Metallikrypta osa 5: Roolipeleistä Reverend Bizarreen

Metallikryptan viidennessä osassakin kirjoitan eri esittäjien eri kappaleista, jotka ovat vaikuttaneet minuun eri tavoin. Minun mielipiteeni ja ajatukseni ovat omiani, eivätkä vastaa KaaosZinen yleistä linjaa musiikista.

Olen pelannut pöytäroolipelejä 90-luvun alusta asti. Niitä, missä heitetään noppaa ja kerrotaan mitä oma hahmo tekee, kun pelinjohtaja hoitaa ympäristön ja tapahtumien rakenteet. Kun olin 2000-luvulla hurahtanut Vampire: the Masqueradeen, minkä goottipunk-maailmassa pelaajahahmot ovat vampyyrejä, minulle alkoi tulla roolipeliähky. Inspiraationi hävisi jotenkin enkä enää jaksanut. Tuntui, että kaikki on nähty ja koettu. Science-fiction auttoi hetkeksi, muttei parantanut.

Se kaikkein ensimmäisin ja suosituin roolipeli, Dungeons & Dragons ei koskaan iskenyt. Tiesin, että siitä oli polveutunut ”OSR” (old-school reneissance), mikä käytti lisenssillä tuttuja sääntöjä, mutta jokainen pystyi tekemään omaa materiaalia pelille kolmannen osapuolen julkaisijana. Tutustuin, mutten kiinnostunut siitä, sillä se vaikutti vain D&D:ltä eri paketissa. Koska haluan kuitenkin tutustua kaikkeen uuteen, törmäsin seikkailumoduuliin nimeltä Death Frost Doom, mitä kehuttiin kovasti olevan uusdungeonsetdragonsin sekä vanhan koulukunnan pelaamisen huippukohta. Ostin sen siitä huolimatta, että tämä ”OSR” tai Dungeons & Dragons ei ollut ennen toiminut. Mutta tällä kertaa olin myyty.

Tämän minulle käänteentekevän seikkailun julkaisija on edelleenkin toimiva, ja hyvissä voimissa oleva Lamentations Of The Flame Princess (LotFP), minkä estetiikka ammentaa myös hyvin paljon metallimusiikista. Ennen roolipelijulkaisujen tekemistä, amerikkalaissyntyisen, mutta nyt Suomessa asuvan James Edward Raggi IV:n LotFP oli metallizine, eikä pelijulkaisija! Jos katsoo pelkästään pelin t-paitoja, näkee kyllä selkeästi vaikutteet taustalla. Lamentations Of The Flame Princess on myös julkaissut GWARin Oderus Urungusina tunnetun Dave Brockien kirjoittaman todella härön roolipeliseikkailun, Two Towers. Jos tuo ei ole siistiä, niin ei mikään!

Varmaan jo arvaatte, että olen LotFP:in fanipoika.

Seitsemän vuotta sitten haastattelin James Edward Raggi IV:n blogiini, ja hän mainitsi ohimennen muutaman yhtyeen; Hammers Of MisfortuneCathedralReverend BizarreComusArcturus). Tietysti halusin käydä näitä läpi. Eniten niistä vaikutti Reverend Bizarre. Outoa kyllä, vaikka doom metal nykyään onkin ehdottomasti suosikkigenrejäni, en ollut siihen kiinnittänyt huomiota, tai erityisesti siitä edes pitänyt ennen tuota haastattelua. Edelleenkin mietin aina välillä, että onko doom-tykkäämiseeni vaikuttanut se, että roolipeli-idolini piti doomista, vai enkö vain ole tajunnut sitä musiikkia ennen tuota hetkeä? Ja kaikista yhtyeistä juuri Reverend Bizarre on ehdoton suosikkini. Sanoisin vähintäänkin epäilyttäväksi ja läpinäkyväksi yhteensattumaksi.

Mitä itse yhtyeeseen tulee, se on todella loistava. Siltä löytyy niin rokkaavia ja jammaavia kappaleita, kuin sellaisia, mitkä kestävät ja kestävät ja laahaavat ja laahaavat. Reverend Bizarre ei ammenna raskautta myrskypilvimäisistä efektivalleista, raakuudesta tai kärsimyksestä. Yhtyeen raskaus on teknisesti taidokasta, ei efektikikka. Suomesta tulee paljon hyvää doom metallia, mihin kannattaa noin yleisesti tutustua, mutta Reverend Bizarre on kaikista se, mikä ehkä eniten on muokannut genreä oman kuuloisekseen.

Näin monipuoliselta yhtyeeltä on todella vaikeaa valita yksi kappale soitettavaksi, joten nappaan tähän sen, minkä kuulin ihan ensimmäisenä. Oliver Cromwell, josta laulu kertoo, on myös ollut historiallisesti erittäin mielenkiintoinen henkilö, mutta häneen saatte tutustua itse.

Kommentoi julkaisua