Metallin kaanonia Suomen suvessa – South Park 2018 osa 2
– Jatkoa raportin aiempaan osaan, jonka pääset lukemaan täältä –
Otto: Toinen festivaalipäivä alkoikin sitten yhdellä suurinhokeistani, tai lähinnä sen pikkuveljellä eli Beast In Blackillä. Pelkäsin tätä päivää jo valmiiksi, kun viimeisten näytösten paikkaa pitivät Accept ja Helloween, eli nahkahousuja ja juustoisia kappaleita hevimetallista riittäisi siis yllin kyllin. Kyllähän tämäkin bändi varsin hyvin osaa soittaa ja esiintyä, mutta jotenkin itselleni ei nahkahousut ja kliseiset biisiaiheet iske. Taannoin Battle Beastista potkitulle Anton Kabaselle kuitenkin helvetin isot propsit siitä, että on saanut toisella bändillään lähes yhtä paljon mainetta, kuin ensimmäisellä. Se jos jokin on tuuria. Tässä asettelussa myös tulee hieman mieleen pienen mittaluokan Metallica ja Megadeth tyyppinen kinastelu.
Mikko: Itse ehdin katsella Beast In Blackia ainoastaan muutaman kappaleen setin loppupäästä. Ei bändin menestys mielestäni mitään tuuria ole, vaan täysin ansaittua kunniaa. Hyvältä se kuulosti, ja yleisöäkin oli todella paljon paikalla jo ensimmäisen bändin aikana. Myös bändiin löydetty kreikkalainen solisti Yannis Papadopoulos oli todella vakuuttava. Esiintymisohjelmaa tehdessä onkin varmasti ollut mielessä, että toisen päivän voisi avata yksi festareiden odotetuimmista bändeistä, jotta yleisöä saadaan alueelle jo päivän alkuun.
Mainos päättyy
Yksi päivän mielenkiintoisimmista esiintyjistä oli seuraavaksi pienellä lavalla esiintynyt Night Nurse. Fitness-maailmanmestari Camilla Rauhalan tähdittämä psychobillybändi toi virneen huulille. Muun muassa fetisseistä, kielletystä rakkaudesta ja luteista kertovat kappaleet saivat tanssijalkaan liikettä, ja bändi otettiinkin hyvin vastaan. Hauskan vastapainon musiikille ja mustanpuhuvalle kansalle antoi noin kahdeksanvuotias pinkkeihin collegehousuihin pukeutunut pikkutyttö, joka äitinsä kanssa katseli bändiä eturivin liepeillä. Toivottavasti tyttö ei ollut kaksikielinen, sillä bändin englanninkielinen lyriikka ei välttämättä olisi sopinut perheen pienimmille. Läskibassoa pieksevä ”Kikkeli” hoiti tonttinsa erinomaisesti, vaikka basso oli välillä liiankin dominoiva. Rauhalan rosoiset välispiikit tehosivat yleisöön. Laulajan kysyessä yleisöltä heidän suurimpia odotuksia päivältä, joku huusi vastauksi ”No tietenkin tämä!”. Rauhala bongasikin yleisön joukosta muutaman Night Nurse-paitaisen, ja viskoi muutaman paitapaketin yleisöön. Yksi fitness-laulajan heitoista oli liiankin raju, sillä yksi paitapaketeista lensi kaaressa alueen reunassa olevaan puuhun ja jäi sinne. Valitettavasti en nähnyt, mikä oli kyseisen paidan kohtalo, mutta hauskaa yleisöllä ja bändillä ainakin oli. Yleisö tanssi pitkin keikkaa ja varsinkin Donna Summer-koveri ”Hot Stuff” värisytti koko joukkoa. Upea keikka!
Otto: Luojan kiitos tähän päivään mahtui kahden bändin voimin kotimaista osaamista sieltä etupäästä, kun lavoille astelivat kotimaisen death- ja thrash metallin uranuurtajat Amorphis ja Mokoma. Toki puhdasta death metallia Amorphis ei enää ole, vaan bändissä on nykyään vaikutteita folkista ja lauluosuudetkin sisältävät nykyään puhtaita osuuksia runsain mitoin.
