Metallinen viikonloppu Gävlessä 14.–15.7.2017, osa 1/2
Heinäkuun puolessavälissä oli aika suunnata kohti Gävleä, jossa järjestettiin toista kertaa Gefle Metal Festival. Festaripaikkana toimi hyvin paljon Suvilahtea vanhoine kaasukelloineen muistuttava Gasklockorna, joka oli mittakaavaltaan jonkin verran omaamme pienempi. Kahden päivän aikana Gefle Metalissa kuultiin kolmella lavalla monenmoista metallia niin Ruotsista kuin muistakin maailman kolkista. Sää suosi festarivieraita, ja fiilis oli metallifestivaalien tapaan leppoisan kotoisa.
Perjantaina tallustelimme Gävlen keskustasta parin kilometrin matkan festarialueelle iltapäivällä. Tässä vaiheessa rannekkeenvaihtojonot näyttivät melkoisen pitkiltä, mutta suhteellisen nopeasti niistä kuitenkin porukka selviytyi. En tiedä, onko keikkojakin kohdanneet terrori-iskut vaikuttaneet turvatarkastusten tarkkuuteen vai onko Ruotsissa yleensäkin hyvin tiukat säännöt festareilla. Esimerkiksi reppuja tai muita isompia laukkuja ei festarialueelle saanut mukaansa ottaa ja hatutkin tarkastettiin sisäpuolelta. Narikkasysteemi kuitenkin toimi kuuleman mukaan hyvin, eikä välikäynneistä laskutettu mitään ekstraa. No, tiukoista tarkastuksista huolimatta myös sisäänpääsy festarille sujui nopeasti. Tässä vaiheessa ehdin pikaisesti kiertämään festarialueen, joka oli juuri sopivan kompakti: kaikki palvelut olivat lähellä toisiaan. Kahdella ulkolavalla musiikki soi käytännöllisesti katsoen non stoppina, koska yhden bändi lopettaessa toisella lavalla aloitti seuraava; lisäksi sisälavalla oli mahdollista nähdä bändejä, jotka olisivat ulkolavoille hiukan liian marginaalisia olleetkin. Baarista sait ostettua oluen muovipullossa (tai muovituopissa) käteen, ja siitä sitten seuraavaa bändiä katsastamaan.
Ehdin nähdä muutaman biisin verran kanadalaista Kobra and the Lotusta, joka olikin saanut jo paikalle kiitettävästi väkeä. Tuon pienen vilkaisun perusteella en itse kuitenkaan pysty keikasta oikeastaan mitään sanomaan. Itselleni Gefle Metalin pääsi siis kunnolla avaamaan sinfonista death metalia soittava Fleshgod Apocalypse, jonka live-esiintymisistä olin edellisenä kesänä hyvinkin vaikuttunut. Tai ainakin luulin, että pääsisin bändin taas kunnolla näkemään, mutta valitettavasti jouduimme säätämään kuvaaja-Janimme kanssa passien kanssa osan bändin keikasta. Homma saatiin kuitenkin näppärästi kuntoon, ja pääsin lopultakin nauttimaan musiikista. Selvästikin Fleshgod Apocalypse kiertää yhä edellisvuonna julkaistun ”King”-levyn nimen alla, koska suurin osa Gävlessä esitetystä materiaalista löytyy tältä uusimmalta lätyltä. Bändi esitteli myös Ruotsissa visuaalisesti näyttävää, mutta samalla teknisesti tiukkaa metalliaan. Ainakin itse olen yhä tämän vedon perusteella varmistunut siitä, että nämä italialaiset osaavat hommansa.
