Metallin ja progressiivisen musiikin uudistaja – klassikkoarviossa Dream Theaterin 30 vuotta täyttänyt ”Images And Words”

New Yorkin sydämestä maapallon ääriin matkannut Dream Theater ei kaipaa progressiivisen metallin faneille juuri esittelyjä sen enempää kuin sen ”Images And Words” -albumikaan. Sanottakoon se kuitenkin tässä vaiheessa, että albumi on silti sen verran merkityksellinen, ettei sitä voi sivuuttaa klassikkoarvioista. Ei, vaikka se tulisi melkein viikon myöhässä 7. heinäkuuta juhlittua 30-vuotispäiväänsä.

Modernia metallimusiikin soundia. Kimuranttia soittoa ja kosketinsoitinten ylenpalttista korostamista. Hieman kuin useat 1970-luvun esikuvat mutta julkeammin tai häpeilemättä. Progressiivisen metallin ”grand old bandin” Dream Theaterin aikoja sitten klassikoksi vakiintunut ”Images And Words” -kakkosalbumi toi muun muassa synat takaisin raskaaseen musiikkiin, lopullisesti ja korostaen. Vokalisti James Labrien debyytti yhtyeessä on täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita mutta myös seesteisempiä hetkiä. Klassikoiksi muodostuneita kappaleita löytyy albumilta yltäkylläisyyteen saakka, vaikka albumin voi sanoa olevan ennen kaikkea kokonaisuus tajunnanräjäyttäviä hetkiä. Mutta millainen se sitten on?

”Jopa täydellisyyttä hipova!” voisi olla kenen tahansa musiikkikonservatorion ekaluokkalaisen nörtin lause puhuttaessa ”Images And Words” -albumista. Ja kyllä, vastaus ei menisi kovin metsään. Helposti uppoavalla ”Pull Me Under” -hitillä alkava albumi hillitsee vielä avausraidan kohdalla kuulijan hermosoluja ja korvakäytäviä. Helposti mukana laulettava kertosäkeistö – suuria tunteita, raskasta kitaraa ja sitä rataa. 

Albumi seestyy jo toisessa kappaleessa ”Another Day” hieman turhankin jyrkästi, vaikkei kappale ole välttämättä kuitenkaan väärässä paikassa tällä albumilla ollessaan. ”Another Dayn” sijoittaminen albumin toiseksi raidaksi on todennäköisesti ollut hyvin laskelmoitu ratkaisu, sillä turboahdettua progeilua on luvassa vielä sen keskivaihetta kohti kuunneltaessa. Ja onhan kappaleessa tarttuvaa laulumelodiaa. Lisäksi mitä enemmän albumia kuuntelee alusta loppuun, saattaa kuuntelija olla laskelmoinnista jopa hyvillään edellä mainituista syistä.

Albumi eteneekin nopean ja seesteisemmän kappalemateriaalin vuorotellessa. ”Take The Time” kolmantena kappaleena on vain sen yksi rutkasti tunnettuutta kerännyt ja hyvin usein live-setinkin vakioksi kohonnut ripeä ja niin sanottu sopivan mittainen kappale. Ja jälleen kappaleen ”Pull Me Underin” tapaan, jonka tahtiin on yksinkertaisemmankin heavyn kuuntelijan helppo nyökytellä. Siitäkin huolimatta, että kimurantteja tahdinvaihdoksia ja komppeja nykii kappaleiden osioiden välillä, kun  etenkin kitaristi John Petrucci esittelee riffikynäänsä. 

Seesteisesti alkava ”Surrounded” on yhtä aikaa kaihoisa ja hyväntuulinen kokonaisuus keveähköllä soinnillaan. Kappale on lopulta ehkä positiivisimman kuuloista metallimusiikkia, mitä näihin päiviin saakka on sävelletty pysytellen silti metallimusiikin puolella ehkä nipin napin sen nopeaan tilutukseen etenevän väliosan ansiosta. Muutenhan kappale voisi soida jopa kristillisillä herätysjuhlilla. Tai kuka tietää, onhan se saattanut niin joskus tehdäkin, kun ajattelee sen valoon johdattavaa lyyristä teemaa lausein ”let the light surround you”. 

Albumin kulminaatiopiste on ehdottomasti järkälemäisesti toteutettu ja sävelletty ”Metropolis – part I: ”The Miracle And The Sleeper””. Jos laskee kaikki sen osiot ja teemat sen 9.32 minuutin kestossa, on niitä yhteensä toistakymmentä. Tavallisella pop-rakenteella alkava kappale introineen sisältää A- ja B-osioiksi luokiteltavia osia, joissa vokalisti Labrie laulaa jälleen raamatullisia säkeitä tulijärveen joutumisesta ja itsensä löytämisestä. Kappaleen tapa edetä polveilevasti mutta sujuvasti kohti raskaampia ja yhä progressiivisempia yksittäisiä kohtia polyrytmein ja viipyvin laulumelodioin on kaikessa tyylikkyydessään jotain, mitä ei yhtyeeltä ole käytännössä samalla tyylitajulla sen jälkeen juuri kuultukaan. 

Kappaleen voisi sanoa sisältävän myös korvia särkevää kitaratilutusta, mutta kaikki se on, yllättävää kyllä, toteutettu kappaletta palvelevaksi. Erityismaininnan ansaitsee tietenkin myös basisti John Myungin aivan yhtä nopeasti ja taidokkaasti soittama bassosoolo, jonka tapping-tyyli näppäiltynä kahden käden sormilla lähentelee niin sanottua Nintendo-musiikkia. Myös kitaran ja koskettimien ripeät ja mieleen jäävät huikeat unisonot lennättävät aivot lähes orgastiseen tilaan. Joku voisi sanoa musiikkityyliä ”kikkeliheviksi” tai ”kikkelijatsiksi” mutta munaahan suorituksessa todellakin on – omalla tavallaan. Etenkin, kun sitä lähtee toistamaan kiertueella illasta toiseen, saa yhtye kaiken kuulostamaan jopa helpolta.

Hieman power metal -tyyliin etenevä synkeähkö ”Under A Glass Moon” on Dream Theater -fanien ikisuosikkeja, vaikka ”Metropolis – part I” -järkäleen perään kappale kuulostaakin alkuun melko tavalliselta. Toisaalta, mikäli kappaleiden vaihtumista ei albumia läpikuunnellessa havaitse, voi niiden todeta olevan varsin hyvin synkassa peräkkäin. Melkoiseen tilutukseen ja progeiluun akselilla Petrucci ja maailman parhaaksi rumpaliksikin usein tituleeratun Mike Portnoyn välillä etenevä ”Under A Glass Moon” pysyy kasassa taidolla ja ehkä myös hieman tuurillla.

Jälleen seesteisempänä välipalana ”Wait For Sleep” on progressiivisen ja nykivien pianoriffiensä ansiosta albumin kaunein kappale, mikäli kauneus on asia, joka on herkkää ja syvällistä. ”Images And Words” -albumia kuunnellessa voi kauneus tosin liittyä myös soittotaidon maksimaaliseen esittelyyn, joka on albumilla keskiössä. Mutta ei kuitenkaan niin typerän räikeästi, että se veisi liikaa huomiota sävellyksiltä. ”Wait For Sleep” on albumin lyhyin kappale ja täydellinen johdatus sen viimeiseen ja varmasti tyylikkäimpään kappaleeseen.

”Learning To Live” on tyylikäs etenkin sen vuoksi, että se sisältää albumin parhaan riffin kohdassa, jota ei välttämättä voi sanoa kertosäkeistöksi, vaikka siinä kappaleen nimeä lauletaankin. Riffi toistuu kappaleessa myöhemmin vielä kitaran ja synan unisonona kuten myös niin sanotun kertosäkeistön sanoitukset, tosin hieman erilaisena melodiana. ”Learning To Live” on huikea myös siksi, että kun albumin puolessavälissä saattoi jo luulla, ettei yhtyeellä ole enää mitään yhtä maagista tarjottavaa kuin ”Metropolis – part I”, yllättää se täysin. Etenkin useampien kuunteluiden jälkeen kohoaa päätöskappale suosikiksi, koska se tekee progressiivisesti saman kuin ”Metropolis – part I” mutta vähemmän turboahdetun kuuloisesti. Mukana on muun muassa tyylikkäästi mukaan sovitettua latino-kitarointia. 

Vaikka ”Images And Words” on albumi, joka sisältää sävellyksellisiä järkäleitä ja niin sanotuksi multi-progeiluksi yltävää soittoa, on se loppujen lopuksi helppo läpikuunneltava. Sen koko draamankaari ja kappalejärjestys on rakennettu sopivasti siten, että jos keskittymiskykyä riittää, kykenee albumin parhaista paloista tykkäämään jo parin kuuntelun jälkeen. Lisäksi se hipoo täydellisyyttä siinä mielessä, että triljoonista soitetuista nuoteista huolimatta sillä ei ole juuri turhia nuotteja. Se onkin seikka, jota Dream Theater ei myöhemmillä albumeillaan ole kovinkaan hyvin kyennyt saavuttamaan. Jos heikointa hetkeä ja täytettä haluaa hakemalla hakea, olkoon se ”Another Day”. Yhtye on sittemmin toistanut useita slovareitaan samoilla fiiliksillä ja sävelillä, mikä tekee siitä nykyisin vielä vähemmän erikoislaatuisen. Suorastaan tavanomaisen.

Dream Theater on yhtye, joka jakaa etenkin nykyään mielipiteitä yhtä moneen suuntaan kuin sen kappaleet parhaimmillaan etenevät. Samalla sen multiversumeiksi räjähtävällä musiikilla on kuitenkin valehtelematta tilaa hyvin monenlaiselle kuulijalle eikä välttämättä vain niin sanotuille musiikkinörteille. Se seikka on aina kulminoitunut pitkälti ”Images And Words” -klassikkoalbumin asemaan yhtyeen kivijalkana. Kyseessä on joka tapauksessa sen verran tyylikäs albumi, että jokaisen tulisi kuunnella se edes kerran elämässään.