Metallin kaanonia Suomen suvessa – South Park 2018 osa 1
Mikko: No olipahan festarit! Kävijäennätyksensä rikkonut South Park täytti Tampereen Eteläpuiston riehakkaalla metallikansalla viime kesän välivuoden jälkeen. Kaksipäiväinen, 13 000 henkeä paikalle vetänyt festivaali järjestettiin neljännen kerran, ja ensi vuonna se järjestetään jälleen! Ennen ensi vuoden artistien spekulaatiota on aika katsahtaa, mitä South Park tarjosi tänä vuonna.
Ensiksi pitää kiittää tapahtumajärjestäjiä erinomaisista palveluista ja järjestelyistä. Ruoka-, juoma- ja välipalatarjonta oli monipuolinen (erityiskiitos pienpanimotuotteista), penkkejä ja autonrenkaista väännettyjä istuimia oli reilusti ja saniteettitilat toimivat mallikkaasti. Alue oli laaja ja suurimmassakin ruuhkassa ihmismassa eteni reippaasti, sekä festarialueelle että sieltä pois. Jos jotain valittamista väkisin pitäisi löytää, niin eihän se hitchcockmainen lokkiparvi ruokailualueen yllä ketään miellytä. Sekään ei hetkeä enempää haitannut kuvankauniin Pyhäjärven rannalla, loistavien bändien esiintyessä runsaalle väkijoukolle. Festarit avasi perjantaina jo klo 15.15 aloittanut One Desire, mutta sitä emme kumpikaan ehtineet katsomaan.
Mitähän tästä Thorista sitten sanoisi? No, enpä ennen ole ainakaan vastaavaa showta nähnyt. Kanadalaisen kehonrakentajan, Jon Mikl Thorin bändiprojekti Thor on 80-luvun ilmiö ja outolintu, josta saa hyvän kuvan katselemalla bändistä tehdyn dokumenttielokuvan I Am Thor (2015). Bändistä mitään tietämättömälle Thorin esiintyminen South Parkissa jäi varmasti mieleen. 65-vuotias kultaiseen haarniskaan ja hopeiseen kypärään sonnustautunut, parhaat vuotensa jo nähnyt Thor saapui päälavalle ”lihaksiaan” pullistellen, kitaroiden rymistellessä taustalla. Tanssityttöjen raahatessa ukkosenjumalan symbolisen vasaran lavalle, alkoi jo ymmärtää, mistä seuraavassa spektaakkelissa olisi kyse: viihteestä. Paikalle saapuneet fanit tiesivät mitä odottaa ja mitä he tulisivat saamaan. Kun esiintymisessä musiikki jää taka-alalle ja Thorin teatteri valtaa lavan, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Itse valitsin jälkimmäisen, mutta kieltämättä 45 minuuttia tätä komiikkaa oli aivan liian pitkä aika. Kuten eräs kollegani showsta totesi, sen viihdearvo loppui kolmannen uhokappalen jälkeen. Kun lavalle saapui aikarepeämästä vuoden 1984 Thor taistelemaan nyky-Thorin kanssa verivihollista Lokia vastaan, yleisö joko mylvi kohti lavaa tai käpertyi kippuraan nauramaan. Yleisöstä kuulunut lausahdus ”Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu?” tiivistää koko Thorin esityksen.
Muulla bändilläkin näytti olevan hauskaa, vaikka se luonnollisesti taka-alalle jäikin. Yksinkertainen uhometalli ja sisällöttömät kappaleet olisivat olleet vielä kamalampaa kuunneltavaa ilman Thorin sirkusta, joten kyllä esitys plussan puolelle kääntyi, kunhan sitä ei ottanut vakavasti. Eikä kukaan varmasti ottanutkaan, toivottavasti.