Mikko: Niinpä! Upean esityksen veti toukokuussa uuden albuminsa julkaissut Amorphis. Keikka alkoikin odotetusti albumin singlelohkaisulla ”The Bee”, ja jatkui myös uudella kappaleella ”The Golden Elk.” Näistä jälkimmäinen on yksi omista uuden levyn lempiralleista ja loistavaltahan se livenä kuulosti. 90-luvun death metallin diggarina olisin luonnollisesti kaivannut vielä enemmän vanhempaa materiaalia, vaikka kaksi uusinta levyä ”Under The Red Cloud” ja Queen of Time” bändin kärkikastia ovatkin. ”Tales From Thousand Lakesilta” kuultiin sentään mieletön ”The Castaway”, joka ei syystä tai toisesta meinannut yleisölle upota. Outoa. Yhtä vaisun vastaanoton sai vanha ”Against Widows.” Yleisö oli selvästi tullut ahmimaan uusimman albumin livemateriaalia, ja sitäkin onneksi riitti. Auringonpaisteisen konsertin päätti tietenkin ikivihreä ”House of Sleep”, jonka yhteislaulu raikasi pitkin Eteläpuistoa. Kesäisestä ajankohdasta huolimatta ”Black Winter Day” olisi ollut vielä kirsikka kakun päälle, mutta sain tyytyä loppunauhaan, Eläkeläisten huikeaan tulkintaan ”House of Sleepista.”
Mainos päättyy
Otto: Tätä bändiä on aina ilo seurata yleisöstä ja huomasinkin keskittyväni erittäin paljon Esa Holopaisen ja Tomi Koivusaaren kitaratyöskentelyyn. Kuten Mikko aiemmin mainitsi, keikalla kuultiin myös ”Elegy”-albumin kappale ”Against Widows” – yksi lempikappaleistani. Se muistuttaa hyvin paljon lempiyhtyettäni In Flamesia, eikä mikään ihme, sillä kyseisen yhtyeen kitaristi on maininnut Amorphiksen yhdeksi inspiraation lähteekseen. Mutta taas huomaan, että äänentoisto päälavalla on aika ajoin puuromaista ja kitarat hukkuvat rytmiryhmien alle.
Seuraavaksi vuorossa oli sitten Jyväskylästä ponnisteleva thrash metallin elvyttäjä Lost Society, jonka esiintymiset kerta toisensa jälkeen vaikuttavat enemmän ja enemmän koulun liikuntatunneilta. En tiedä miten tuollaisen sähläämisen aikana voi edes keskittyä enää soittamiseen, mutta näköjään se näiltä jätkiltä onnistuu. No, vaikka Lost Society onkin lähempänä omaa musiikkimakuani, kuin vaikkapa Helloween tai Beast In Black niin ainoan itselleni makean hetken tarjoili uuden albumin singlelohkaisu ”I Am The Antidote”. Mukavaa groove-riffeilyä ja polkemista Panteran tavoin. Tykkään.
Mikko: Lost Societysta pitää se vielä kommentoida, että toista näin energistä yhtyettä ei löydy tällä hetkellä Suomesta. Yleisön joukossa kuulin huhua, että bändi olisi soittanut yli kaksituntisia settejä lähiaikoina. Määrä kuulostaa aivan uskomattomalta, kun ottaa huomioon, miten paljon bändin jäsenet hyppivät, juoksevat ja riehuvat lavalla. Bändin laulajakitaristi Samy Elbanna tekee valtavasti töitä lavalla ja on jatkuvassa vuorovaikutuksessa yleisön kanssa. Kerran pyydetään valtavaa wall of deathia, ja kerran eräs kappale lopetetaan alun jälkeen kesken, kun yleisö ei moshaa tarpeeksi. Vaikuttavaa.
Otto: Koko festivaalin yllätyksen tarjosikin sitten Mustasch. En osannut odottaa tältä yhtyeeltä oikein mitään, sillä olin kuullut heidän tuotantoaan vain ohimennen radiosta ja todennut sen olevan tylsää. Mutta ei: keikan aikana mieleeni juolahtaa termi ”se parempi volbeat.” Yhtye paiskii menemään rokkenrolliaan kuolemattomalla karismallaan ja amerikanrautojen pörinän voi jo melkein sekä kuulla että haistaa. Maskuliinisuus on tämän esityksen avainsana. Ehkä yhtyeen kappaleiden tasapaksuisuus hieman varjostaa live-esiintymistä, mutta kyllä tämän nyt kerran kestää.
