Metallista mättöä ja vähän kaikkea – Provinssin lauantaissa viihdyttiin varsin mallikkaasti
Provinssin 2025 lauantai-iltapäivän avasi kotimainen Euroviisuihme KAJ Woodland stagella. Siihen ehdin noin klo 14.30, eli puolivälissä keikkaa ooppera ”Nessun Dormaa” mukailevan ”Nissan Bromsan” soidessa. Olihan se nähtävä Vöyrin lahja maailmalle omalla kotifestarilla. Tunnetuimmat hitit oli tietenkin säästetty viimeiseksi, ja massiivinen yleisö, joka oli herännyt ajoissa paikan päälle, tuntui nauttivan. Saunavihtojakin yleisössä näkyi, joten ilmeisesti sellaisen sai mukanaan festareille tuoda. Arvatenkin kun oikein nätisti pyysi.
Merkille pantavaa siis oli, että porukkaa oli tullut paremman säänkin toivossa paikalle jo enemmän kuin edellisinä päivinä. Perjantain kävijämäärää verotti varmasti koko päivän jatkunut sade. Nyt taivaalta tervehti vain pieni tihku, joka väistyi nopeasti auringon ja pienen pilvisyyden tieltä.
J. Karjalainen svengaili kymmenien vuosien varmuudella päälavalla heti KAJ:n jälkeen. Kolmantena kuultu ”Mennyt mies” laittoi tanssijalkaa koreaksi siellä täällä. Hitit, kuten ”Telepatiaa” ja uudempi ”Stindepinde”, saivat etenkin aidatulla anniskelualueella reaktioita aikaan. Myös ”Hän”-kappaleen alkaessa kuului riemunkiljahduksia, vaikka kappale hyvin melankolinen onkin. Vielä loppupuolella keikkaa tarjoillut ”Villejä lupiineja” sekä ”On kakki niin kuin ennenkin” saivat vanhankin miehen herkistymään ja lähes kumartamaan maestrolle itselleen. Ei ole edelleenkään ihme, että J. Karjalainen on Suomen myydyin artisti kautta aikojen. Livenä hän on vielä enemmän kuin vain myyntilukuja, etenkin mahtavan, hyvin laid-back-bändinsä ansiosta.
Lähiöbotox Carlingsilla ja teltta täynnä, mutta edelleen pystyssä. Keikka piti sisällään pitkälti saman setin ja samat läpät kuin Nummirockissa viikkoa aiemmin. Äänekäs yleisö tervehti yhtyettä biisien välissä selvästi intoutuneina. Yleisö olikin koko keikan ajan paremmin mukana kuin Nummijärvellä. Se, mikä Provinssissa on aina ollut parasta on, että lähes väkisinkin ja vahingossa tutustut itsellesi uudenlaiseen musiikkiin, uusien bändien lisäksi. Lähes varmasti paikalla oli myös tällä keikalla uusia korvapareja, jotka eivät Lähiöbotoxia ole aiemmin vielä kuulleetkaan, joten keikka oli yhtyeelle varsin kannattava. Yhtye sai siis innostuneen vastaanoton, ja todisti jälleen, että on paikkansa ansainnut isoillakin festivaaleilla.
God Given Ass Helsinki stagella riemastutti hieman reilua kourallista yleisöä, joka oli hyvin hillittyä. Yhtyehän soittaa jotain punk/rock/action rock -jyystön välimallia, keulillaan Otto Grundström, joka tunnetaan parhaiten Tehosekoitin-yhtyeen keulilta. Bassovoittoinen soundi ja alt-rock-vibat saivat yleisön nyökkäilemään raskaahkolle energialle, mutta itse keikka oli hieman vaisu enemmän kuin vaarallinen.
Sara aloitti tasan klo 18 Carlings stagella ja väkeä oli ihan vähän vähemmän kuin ko. stagen teltassa muuten keikoilla koko viikonlopun aikana. Eli väljyyttä saattoi teltassa nähdä. Tästä ehkä voi päätellä jotain siitä, miten moni on käynyt Carlings stagen keikoilla lähinnä sateensuojaa hakemassa. Nyt, kun sää oli lopulta vain pilvinen, kiinnostivat ihmisiä myös ulkoilmalavat, ja porukka tuntui olevan enemmän hajallaan. Samaten teltan ulkopuolinen anniskelualue näytti todella väljältä.
Saran raskaus korostui hienosti näillä festareilla ja selkeät soundit ja lavavalot kuin klubiolosuhteissa takasivat tunnelman. Setti koostui pitkälti uusimman ja mainion ”Hallava”-albumin kappaleista.