Festareiden alkukevennyksen jälkeen pääsin jo katselemaan oikeaa bändiä. Brother Firetribe oli erinomaisessa iskussa ja yleisöäkin oli pienemmälle lavalle saapunut mukavasti. Varsinkin jo varttuneempaa väkeä bändi näytti miellyttävän. 2000-luvun hard rock 80-luvun maustein raikui iloisesti, bändillä näytti olevan hauskaa ja yleisössä hypittiin ja tanssittiin. Hymyilevä solisti Pekka Heino oli selvästi mielissään vastaanotosta, ja toppuuttelikin yleisöä hiukan hiljentymään, sillä kyseessä oli kuitenkin taidetapahtuma. Enemmän tai vähemmän toisiltaan kuulostavat rock-veisut taisivat rikkoa pilvipeitteenkin hetkeksi, kun aurinko pilkahti ensimmäistä kertaa koko päivänä. Hyvä bändi ja hauskaa oli! Kuitenkin vasta Stam1na oli bändi, joka vei mietteeni kokonaan poi huippukokki ja maailmanmatkaaja Anthony Bourdainin traagista itsemurhaa koskeneesta suru-uutisesta, josta oli uutisoitu aiemmin päivällä. Seuraavaksi Stam1nasta lisää Oton sanoin.
Otto: Stam1na festareilla on aina pelkkä positiivinen kiinnitys. Saavuin juuri päälavan tienoille odottelemaan tulevaa hilpeää lihamyllyä. Stam1na valui lavalle ja aloitti settinsä ”Hammasratas” -kappaleella muistellen ”Raja”-albumiaan, joka täyttikin kymmenen vuotta muutama viikko takaperin.
Mainos päättyy
Festareilla on ihanaa. Oma kotikaupunki on enemmän kuin vain plussaa. Ihmiset tarkastelivat lemiläisorkesterin paahtoa kuitenkin hieman kangistuneesti. Piakkoin yleisöäkin alkoi kuitenkin tanssituttaa, sillä kyllä se aurinkokin näytteli elonmerkkejä.
Setissä yllätyksen tarjoili ”Masiina”, joka kuuluu kenties lempialbumilleni yhtyeeltä, eli ”SLK:lle.” Stam1na läväytti festarikansan kasvoille myös uunituoreen kappaleensa ”Elämänlanka”. Viimeisen kappaleen wall of deathin aikana Hyrde kuitenkin pakeni lavalta juomaan naurujuomia takahuoneeseen. Eihän nestehukkaa halua kukaan. Kiitos Stam1nalle taas mahtavasta keikasta! Yleisölle annan kotiläksyä mukaan, sillä pitit olisivat voineet olla paremmat.
Mikko: Komppaan kollegaani; Stam1na oli jälleen kerran loistava! Virkistävän tuore settilista ja muutama harvinaisuus siellä joukossa. Varsinkin kymmenen vuoden takainen ”Susi-ihminen” oli loistava veto uudempien kappaleiden välissä.
Sonata Arctica on itselleni valitettavasti yksi niistä yhtyeistä, joiden nostalgia-arvo määrittää aivan liikaa itse keikkaa. Rehellisesti sanottuna en olisi halunnut olla läsnä bändin keikalla, jolla bändi esittää ensimmäisiltä viideltä albumilta vain kolme kappaletta. Näistäkin kappaleista ensimmäinen oli sinkkuhitti ”Paid In Full” ja toinen ikivihreä ”Fullmoon”. Matalatempoinen ”Sing in Silence” kieltämättä yllätti. ”Unia” -albumi oli viimeinen, joka itselleni maistui, joten South Parkin settilistasta en voi siis sanoa muuta kuin ”ei jatkoon”.
Mainos päättyy
Onneksi oma katkeruuteni ei vaikuttanut muuhun yleisöön, jolle uudempi Sonata kelpasi oikein hyvin. Innokkaat susipaidat riehaantuivat heti ensimmäisenä soitetusta ”Shitload of Moneysta” ja jatkoivat festivaalia juhlatuulella. Pientä hapuilua lavalla nähtiin, kun laulaja Tony Kakko sekoili kappalejärjestyksen kanssa. ”Closer to an Animal” meinattiin soittaa uudelleen. ”Fullmoonin” alun yhteislaulu ei yleisön innostuksesta huolimatta kuulunut edes miksauspöydälle asti, ja Kakko kehottikin laulamaan kovempaa. Kappale oli saanut huomattavasti paremman vastaanoton edellisenä päivänä Hyvinkään Rockfesteillä. Setin viimeisenä varsinaisena kappaleena esitettiin ”Life”, jonka pohjustus aiheutti kylmät väreet. Viittaus Anthony Bourdainin lausahdukseen ”Keho on kuin vuoristorata, nauti matkasta” oli se, mitä olin koko päivän kaivannut. Edes yksi bändi koko päivänä teki miehelle kunniaa.