Mainos päättyy
Mikko: South Parkin surullisin yllätys koettiin S-Toolin leirissä. Yhtyeen basisti Kimmo Hiltunen oli saanut sairauskohtauksen ja viety sairaalaan. Bändin jäsenet ilmoittivat Kimmon olevan kuitenkin kunnossa ja samalla he kysyivät yleisöltä, perutaanko keikka vai soitetaanko ilman bassoa. Yleisö huusi ensimmäistä, joten bändi aloitti settinsä. Keikan alkua oli todistamassa myös muuan Marko Annala, joka nousisi samalle lavalle paria tuntia myöhemmin. Bassoton keikka alkoi kappaleella ”Hammering”, joka kieltämättä vasaroi ihan mukavasti myös kahden kitaran ja rumpujen voimalla. Keikka sisälsi yhtyeen ainoan albumin kappaleiden lisäksi yllätyksen, kun trio esitti yleisön riemuksi Metallica-klassikon ”Hit The Lights.” Puolivälissä keikkaa Laihiala ilmoitti myöhässä tulleille, että heillä on tänään mukana näkymätön basisti, siitä ei kannata välittää. Yleisö antoi tukea ja oli rohkaiseva: he kyllä nauttivat keikasta ilman bassoakin. Bändi kiusasi kappaleiden välissä katsojia Sentencedin ja Scorpionsin hiteillä niitä kuitenkaan alkua pidemmälle soittamatta. Mutta kyllähän sen basson puutteen valitettavasti huomasi: varsinkin kitarasoolojen aikana basson puute korostui huomattavasti. Oli kuitenkin rohkea ja arvostettava temppu heittää keikka ilman bassoa – moni bändi olisi jättänyt keikan sikseen. Kiitokset siis S-Toolille, suuri aukko olisi päivään jäänyt ilman teitä!
Accept on ollut itselleni niitä yhtyeitä, jotka ovat jääneet oman aikakautensa muiden huippubändien varjoon. Olin peruskouluiässä saada kasarihevin yliannostuksen, kun Iron Maidenin johdolla lukuisat bändit astelivat vuorotellen elämääni. Tämä tapahui joskus vuoden 2005 tienoilla, joten siitä on jo selvitty, ja voin katsella näitä bändejä jo kriittisemmin.
Näin Accpetin ensimmäisen kerran Sauna Open Airissa lähes päivälleen samaan aikaan vuonna 2011. Näillä festareilla oli mukana myös muun muassa Helloween, Judas Priest, Saxon, Doro ja Ozzy Osbourne: aika kova kattaus suurten nimien osalta siis. Silloin bändi kelpasi hyvin, kuten kaikki muutkin 80-luvun suuret nimet, mutta nyt ei maistunut sitten yhtään. Tylsyys iski noin kolmannen kappaleen vaiheilla. Muistiinpanoissani lukee lähinnä kappaleiden nimet. Kappaleiden nimiäkään en entuudestaan tiennyt, mutta nekin pystyin päättelemään kertosäkeiden avulla. Puuroutunut soundi häiritsi jälleen päälavalla, ja miksauskopilla seisoskellessa keikasta ei saanut irti mitään. Ainoa hieno yksityiskohta koko keikassa oli Wolf Hoffmanin ihan törkeän upea punainen Flying V, joka säteili takariviin asti. Kuvaa ei valitettavasti tästä kitarasta saatu, mutta makea on tuo Hoffmanin toinenkin keppi! Ihan mukavastihan se bändi kappaleensa esitti, ja varttuneemmatkin fanit lauloivat mukana alueen perälläkin.
Otto: Sitten päästiinkin yhtyeeseen jota olin odottanut kieli pitkällä koko lyhyen kesän, eli Mokoma. Bändi on ollut muutenkin epätavallisen suuressa roolissa nyt viime aikoina. Milloin olen esittänyt sitä kevätjuhlassa, käynyt heidän yksityiskeikallaan Helsingissä tai häirinnyt koko poppoon kahvitteluhetkeä tullikamarin terassilla Tampereella. Ja ulostivathan he uuden levynkin juuri kesän alun tienoilla.
Mainos päättyy
Kakkoslava otetaan haltuun uuden levyn kappaleella ”Hirtehinen”. Mättöä, mättöä ja mättöä. Sitä tämä setti pursuilee joka suuntaan. Kun maltan hetken seistä paikallani on pakko liittyä liikenneympyrään ja alkaa riehua. Tämän tunnin aikana ei kyllä ehtinyt kylmä tulla: pitti pyöri taukoamatta ja tunsin viimein jonkinlaista festarifiilistä ylipäätään.
Settilistaa dominoi uuden levyn kappaleet, mutta totta kai vanhojakin klassikoita muisteltiin ja ”Pahaa verta” käynnistettiin raivokkaasti tulille. Nyt sitä pittiä niin, että kengänpohjat irtoisivat, ja jonkun kenkä siellä taisikin jäädä matkan varrelle. Ihanaa, en malta odottaa syksyn klubikeikkoja. Ja tässä nyt vielä mainittakoon, että koko festivaalin paras veto kuuluu Mokomalle.
