Metallin mäiskettä ja rokin räimettä Laulurinteellä: Ilosaarirock 2023, osa 1

Vuodesta 1971 järjestetty Ilosaarirock, paikallisittain tuttavallisesti Rokki, pyörähti käyntiin kuluvan heinäkuun puolivälissä Joensuussa. Pandemiavuosina taukoa pitänyt ja viime kesänä kaupungin ykköstapahtumaksi palannut festivaali järjestettiin kolmipäiväisenä Laulurinteen kuvankauniissa ympäristössä, jonne oli saapunut jälleen runsain mitoin kansaa läheltä ja kaukaa. Viimeisimmästä omasta käynnistäni Rokissa oli kulunut jo nelisen vuotta, ja houkutus lähteä katsastamaan tapahtuman anti kävikin liian suureksi, jotta olisin jäänyt kotiin möllöttämään. Tarjolla oli niin raskaan kuin elektronisen musiikin suuruuksia, rock-yhtyeitä, jazzartisteja ja toki niitä paljon parjattuja valtavirran poptähtiäkin. Seuraavassa siis allekirjoittaneen tunnelmia festivaalin avauspäivältä.

Ilosaarirockin ensimmäinen raskaamman genren esiintyjä oli Bloodred Hourglass, joka oli houkutellut perjantai-illan alkaessa Tähtitelttaan mukavan määrän innokasta yleisöä. Mikkeliläisellä metalliyhtyeellä oli pienimuotoinen revanssin paikka, sillä he olivat joutuneet perumaan viime vuoden lopulle suunnitellun esiintymisensä joensuulaisessa Unholy Winter Fest -tapahtumassa. Yhtye ei tuhlannut paljoa aikaa välispiikkeihin, vaan keikka oli suoraviivaista toimittamista pitin pyöriessä ajoittain molemmin puolin keskiaidoilla jaettua yleisöaluetta. Paikalliset fanit pääsevät nauttimaan Bloodred Hourglassin soitannasta vielä toistamiseen tänä vuonna, mikäli yhtye vihdoin pääsee joulukuussa tämänvuotisen Unholy Winter Festin lavalle – sormet ja varpaat ristiin.

Festivaalialueen neljästä lavasta pienimmällä Soundi-lavalla soitti iltaseitsemältä muuan Cyan Kicks, joka tuli suurelle yleisölle tunnetuksi vuoden 2022 Uuden Musiikin Kilpailusta. Raskaampaa ja popimpaa ulosantia yhdistelevä rock-yhtye esiintyi energisesti ja vaikutti nauttivan olostaan laskevan auringon valaistessa maiseman. Laulaja Susanna Aleksandran ääni kuulosti läpi setin jotensakin heikolta, liekö syy ollut miksauksessa vai itse muusikossa. Cyan Kicksin esiintymistä oli kuitenkin viihdyttävää seurata ja jäsenten itsevarmuudesta huomasi, että takana oli jo riittävästi kokemusta ja luottoa omaan tekemiseen. Setin viimeisenä kuultiin toki UMK:ssa kilpaillut ”Hurricane”, joka lienee yhtyeelle ainakin jonkin aikaa se pakollinen esitettävä kappale jokaisella keikalla.

VV-nimellä soolouraa tekevä entinen HIM-yhtyeen keulakuva Ville Valo valloitti päälavan kellon kääntyessä kohti myöhäisiltaa. Debyyttialbuminsa alkuvuodesta julkaissut laulaja esiintyi vähäeleisesti ja tervehti yleisöä vasta keikan loppupuolella. Paikalle saapunut kansa ei kuitenkaan ylimääräistä rohkaisua tarvinnut, vaan se lauloi antaumuksella klassikkokappaleiden mukana. Settilistaan kuului tasaisesti vuorotellen sekä VV:n soolomateriaalia että HIM:n tunnetuimpia biisejä, joista erityisesti ”Join Me in Death” on saavuttanut tuttuudellaan ja yhteislaulupotentiaalillaan jo jonkinlaisen iskelmästatuksen. Vaikka lähdin päälavan alueelle jokseenkin varautuneessa mielentilassa, HIM kun ei ole koskaan ollut suosikkiyhtyeitäni, sain yllättyä positiivisesti. Valon sametinpehmeää ääntä oli miellyttävää kuunnella ja kulunut tunti oli kaikkinensa yksinkertaisesti mukava kokemus. Eniten siitä saivat varmasti irti ne, joille soitettu materiaali on enemmän sydäntä lähellä, mutta kasuaalimmallekin kuuntelijalle voi suositella piipahtamista VV:n keikalla vaikkapa juuri festariympyröissä.

Tuntia ennen keskiyötä Tähtiteltalla raikasi vanha kunnon punkrock, kun Briteistä Joensuuhun saapunut Frank Carter & The Rattlesnakes paukutti menemään. Itselleni tämä setti oli perjantaipäivän odottamaton kohokohta, niin hyväntuulista menoa yhtye tarjoili. Kappaleista korvamadoksi tarttui erityisesti keskitempoisesti tamppaava ”Tyrant Lizard King”. Frank Carter sekä kitaristinsa laskeutuivat kumpikin vuorollaan lavalta yleisön tasalle esiintymään, laulaja itse kirjaimellisesti yleisön sekaan. Carter myös määräsi yhden kappaleen ajaksi molempiin yleisölohkoihin moshpitit vain naisille ja kertoi myöhemmin viettävänsä 300. päiväänsä raittiina – molemmat puheenvuorot saivat ansaitusti raikuvat aplodit. Vauhti oli kova ja hymyt korvissa niin lavalla kuin yleisössä. Käykää punk-keikoilla, ihmiset!

Perjantain pääesiintyjänä nähtiin elektronisen musiikin suuruus The Prodigy, joka nousi tanssittamaan kansaa päälavalle vuorokauden vaihduttua. Porukkaa olikin kerääntynyt päälavan eteen sankoin ja monenkirjavin joukoin, ja pitti pyöri täälläkin vokalisti Maximin käskystä. Yhtyeen tyyli ei ole itselleni sitä mieluisinta konemusiikkia, mutta valoshow ihastutti ylenpalttisuudellaan. Muu yleisö tuntui nauttivan olostaan suuresti ja oli varmasti samaa mieltä Maximin kanssa siitä, että yhtyeen viime Suomen-keikasta oli kulunut aivan liian pitkä aika. Väsymyksen iskiessä poistuin paikalta setin puolivälissä valmistautumaan lauantaipäivän koitoksia varten – siitä tulisikin pitkä päivä, ja sen annista voitte lukea tämän raporttisarjan seuraavasta osasta.