Otto: Sitten päästiinkin artistiin, josta en välitä tippaakaan, mutta tunnollisena journalistina kuitenkin taivuin katsomaan hetkeksi. Michael Monroe yhtyeineen kakkoslavalla, viilenevässä kesäillassa. Tunnelma oli rento eikä mikään inhokkiartisti voinut enää ärsyttää. Michael Monroe on ollut luotsaamassa kärkikastin rokkia jo 80-luvulla maineikkaan Hanoi Rocksin kanssa. Mutta kun ei jaksa niin ei jaksa. Itseäni aina hieman huvittaa isojen starojen soolourat, eikä nytkään tullut poikkeusta, vaan keikka nojaili juurikin tähän Monroen rokkistatukseen. Tämäkin tapahtui siis toisella lavalla, joka pienentää vaikutelmaa entisestään. Huonoa esiintymistä yhtyeeltä ei kuitenkaan kannattanut odottaa, sillä kyllähän yhtye hyvin soitti. Monroen musiikki yleisesti on itselleni hieman luotaantyöntävää, mutta sehän olen vain minä, eikä yhtye.
Ilta oli hämärtynyt, aurinko laskenut, ja itse Saatana saapunut Tampereelle. Lavalle hartain elkein marssi yhtye, jonka näkemistä olen odottanut kuusi pitkää vuotta. Ruotsalainen, edelleen nousukiidossa oleva Ghost. Perkeleen vihkiminen voi alkaa, ja sehän alkoikin juuri julkaistun ”Prequelle” -albumin ensimmäisellä kappaleella ”Rats”. Yleisö oli välittömästi mukana, ja tunsin joka soinnun ja iskun. Keikka näytti visuaalisesti erittäin hienolta ja harras tunnelma syveni entisestään, kun ruotsalaisbändi takoi hittejä loputtomalla tulvalla. Ehkä äänimaailma vähän ontui, mutta sekin tuntui vain paranevan keikan edetessä. Yhtyeen uuden johtajan, Cardinal Copian humoristisuus ja yleisön kosiskelu kuului edelleen Ghostin repertuaariin, niin kuin kuului myös edellisten paavien kanssa. Liekö edeltäjiltä opittua? Keikan ainoa heikko kohta oli juurikin ehkä pelkkien hittien soittelu, ja keikasta jäi pieni intiimiys uupumaan, mikä olisi helpommin tavoitettavissa esimerkiksi jäähallissa. Uusimman levyn instrumentaali ”Miasma” oli itselleni yksi setin kohokohdista. ”If You Have Ghosts” -lainakappaleen keskivaiheilla alkoi monia minuutteja kestänyt bändin esittelytuokio, joka olisi saanut kyllä olla hieman lyhyempi. Mutta eihän kukaan nyt hiteistä voi pahastua. Massiivisten ”Square Hammer”, ”Cirice” ja ”Ritual” -megajärkäleiden kuuleminen lämmitti sydäntä, toi meitä lähemmäs Saatanaa ja laittoi tanssijalan vipattamaan. Keikan lopettava kappale ”Monstrance Clock” toi kyllä sitä kauan kaivattua intiimiyttä, vaikka sekin lähes joka Ghost-setissä kuullaan. Kappale on kuitenkin omia suosikkejani, ja kertosäkeen koukut painautuivat syvälle sieluun joka kuulijassa.
Mikko: Kaiken kaikkiaan ensimmäinen festaripäivä oli ihan kelvollinen. Muut yhtyeet jäivät vähän Stam1nan ja Ghostin varjoon; näitä bändejä ihmiset olivat erityisesti tulleet katsomaan. Yleisöä olikin todella paljon paikalla, mistä kertookin jo aiemmin mainittu South Parkin kävijäennätyksen rikkominen. Seuraavana päivänä olisi tiedossa muun muassa Amorphis, Mokoma ja Helloween, mutta niistä lisää tuonnempana.
Mainos päättyy
Teksti: Mikko Äijö, Otto Vainionpää
Kuvat: Outi Puhakka