Mikko: Mokoma oli kyllä jälleen kerran piristävä kokemus, päivän ehdoton helmi Helloweenin ohella. Eipä keikasta pahaa sanottavaa oikein löydä – harmi vaan, että joutui ennen loppua lähteä varaamaan paikkaa Helloweenia varten.
Kuten jo aiemmin mainitsin, näin Helloweenin edellisen kerran Sauna Open Airissa vuonna 2011. Keikka oli ikimuistoinen ja sen ansiosta Helloweenia tulee edelleen silloin tällöin kuunneltua. Viimeisen päivän pääesiintyjäksi buukattu bändi hoiti hommansa pääesiintyjän elkein. Oma ehdoton suosikkini ”Halloween” soitettiin heti setin avaukseksi, ja siitä juhlatunnelma lähti vain kohoamaan. Joillain juhlat olivat varmasti alkaneet jo huomattavasti aikaisemmin, sillä eräs anniskelualueella keikkaa katsovista taisi sammua vieressäni pystyyn, ja laskeuta hiljalleen kyykkyyn jo keikan alkupuolella. Hänen kaverinsa nostivat miehen ylös ja pitelivät häntä pystyssä jonkin aikaa. Hienoa te, kaveria ei jätetä! Sattumalta juuri kappaleen ”I’m Alive” soidessa aiemmin sammunut mies yhtäkkiä lennätti pahat henget ulos keskellä yleisöä, virkistyi, ja alkoi bilettää kuin mitään aiempaa ei olisi edes tapahtunut. Kappaleen sanoma selkeästi tehosi tähän juhlijaan!
Mainos päättyy
Pumpkins United-kiertue oli bändille merkittävä virstanpylväs, sillä kiertueelle saatiin mukaan bändin alkuperäinen laulajakitaristi ja perustajajäsen Kai Hansen, sekä Hansenin tilalle myöhemmin bändiin liittynyt solisti Michael Kiske. Nykykokoonpanoon kuuluu alkuperäisjäsenistä kitaristi Micheal Weikath ja basisti Markus Grosskopf. Oli upea seurata bändin eri aikakausien keulakuvien yhteistyötä: Deris ja Kiske lauloivat monta kappaletta yhdessä, mutta molemmat saivat myös ottaa lavan yksin haltuunsa. Yhden kappaleen sai laulaa yksin myös Hansen, joka saikin raikuvat aplodit yleisöltä. Keikan keskivaiheilla Deris pahoitteli setin lyhyyttä, kun bändillä oli aikaa soittaa vain puolitoista tuntia. Bändi kun oli kiertueellaan tottunut lähes kolmetuntisiin spektaakkeleihin. Siitä syystä setti, kuten edellisen päivänkin pääesiintyjällä Ghostilla, koostui lähinnä bändin hiteistä. En kuitenkaan valita, sillä olihan esitys upea alusta loppuun asti. Varsinkin hitaampi ”If I Could Fly” aiheutti kylmiä väreitä katsojassa kuin katsojassa.
Encoreita ei ainakaan minun tarvinnut enempää arvailla. Kun ”Future Worldia” ei ollut soitettu varsinaisessa setissä, ja ”I Want Out” olisi luonnollisesti päätösbiisi, encoret eivät sisältäneet yllätyksiä. Kuten yleisössä joku ihastuksissaan sanaili, ”Ihan vitun kova meno!” Kaiken kruunasi vielä ikivihreän päätöksen aikana yleisöön työnnetyt kurpitsailmapallot. Kyllähän Helloweenia olisi mielellään toisen puolitoistatuntisen lisääkin katsellut, mutta tilanne oli mitä oli. Ääni laulamisesta käheänä ja hiukan haikealla mielellä festareiden loppumisesta piti kotiin lähteä.
Otto: Kokonaisuudessaan festivaali oli oikein hyvin järjestetty, mutta ensi vuodelle toivottavasti saadaan jotain muutakin kuin power metallia. Tai sitten pitää käydä ostamassa nahkahousut ja kasvattaa hiukset. Kiitos South Park!
Mikko: Kiitokset myös minun puolestani! Kyllähän bändikattaus olisi minunkin mielestäni jotain hieman raskaampaa ja rosoisempaa kaivannut. Vaikka pari bändiä ruotsalaista death metallia, se kun toimii tilanteessa kuin tilanteessa. Ensi vuonna kuitenkin uudelleen, se on varma!
Teksti: Mikko Äijö, Otto Vainionpää
Kuvat: Outi Puhakka
South Parkin molempien päivien kokonaiset kuvagalleriat: