy keikoilla.

Miksi Blind Channel ei sitten tunnu vakuuttavan metalliyhtyeenä meitä vanhan liiton meininkiin tottuneita vatipäitä? Selkein syy siihen piillee yhtyeen tuotteistetussa läpinäkyvyydessä. Kapinallisen rockin kontekstissa yhtye on yksinkertaisesti niin vahvasti liimattu osaksi establishmentia, valtavirtakulttuuria, varsinkin nyt etenkin Euroviisu-esiintymisensä ja menestyksensä myötä. Ja sitten siihen päälle se menestys, josta yhtye muistaa fanejaan ja muita käännytettäviä joka mutkassa kiitellä. Kääntelipä asiaa miten päin vaan, ovat yhtyeen bisnesmäiset, kaupalliset kasvuintressit eturistiriidassa rehellisen metallimusiikin perimmäisen, humaanimman arvomaailman kanssa. Toisaalta tuo myönnytys on taas yhtyeen ja managementin täysin tietoinen linjaus. Kokonaisuudessaan Blind Channelin meininki vaikuttaa muhkeaa, nykyaikaisen pomppumetallin kriteerit täyttävää jytinävallia ja elektronisia soittimia hyödyntävänä yhtyeenä erittäinkin hyvältä. Olennaista on kuitenkin, että tämä kaikki tapahtuu pop-rockin viihteellisessä kontekstissa. Kaikessa pseudo-uhmakkuudessaan, lähtökohtaisesti kapinallisen metallimusiikin kanssa sillä kun on edellämainittuja, ulkoisia elementtejä lukuunottamatta hyvin vähän tekemistä.

Koko asiaan tuskin olisi kiinnittänyt niin paljoa huomiota, ellei yhtyeen yleisöä kosiskelevissa ja oman menestyksensä kasvua eri tavoin kiusallisen itsetietoisesti korostaneet välispiikit olisi alleviivanneet asiaa. Kaikkea tätä kuunneltuani takaraivoon hiipi väistämättä pelonsekainen tunne pop-maailman menestyksen takana piilevistä varjopuolista. Samalla jossain siellä piilee myös pelko ja toive siitä, ettei vain jätkien yhtäkkisen menestyksen ja nousukiidon myötä mopo lähtisi liiaksi keulimaan. Totuus kun vaan on, että kaikki vaaran ainekset lieveilmiöihin lankeamiseen nuorella, nousukiidossa olevalla bändillä on alati olemassa. Asiassa vaaditaan jätkille paitsi jäitä hattuun, myös runsaan duunin kautta otteisiin iskostuvaa nöyryyttä ja tervettä itsetuntoa. Ehkä kuitenkin eniten itse musiikkiin ja sen henkiseen sisältöön panostamista. Synkähköä tässä on, että hyvän keikan aikana joutuu kelailemaan tällaisia asioita, mutta täysin perustellusta syystä.

Ja sitä nöyryyttä ja tervettä itsetuntoa löytyy illan seuraavalta esiintyjältä vaikka muille jakaa. Kotimaan korkealuokkaisimman metalliairueen Amorphiksen ei ole mitään tarvetta keulia tai turhamaisuuttaan korostaa menestymistään eikä osaamistaan. Musiikki tekee sen heidän puolestaan. Yhtye oli yleisön edessä esittelemässä loppuvuodesta ilmestynyttä, uutta albumiaan ”Halo”. Ja sitä yleisöäkin keikalla piisasi kivasti. Allekirjoittaneen tuoreehkossa muistissa Amorphikselta oli viime loppukesän Keravan Rock in The Cityn erinomainen keikka. Yhtyeen musiikki ja lavaesiintyminen on viimeisen päälle pelkistetyn tyylikästä, freesillä varmaotteisuudella kyllästettyä, jo kauan sitten omiin uomiinsa laskeutunutta ja vahvuusalueensa tiedostanutta, perinne- ja metallimusiikin fuusioksi jalostunutta ammattikäsityötä. Lisäksi Tomi Joutsen on kiistatta maailmanluokan keulamies. Siitä ei päästä yli eikä ympäri.