Mainos päättyy
Italialaisten teatraalisen esiintymisen jälkeen siirryttiin selvästi suoraviivaisempaan menoon, kun Fire Stagelle saatiin brasilialainen Krisiun. Jo yli 20 vuotta death metaliaan maailmalle tuutannut trio ei osoittanut väsymisen merkkejä Gävlessäkään, mutta täytyy kyllä sanoa, että kolmen vartin keikka alkoi itseäni hiukan puuduttaa loppupuolella. Ehkäpä bändi olisi toiminut illan hämärinä tunteina hiukan paremmin kuin auringonpaahteessa. Mutta Pohjoismaisilla kesäfestareilla tämä nyt on välillä hiukan haasteellista. Kyllä Krisiun tonttinsa hoiti ihan mukavasti, ehkä puutuminen oli vain omaa syytäni. Valitettavasti täytyy myös myöntää, että seuraavana Goat Stagella esiintynyt Death Angel kärsi samasta. Tätä bändiä odotin etukäteen todella paljon, koska muutama vuosi sitten bändi sai nostalgiakarvat pystyyn MetalDaysin keikallaan. Vuonna 2017 Gefle Metalissa näin ei käynyt. On täysin ymmärrettävää, että bändi haluaa soittaa keikalla muutakin kuin 30 vuoden takaisia biisejään, varsinkin kun siltä on viime vuonna ilmestynyt uusi levykin. Koska itse en tähän uuteen materiaaliin ole kovin syvällisesti tutustunut, ei se saanut sellaista ”voi että, silloin nuorena näitäkin tuli diggailtua” -fiilistä aikaiseksi. Vähän samanlaista mutinaa kuulin muiltakin. Vaikka keikka rykäistiin käyntiin ”The Ulta-Violencen” introlla, ei se jatkunut samalla vauhdilla. ”The Ultra-Violence” -levyltä kuultiin kyllä ainakin ”Kill as One” ja ”Evil Priest”, mutta jotenkin hyvän alun jälkeen tunnelma lässähti. Paljon on vettä ja olutta virrannut sen jälkeen, kun näin bändin Kuusrockissa kesällä 1988, joten hattua täytyy näille konkareille joka tapauksessa nostaa.
Tässä vaiheessa oli hetki aikaa tutustua hiukan tarkemmin festarialueeseen, koska jenkkiläinen heavy-pumppu Sanctuary ei innostanut suuriin hurraa-huutoihin. Aikaa meni tässä vaiheessa päivää myös janojuomaa jonottaessa, sen verran huimiksi baarien jonot pääsivät kasvamaan. Festari selitteli seuraavana päivänä ruuhkaa maksupäätteiden ongelmilla. Ehkä tässä oli osasyy, koska lauantaina jonot pystyivät inhimillisinä koko päivän. Toki ainakin meidän porukastamme näytti, että henkilökuntamääräkin oli vedetty aika minimiin. Muuten mitään pahoja ryysiksiä alueella ei päässyt missään vaiheessa syntymään. Sisätiloissa sijainneen Gas Stagen alue toki täyttyi joidenkin bändien aikana niin, että kaikki halukkaat eivät aina päässeet edes sisälle. Muuten ihmispaljous ei ollut millään tavalla ahdistavaa, vaan ulkolavoillakin pääsi halutessaan suhteellisen lähelle lavaa sen enempää tunkematta. Istumapaikat alueella olivat haluttuja, vaikka pöytiä ruokakojujen läheisyyteen sekä lava-alueen sivuille olikin hyvä määrä tuotu. Hetken istahdettuani vilkaisin vielä muutaman biisin ajan Sanctuaryakin, ja ihan innokkaastihan tämä uudelleen aktivoitunut bändi lavalla laittoi menemään.
En ollut vielä perjantain aikana ehtinyt sisätilaan tutustumaan, joten viimeistään tässä vaiheessa oli senkin aika. Kuinkas sattuikaan, ruotsalainen Avslut oli aloittelemassa settiään Gas Stagella. Tutustuin bändiin tämän vuoden alkupuolella Norjassa, ja jo silloin se onnistui hyvin pienimuotoisella setillään saamaan minut nyökkäilemään hyväksyvästi. Bändi on hyvin tuore tapaus, joka on julkaissut viime vuonna yhden EP:n ja muutaman sinkun. Se on ymmärtääkseni kuitenkin noussut erityisesti Ruotsissa suhteellisen suosituksi uudeksi bändiksi omassa genressään. Hienosti black metalia suollettiin kansalle myös Geflessä. Bändi tuli ja tuuttasi menemään ilman sen suurempia selittelyjä. Ja miksipä mitään selittelemään, jos vihainen musiikki puhuu puolestaan! Keikalla kuultiin biisejä bändin tulevalta levyltä, joten hyvin se täytti soittoaikansa. Ainakin itselleni kolmen vartin setti upposi aivan täysillä, ja hyväksyvää nyökyttelyä oli havaittavissa ympärilläkin. Kun sisätilan baarista sai juomankin hiukan vähemmällä jonottelulla käteensä ja samalla turistua festarituttujen kanssa, ei ollut mikään kiire siirtyä ulos helteeseen.
Mainos päättyy
Mutta täytyihän sinnekin mennä vielä tarkastamaan Heaven Shall Burnin keikkakunto. Tämä saksalaisbändi on niitä harvoja core-tapauksia, joka itseäni jaksaa edes jonkin verran kiinnostaa. Yhtenä syynä lienee bändin energiset live-esiintymiset, joita olen festareilla saanut todistaa. Tämä puoli vaikutti olevan yhä kunnossa, ja porukka intoutui pienoiseen pittiinkin keikan aikana. Muuten Geflessä pitit pysyivät melko pieninä, mikä oli tällä rajallisella alueella ihan hyvä asia. Noin 20 minuuttia Heaven Shall Burnia vahvisti sitä mielikuvaa, että tämä on yhä menevä live-bändi. Vokalisti Marcus Bisschoff saa koulupoikamaisella asenteellaan porukan yllytettyä mukaansa, ja tunnelma välittyy niillekin, jotka eivät bändistä kauheasti edes tiedä. Täytyy sanoa, että tykkäsin jälleen kerran.
Ristiriitaisia tuntemuksia vuosien varrella on puolestaan aiheuttanut englantilainen Paradise Lost, joka nousi seuraavaksi Fire Stagelle. En ole läheskään aina vakuuttunut varsinkaan vokalisti Nick Holmesin esiintymisestä, joten odotukset Geflen keikkaa kohtaan olivat suoraan sanottuna olemattomat. Mutta kylläpä pääsi bändi yllättämään tällä kertaa positiivisesti! Bändin tuorein ”Plague Within” -levy sai festarisetissä luonnollisesti useampia mainintoja, mutta kyllä nyt kuultiin materiaalia myös ”Draconian Timesilta” ja ”One Secondilta”. Tällä kertaa herra Holmes myös pysyi suhteellisen hyvin nuotissa, joten tästä asiasta ei tarvinnut jurputtaa sen suuremmin. Täytyy melkein sanoa, että tässä oli koko festarin positiivisin yllätys.
Eivätkä hyvät kokemukset tähänkään vielä loppuneet, sillä Amon Amarth toi Gefle Metaliin sellaisen show’n, että koko tienoo jytisi. Nyt oli panostettu jälleen kerran myös näyttävyyteen, ja Gävlen iltaan suollettiin varmaan usean kuukausiliksan edestä pyroja. Lavalla nähtiin myös viikinkitaistelijoita sekä rundilla jo aiemmin nähty viikinkikypärä rumpukorokkeena. Bändi oli oma energisen iloinen porukka, joka ei jättänyt mitään arvailujen varaan. Setti koostui sopivasti niin uusimman ”Jomsviking”-levyn kuin vanhempienkin lättyjen materiaalista. Esimerkiksi uudempi ”Raise Your Horns” sai väen hakkaamaan nyrkkiä ilmaan, mutta eipä oma suosikkini ”Cry of the Black Birds” kovin paljon huonommaksi tässä jäänyt. Lavalla nähtiin myös vierailija, kun Messiah Marcolis kiipesi avustamaan ”Hel”-biisissä Amon Amarthia. Kaiken kaikkiaan bändi tarjoili loistavan show’n perjantai-iltana, eikä puolitoistatuntinen näiden Valhallan sotureiden kanssa tuntunut lainkaan liian pitkältä.
Valitettavasti tämän jälkeen kävi niin, että Testament ei enää jaksanut innostaa laisinkaan. Vaikka setissä kuultiin sellaisia helmiä kuin ”Into the Pit” ja ”Practice What You Preach”, ei nyt vain lähtenyt niin hyvin, että olisi jaksanut enää sen suuremmin riekkua. Siirryin siis suosiolla pöytään istuskelemaan ja jutustelemaan kavereitten kanssa – Testament sai toimia tällä kertaa siis taustamusiikkina. Ehkä nämä kaksi ulkolavojen päätösbändiä olisi kannattanut laittaa toiseen järjestykseen soittamaan, niin Testamentillakin olisi ollut paremmat mahdollisuuden koukuttaa kuulijansa. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen festaripäivä oli joka tapauksessa hieno kokonaisuus. Pikkulavan bändit jäivät lähes kokonaan katsastamatta, koska tarjontaa riitti ulkolavoillakin koko ajan.
http://www.geflemetalfestival.se/
Teksti: Rudi Peltonen
Kuvat: Jani Kormu / Kormugraphy