Metallin jälkeistä tylyä minimalismia – arviossa Lähdön Ajan ”Mustalle maalle”
Etelän kovaäänisin ja ahdistuskertoimeltaan verrattomin yhtye Lähdön Aika on palannut neljännellä pitkäsoitollaan. ”Mustalle maalle” on monin tavoin inhorealistisuutta peilaava kahdeksan kappaleen tuima matka, joka on loogista jatkumoa yhtyeen maanmainiolle ”Valonaara”-EP:lle (2021) ja sitä edeltävälle pitkäsoitolle ”Alku” (2019).
Sludge core on tällä kertaa antanut yhtyeen ilmaisussa tietä kokeellisemmille post metal -elementeille, joiden välistä eivät gootahtavatkaan elementit jää vieraiksi. Yhtyeen keulille parin viime vuoden aikana sisään ajettu uusi vokalisti Eeli Helin on tuonut yhtyeen ilmaisuun sairaalloista riipivyyttä. Hän on myös huolella mustannut biisien luonnetta. Sairaalloisella avantgardistisuudella pippalot avaava intro ”Kuolla” johtaa luontevasti lohduttomuuden lihakoukussa riippuvaan kalmanviileään avausbiisiin ”Ei enää mitään”. Kappaleen assosiaatiot viittaavat muun muassa Napalm Deathin viimeisimmän ”Throes of Joy In The Jaws of Defeatism” -albumin tummaan, kevennettyyn maalailuun. Rytmisesti itsepäisellä crust-punk-hölkällä runnovaan ”Tuli antaa tietä” -kappaleeseen yhtye rakentelee puolestaan matelevan painostavan kielisoitinvallin, jotka vastakkain asettuneina luovat maukkaan piinaavan kombinaation.
Albumin ehdoton täysosuma on surumielisen kaunis ”Teuraaksi kastettu”, jonka poljennossa on samaa jylhää hypnoottista vaikuttavuutta kuin vaikkapa Behemothin kappaleessa ”O Father O Satan O Sun!”. Heti perään yhtye ymmärtää ottaa sopivaa pesäeroa edelliseen The Stooges -poljentoisella pääriffillä varustettuun metallisen alavireiseen melujyrään. Maukkaat duettohuudot kruunaavat biisin sairaalloisuuden vaikutelman. Toisteiseen, minimalistisen moukarimaiseen louhintaan pohjaava hieman alle kahdeksanminuuttinen ”Viilto” on aineksiensa osalta ytimekäs ja hyvällä melodiarungolla varustettu kappale. Siitä huolimatta se jää lopun viimein aavistuksen ylipitkänä tai oikeammin luonnehdittuna lievässä raakilemaisuudessaan alle potentiaalinsa.
Selkeästi häivytetymmin melodisuuden kanssa operoiva ”Ikeessä” on eteerisen doom-pitoisena viisuna edeltäjäänsä eheämpi. Erityistä huomiota kappaleessa herättää koko viisikon osalta hienosti harkittu instrumentaalinen roolijako ja maltillisessa ilmaisutavassa pidättäytyminen. Sen myötä Lähdön Aika onnistuu kasvattamaan hyvinkin pelkistetyistä aineksista massiivisesti soivan rytmipohjan ilman, että koko äänimaisema olisi ahdettu tukkoon. Lopun noise-revittelyssä yhtye iskee vielä maukkaan High on Fire -vaihteen silmään ja näyttää, että saman biisin voi saada svengaamaan hyvinkin monivivahteisesti. Albumin päättävä miltei yksitoistaminuuttinen mustunut voima-blues ”Ihmishaketta” on hauska kombinaatio primitiivistä bläkkis-räkää ja Mana Manan ”Totuus palaa” -osaston maanista surumielistä räimintää.
Kokonaisuutena ”Mustalle Maalle” on Lähdön Ajan osalta sen ilmaisullista palettia laajentava teos, joka on taiteellisessa mielessä täysin perusteltua. Tunteen paloakaan ei puutu. Ensi kerralla mukaan olisi suotavaa saada pari sävellyksellisesti pidemmälle harkittua ja vietyä kappaletta, sillä näillä eväillä siihen on kaikki edellytykset.