Kahdentoista biisin setistä kolmasosan täyttivät ”Halo”-albumin biisit, joista toimivimpiin kuului liveversiona erityisen tarttuva videobiisi ”On The Dark Waters”. Allekirjoittaneen omaan makuun uuden albumin esittely olisi voinut jäädä Tuskan keikan osalta neljää biisiä vähemmällekin setin jäätyä sen myötä hieman tasapaksuksi. Ammattimaisesti vedetyn esityksen valopilkkuja olivat kuitenkin ikimusta ”Black Winter Day” ja kauniissa sävellyksellisessä mahtipontisuudessaan vertaansa vailla oleva ”The Bee”.

Yhdysvaltalainen Baroness astui lavalle hupaisasti W.A.S.P.:in ”Fuck Like A Beastin” saattelemana. Lempeähenkisen, mutta väkevän tasa-arvon nimeen vannovalta bändiltä veto osoitti, niin ikään, tyylikkään pisteliästä ironian tajua. Baroness oli festivaalin kovimmin odotettuja indie-vieraita, eivätkä he pettäneet kuulijoitaan tälläkään kertaa. Kolmannen Tuska-vierailunsa tehnyt Georgian osavaltiosta tuleva yhtye latasi oman näköisensä blandiksen post-hardcorea, emo-metalia, progahtavaa indietä ja raskasta vaihtoehtorockia jäntevästi tarjoilevan settinsä intensiteetillä tiskiin. Pääasiallinen kitaraa soittava parrakkaan kalju vokalisti John Baizley uhkui läpi setin energisyyttä ja räjähtävyyttä.

Erittäin tyylikkäästi yhtyeen etulinjassa tonttinsa hoiti myös Baronessin tuorein kiinnitys, kitaristi Gina Glenson, jonka täyteläisesti niskan takaa lähtevät moshausosiot välittivät hennolta naisoletetulta raavaan miehekkäästä tekemisen meiningistä. Vaaleassa haalarissa lavan sivustalla häärinyt basisti Nick Jost ja rumpali Sebastian Thomson tyytyivät pitämään pakan tiukasti läjässä, missä he onnistuivatkin moitteettomasti. Yhtyeen yhteissoitto oli ykkösluokkaista, ja sitä se oli jopa lievään tylsistymiseen asti. Setin kohokohtia olivat pienistä käynnistelyn kankeuksista huolimatta riehakkaan meiningin lavalla ja yleisössä vapauttanut avausbiisi ”Take My Bones Away” ”The Sweetest Curse”, ”March Of The Sea”, ja setin päättänyt, puhdasverinen stoner-rytyytys ”Isak”.

Ja sitä valaahan me emme tulleet paikalle rikkomaan…

Lauantai-illan päätteeksi meidät kaikki kutsuttuun sapattiin. Koko viikonlopun kuumimman päivän järisyttävän vaikuttavaan keikkaan päättänyt okkultistisen heavy metalin legenda Mercyful Fate ei ollut tullut Suvilahteen jäähdyttelemään. Voi melko suoralta sarvimerkkikädeltä sanoa, että teatraalisen metallin kuninkaan, King Diamondin (oik. Kim Bendix Pedersenin) johtama, uransa toisen virallisen comebackinsa tänä kesänä tehnyt 40-vuotias yhtye veti Sörkän hämärtyvässä illassa erään 25-vuotisen Tuska-festivaalin historian ikimuistoisimmista keikoista. Keulahahmon lisäksi tanskalaisyhtyeen nykykokoonpanon muodostavat yhtyeen toinen alkuperäisjäsen, biisintekijä ja kitaristi Hank Shermann, myös Diamondin soolobändistä tuttu kitaristi Mike Wead, Armored Saintista ja Fates Warningista toissa vuonna edesmenneen basistin, Timi Hansenin paikalle rekrytoitu yhdysvaltalaisbasisti Joey Vera sekä rumpali Bjarne T. Holm olivat ennakko-odotuksiinkin nähden ennakoitua varmaotteisemmassa vedossa.

Yhtyeen lavarakennelma: marmorikuvioinen portaikko, Holmin rumpusetin päälle asetettu epäpyhä, vuohenpäinen pentagrammialttari hehkuvine silmineen. Visuaaliselta designiltaan, Diamondin maskia, kruunua, päähineitä ja asusteita myöten yhtyeen ulkoasu oli huolitellusti mietitty. Koko komeuden päällä, vanhoja levynkansiteemoja vaihtavan backdropin edessä roikkuu valaistureunuksinen pietarinristi. Mercyful Faten tunnin ja vartin mittainen setti koostui käytännössä uransa alkupään tuotannosta. Itse maestro esiintyi upeasti vahvoja teatraalisia avujaan hyödyntäen. Rennosti lavalla käyskennellen Diamond irvisteli ja revitteli sääriluista rakennetulla mikrofonitelineellä ilmakitaraa. Muu bändi hoiti tonttinsa varmuudella ilman turhia krumeluureja. Soundit keikalla olivat poikkeuksellisen hyvät ja mureat vanhan liiton meininkiin soveltuviksi.

Aina vihtahousun kinkerit kirkkourkuintron myötä avannen ”The Oathin” kautta yhtye eteni suvereenin klassikon, ”Melissa” -albumin ja yhtyeen hyytävän, omaa nimeä kantaneen debyytti-mini-albumin legendaarisimpiin biiseihin. Poikkeuksena tästä, jo setin toisena kappaleena yhtye esitteli hahmotelman tulevan, järjestyksessään kahdeksannen virallisen studioalbuminsa ensimmäisestä esittämiskunnossa olevasta kappaleesta ”The Jackal of Salzburg”. Vaikka syvään Black Sabbathille kumartava doom-pitoinen, tuore yhdeksänminuttinen ei ylläkään tasonsa puolesta klassisten 1980-luvun Mercyful Fate -levytysten tasolle, palveli sen esittäminen paitsi yhtyettä itseään, myös tuoreen materiaalin nälkäistä osaa yhtyeen fanikunnasta. Oli myös ilo huomata, että kappaleen riffisovitukset olivat eläneet paremmin istuvaan suuntaan verrattuna kiertueen avauskeikoilla soitettuihin versioihin.

66-vuotiaaksi, kymmenisen vuotta takaperin vaikean sydämen ohitusleikkauksen läpikäyneeksi, entiseksi ketjupolttajaksi Diamond lauloi uskomattoman hyvin. Puolittain pakon edessä nykyisin Yhdysvaltain Teksasissa asuva tanskalaisvokalisti joutui aikanaan sydänvaivojensa takia tekemään elämäntaparemontin. Hän on lopettanut tupakanpolton, on nykyään naimisissa soolobändinsä entisen taustalaulajansa, Livia Zitan kanssa, ja lisäksi hän on muutaman vuoden ikäisen poikalapsen, Byronin onnellinen isä. Silminnähtävästi kaikki tuo tapahtunut on vaan parantanut hänen olemustaan, vokaalisuorituksiaan ja lavaotteitaan, vaikka ikää herralla alkaa olla jo kiiitettävästi eläkkeelle oikeuttavaan vuosimäärän verran.

Niin kirkas falsetti, puhdas tenori kuin räkäinen baritoni kajahtivat Diamondilta pelottavan komeasti kappaleissa ”Evil”, ”Curse Of the Pharaohs”, ”A Corpse Without Soul”, ”Black Funeral”, ”Melissa”,”Doomed by the Living Dead” ja ”A Dangerous Meeting”. Ainoastaan varsinaisen setin päätösbiisin ”Come To The Sabbathin” kohdalla oli pedon sarvipäisen kallomaskin takaa kappaletta laulaneen herran äänessä pientä voipuneisuutta kuultavissa, mutta hän peitti vaikeudet tyylikkäästi laulattamalla entistä runsaammin yleisöä. Encorena kuullun järkälemäisen ilkeän päätösbiisin, ”Satan’s Fallin” myötä lauantai kääntyi synkän sapatin puolelle. Yksi asia oli tuolloin varmaa: tätä mustaa messua moni paikalla todistanut ei tule unohtamaan ihan heti.

Sunnuntai 3.7. 2022: Raaemman rytinän tarpeessa

Sunnuntai-iltapäivä oli ehtinyt jo reilusti yli puolivälin, kun Kanadan metallisen rockin monitoimimies Devin Townsend astui lavalle. Mustaan, pitkähihaiseen t-paitaan sonnustautunut lempeä, kaljupäinen kitaravelho oli silmäpussesistaan huolimatta erittäin hyvällä tuulella. Mies oli tällä kertaa kiertueella pelkkää omaa nimeään kantavan soolobändinsä kanssa. Niitä muitakin soolobändejä kun on ollut jo useampia. Settinsä koostui pehmeämmin soljuvasta, Townsendin solotuotannolle tyypillisestä, transsinomaista tilaa hakevasta ”rentoutusmetallista”, jossa aallonomaiset, pehmeät melodiat lyövät lempeästi pärskähdellen vasten jylhänä rantakalliona seisovaa, kelmeissä eri väreissä heijastuvaa rytmivallia vasten. Townsend oli setin aikaan reippaalla juttutuulella ja vitsili pahalta haisevasta, pesemättömästä keikkapaidastaan, kiitellen bänditovereitaan siitä että he sietivät vielä tuon keikan ajan miehisiä tuoksujaan.

Kolmannen paahtavan festivaali-iltapäivän väsähtänyttä tunnelmaa terävöittivät Townsendin musiikillisesta repertuaarista omaa musiikkimakuani lähinnä olevat, paria astetta räyhäkämmät, muinaisen ”Ziltoid” -levyprojektin kimurantti ”By Your Command” sekä Strapping Young LadinAftermath” ja ”Love?” Kyseiset kappaleet toimivat erityisesti tuonhetkiseen fyysiseen olotilaan ja mielentilaan ehdottomasti parhaiten. Jo hyvinkin tutuksi Tuskan kävijäksi erinäisten kokoonpanojen parissa vuosien varrella tullut kanadalaisartisti kiitteli vuolaasti Tuskan yleisöä ja organisaatiota, ja että saa edelleen, vielä vuosien jälkeenkin luottamuksen viihdyttää suomalaista metalliyleisöä. Neljännen kerran näkemäni Devin Townsend (eri) bändeineen oli jälleen kerran se pirun tarkkasoittoinen ja sensitiivinen oma itsensä. Kyseessä oli mukiinmenevä keikka kaikkinensa, vaikkakin slottinsa olisi voinut toivoa olleen lähempänä festivaalin alkupäätä.

Pian Devinin jälkeen telttalavalla legendaarisen stoner-yhtye Sleepin keulahahmo Matt Pike oikoi voimatrionsa, High On Firen kanssa musiikillisia härkäruoskiaan. Tuhdisti murisevien Orange-kitarakaappien edessä, tatuoitu ylävartalo paljaana esiintyneen Piken yksikkö latasi sunnuntai-iltapäivään kaivattua, koomasta ja horroksesta herättävää, raakaa mutta hapokasta räimettä. Jo kiivaspoljentoisesta avausraidasta ”Turk” lähtien yhtyeen oli tullut näyttämään, mistä rukiinen ja likainen doomin ja hardcoren sekainen, myrkyllinen keitos on tehty. Lisäksi se maistui mukavan kirpeälle. Lemmy-vainaan perintöä tässä kannatellaan jos mitä ja vielä erinomaisen omaleimaisella tavalla. High On Firen sekä teknisesti taitava, niin hienosti groovaten kuin lujaa lyövä rumpali Coady Willis (mm. Big Business, Melvins) yhdessä hillitysti lavan edustalla ’rantasaunansa’ edustalla hiippailleen Jeff Matzin kanssa pitävät härkäpäisesti jyräävän särövallin tiukassa kurissa ja nuhteessa, Piken keskittyessä eläimelliseen riffin runttaamiseen ja raspiäänipitoiseen vokalisointiin.

Yhtyeen soundi oli sopivan likainen, mutta alataajuuksien osalta, varsinkin nopeiden rallien tuplabassaripoljentokohtien osalta sillä oli taipumus tukkoontua sekavaksi puuroksi ja toisaalta ylikireäksi keskiäänimössöksi. Samaisen soundipoliittisen ongelman allekirjoittanut oli huomannut jo aiempien vuosien Tuskan telttalavan soundien osalta nopeasti soittavien bändien kohdalla. Myös Pike tuntui kärsivän lavalla samantyyppisistä ongelmista, eikä hän pienten pedaaliongelmien selvittyä tuntunut kuulevan omaa kitaraansa kunnolla monitoreista alkusetin aikaan. Sen verran useasti hän joutui viittelöimään monitorimiksaajan suuntaan, ennen kuin lavasoundit saatiin jiiriin.

Keskitempoisen hitaasti möyrivä ”Madness Of An Architect”, Venomista muistuttava, likainen ”Speedwolf” ja keskitempoisen rankasti tuplabassari lätisyttävä ”Caracosa” juilivat puuduttamattomaan hevihermoon parhaiten 12 biisin kauttaaltaan korkeatasoisesta setistä. Erityisesti ”Baghdadin” rehevä stoner-jurnutus, käännetyllä puolikompilla jyskävän ”Fury Whipin” ja setin päättäneen ”Snakes For The Divinen” proto-speed metal purivat vanhan liiton pörinämökän ystäviin.

High On Firen keikan jälkeen oli ampaistava hetkeksi teltasta päivänvaloon ottamaan pikainen silmäys päälavalla meuhkanneeseen teutoni-thrashin kärkinimeen, laulaja-kitaristi Mille Petrozzan luotsaamaan Kreatoriin. Kelpoa, ryhdikästä soittoa uuden basistin, Frédéric Leclercqin (ex-Dragonforce) kera. Kitarassa yhtyeen pitkäaikaisimpana soolokitaristina pysynyt Sami Yli-Sirniö (mm. Waltari, Jimsonweed). Huomattavin muutos Kreatorin musiikillisessa evoluutiossa oli uuden kappalemateriaalin muuttuminen aiempaa enemmän keskitempoisemman power metalin suuntaan. Mitä? Onko rumpali Ventorille iskenyt väsy? – mietin mielessäni. Vanhoja, rujoja klassikoitakin yhtye lopulta päästeli ilmoille, kuin myös välikauden tuotoksia, joihin allekirjoittanut on oikeastaan tykästynyt eniten. Kuutisen kertaa yhtyeen todistettuani keikka sijoittui jonnekin puolivälin alapuolen tienoille kaikista noista näkemistäni.

Vasta muutamaa viikkoa ennen festivaalia matkustusasiakirjat kiertuetta ajatellen kuntoon saanut, Ukrainan metalcore-starba Jinjer oli saapunut Tuskaan erinomaisesti valmistautuneena. Koko festivaalien raikuvimpien suosionosoitusten myötä lavalle saapastellut Donetskin lahja metallitaivaalle tiesi tulleensa festivaalille erityisten sympatiapisteiden saattelemana. Kohta puoli vuotta jatkuneen sotatilan murjomasta Ukrainasta käsin kansainvälisen bänditoiminnan harjoittaminen on haastanut yhtyettä enemmän kuin tarpeeksi. Jinjerin rytmiryhmä, rumpali Vladislav Ulasevich sporttisissa polvikohoasennoissa tiukasti alataajuuksia jylisytellyt basisti Eugene Kostyuk sekä sinisen aurinkolipan alta djentisti katuporariffittelyä tykittänyt Roman Ibramhalilov loivat Jinjerin keikan pohjaksi täsmällisen, polyrytmejä säästelemättömän, joskin hieman vivahteettoman rytmiarsenaalin.

Neonvihreissä liikuntatamineissa lavalla spurtaillut, tanssahdellut ja helsinkiläisyleisön suvereenisti omakseen ottanut Tatiana Shmailyuk loisti, kimpoili, murisi, hempeili mutta ennen kaikkea hurmasi lavalla. Tunnin mittainen, polveilevaa ja äärimmäisen tikisti soitettu metalcore-näytös keräsi telttalavalle solkenaan väkeä. Usea festivaalikävijä kyselikin, miksi Jinjeriä ei laitettu suoraan päälavalle. Vastaus löytynee syystä, että päälavaslotit ehdittiin täyttää ennemmin kuin Jinjer ehti vahvistaa lopullisen tulemisensa Tuskaan. Jinjerin soundit olivat High On Firen jälkeen selkeämmät ja paremmin erotellut, minkä jo musiikkityylikin osaltaan vaati. Vaivatta yleisön mukaansa temannut setti tarjoili parastaan biisien ”I Speak Astronomy”, ”Teacher, Teacher”, sekä yhtyeen teknisimpään osastoon lukeutuvan ”Back Homen” ja loppusetin keveämmän ”Speak Of The Righteous:n” aikana.

Pidemmän päälle Jinjerin akilleenkantapää on biisien rakennusmateriaalin kapea-alaisuus. Toisaalta se on varmasti metalcoren genretyypillinen piirre, mutta Jinjerin kappaleiden rytmipohjat ansaitsisivat melodisempia rakenteita ja moniulotteisempia jännitteitä toimiakseen aivan kympillä. Selkosuomella sama sanottuna: ettei tunnin mittainen setti ala pidemmän päälle puuduttaa. Jinjerin keikka oli joka tapauksessa eräs festivaalin odotetuimmista jälleenkohtaamisista, joka sai hurmioituneimmillaan suoranaisen musiikillisen rituaalin piirteitä. Keikan jälkeisten villiintyneiden reaktioiden perusteella yhtyeen tosifanit saivat olla tyytyväisiä suosikiltaan saamaansa tarjoiluun.

Auringon laskiessa Sörkan kerrostalojen taa illan pääaktin, nu-metalin kantaisiin kuuluvan Deftonesin oli tullut aika nousta lauteille. Yhtyeen kiertuekokoonpano oli viimeaikoina kokenut muutoksia yhtyeen biisinteon sielun, Stephen Carpenterin jättäydyttyä perhesyistä ja maailmantilanteen takia kiertueelta pois. Yhtyeen väliaikaisena, virkaa sijaistaneena basistina kymmenen vuotta vaikuttanut Quicksand-basisti Sergio Vega jättäytyi Deftonesin leiristä pois puolestaan työskentelysopimuksiin liittyneiden ongelmien myötä viime vuoden alussa. Mukana alkuperäisestä Deftonesista Suvilahdessa olivat rumpali Abe Cunningham, vokalisti Chino Moreno ja kosketinsoittaja Frank Delgado. Mukana olivat myös Carpenteria Euroopan-kiertueella tuurannut Lance Jackman ja basistin virkaa viimevuodesta yhtyeessä hoitanut, entinen Marilyn Manson -basisti Fred Sablan.

Yhtyehän soitti hyvin, mutta oli varamiehineen hieman itseään coveroimassa ”Deftones plays Deftones” -henkeen. Alkuun yhtye tarjoili kaksi biisiä tuoreimmalta ”Ohms” -albumilta, jonka jälkeen kuultu erinomaisen ”Diamond Eyes” -albumin ”Rocket Skates” käynnisti ’sointukorvattomien’ setin todenteolla. Deftones kävi kappalepareittain tai yksitellen läpi jokaisen levynsä. Puolitoistatuntinen samettisesta nyrkistä ottamista oli kauniisti soljuvaa, vaikkakin puolenvälin tienoilta eteenpäin unettavaksi käyvää kuultavaa. Yhtyeen tähtihetket ”Be Quiet And Drive (Far Away)”, ”My Own Summer (Shove It)”, ”Tempest”, ”Sex Tape”, ”Around The Fur”, Digital Bath”, ”Diamond Eyes”, herkästi livenä tulkittu Change (In The House of Flies)”. Kaikkinensa yhtye vuoronperään moukaroi ja tunnelmoi upeasti, vaikka Deftonesinkaan slotin ajankohta ei aivan ollut yhtyeen eikä yleisönkään puolella.

Jonkinlaiset cyber-robotin kämmenselkämykset avaruustaustaa vasten esiteleen backdropin edessä, timantinmuotoisten valoheitinräkkien lomassa sacramentolaisnelikko soitti hyvin staattisesti paikoin ympäriinsä pomppivaa, paikoin linkkuasennossa huutavaa ja kiljuvaa Morenoa lukuunottamatta. Mainittava kuitenkin on, että lavan suuri koko teki myös Deftonesille tepposet. Yhtye olisi takuulla ollut vaikuttavampi kokoluokkaa pienemmällä lavalla ja ennen pykälää räväkämpää bändiä. Jinjerin intensiivinen röykytys ennen yhtyeen settiä laski hieman Deftonesin vertailukelpoisia tehoja. Viimeisten biisien kaikuessa Itäväylän suuntaan poistuin alueelta välttääkseni massiiviset metroruuhkat.

Vuoden 2022 Tuska Festivalista jäi hyvä jälkimaku. Aikataulutus ja palvelut pelasivat mallikkaasti. Lisäksi alueen lähettyvillä sijaitsevan kauppakeskus Redin hyödyntäminen yhteistyökumppanina oli oikein toimiva ratkaisu. Seuraavalle vuodelle parantamisehdotuksiksi allekirjoittanut toivoisi paria astetta ärhäkämpää bändiä päälavalle ja etenkin sunnuntaille.

Lisäksi HSL:n ja Tuskan yhteistyön toivoisi vielä entisestään tiivistyvän niin, että festaripäivien lopussa Espoon suuntaan ajettaisi metrovuoroja normaalia tiheämmin. Idän suuntaan ruuhkia ei ollut. Mahdollisesti myös festaribussit voisivat ajaa väkeä rautatie- ja bussiasemalle jatkamaan matkansa seuraaviin vaihtoyhteyksiin. Tällä estettäisi Kalasatamasta länteen lähtevien metrojen ja aseman käytävän tukkeutuminen samaan aikaan festivaalialueelta poistuvan väen vallatessa läheiset kävelytiet, metroaseman aulan ja porraskäytävän.

Joka tapauksessa, isoa kuvaa tarkastellen, olihan kyseessä pirun hyvät festarit! Kolmen vuoden breikin jälkeen yleisö otti kaiken tarjotun enemmän kuin mieluusti vastaan. Monessa kohtaa yleisfiilis vaikutti olevan yleisön osalta enemmänkin keikkojen jälleen kokemisen riemua täynnä, ja varsinaisesti musiikillinen nautinto tuntui tulevan koko homman soundtrackina siinä sivussa.

Kiitos suuri Tuskan 2022 järjestäjille, osallistujille ja festivaalin onnistumiseen myötävaikuttaneille. Lystiä riitti ja asiat toimi kuten pitää.