Viron Euroviisuihme Tommy Cashin keikan jälkeen tapahtuma tarjosi ehkäpä sitä raskainta antiaan. Moderneja metallisoundeja tuuttaava Lorna Shore villitsi päälavalla klo 19.15 alkaen. Tutun ja turvallisen nykymetallin jytkeen, eli blastbeatien ja huutolaulun juhla oli yllättävä valinta päälavalle. Jotain slotista kertoo kuitenkin Lorna Shoren asema metalliskenessä. Jo vuonna 2023 Provinssissa hurmannut akti sai nyt uusintansa ja nousi tasoa ylemmäs; päälavalle. Mutta lunastiko se paikkansa siellä?
Lorna Shore ei ole niin hitikäs kuin vaikkapa Slipknot, joka joskus lähes 20 vuotta aiemmin täytti päälavan. Tai edes niin menevä kuin Korn vuonna 2022. Kansaa se kuitenkin keräsi paikalle runsain mitoin. Siinä missä vaikkapa Oulusta pop-taivaalle ponnistanut heleä-ääninen Ellinoora paria tuntia aiemmin. Pääasiassa porukka, joka bändiä oli katsomassa, oli anniskelualueella tai ihan lavan edustalla.
Olen aina sanonut, että Provinssi on myös metallifestivaali, ja se näkyi myös vuonna 2025. Vastaavan slotin voisi nähdäkseni täyttää vaikkapa Dimmu Borgir, tai jopa jokin vielä vähemmän hypetetty yhtye, kuten vaikkapa Immortal. Itse musiikin sisältö ei olisi ainakaan liian erilainen. Jotain samankaltaistahan Lorna Shoressa musiikillisesti on kuin sinfonisissa black metal -akteissa, mutta ilman kasvomaaleja, eli corpse painteja, sekä erityisiä melodisia koukkuja. Jotain sellaista myös toisaalta jäin kaipaamaankin. Itsevarmuuden puutteesta yhtyettä, tai ainakaan vokalisti Will Ramosia, ei voi syyttää, ja se näkyi jälleen esiintymistyylissä ja karismassa. Hurja pittaaminen oli käynnissä koko keikan ajan, varsinkin uuden ”Oblivion”-kappaleen tultua vuoroon.
En silti voi sanoa, että yhtyeen keikka miellyttäisi korvaa kuin noin 60-prosenttisesti. Siinä oli paljon tylsiä hetkiä ja vain murto-osa siitä mitä hyvä metalli voisi pitää sisällään. En muutenkaan osta ajatusta, että millään bändillä pitäisi olla lähes jokaisessa kappaleessaan täsmälleen samankuuloinen kohta. Esimerkkinä: ei Europekaan laittanut ”Final Countdownin” synamelodiaa jokaiseen biisiinsä, vaikka se toimiikin. Lorna Shoren tapauksessa se tarkoittaa lähinnä breakdowneja, joissa musiikki hidastuu ja taukoaa vuorotellen karjunnan täyttäessä musiikin jättämiä välejä. Kaikki tämä samankaltaisuus on vain yksi genre muiden genrejen joukossa, mutta hieman eri nyansseilla. Voi olla, että pitäisi lopettaa valittaminen ja olla tyytyväinen, että meillä ihmisillä on musiikkia jota kuunnella, mutta toisaalta taas ei voi olla tiedostamatta, että sitä on joskus ollut niin paljon parempaakin.
Yksi Provinssin kovimmista bändeistä (ellei jopa yksi kovimmista keikoista) soitti Carlings stagella lauantai-illan primetime-slotissa. Satuin paikalle itse asiassa hieman vahingossa noteeraamatta bändiä sen kummemmin Provinssin line upissa. Yllätyksekseni tunnistin heti ensimmäisen kappaleen, jonka kuulin, ja muistin joskus diganneeni bändin meininkiä ”Rock Star” -kappaleessa. Yonaka on livenä järjettömän K-O-V-A! Hieman vanhan liiton Paramoren tai Måneskinin mieleen tuova raskas ja energinen poprock-bändi perinteisillä bändisoittimilla, mutta etenkin karismaattisella laulajalla varustettuna. Hieman kuin Audioslave aikanaan, mutta reippaasti energisempi ja moshattavampi.
Omalla tavallaan raskasta oli myös Superpositionin fuusio-tyylinen jazz, joka hetkeä myöhemmin täytti amphiteatterin musiikin ystävistä. Ja toisaalta jälleen sadetta pitämään tulleista. Saksofonista (tietenkin kontrabasson kaverina) voi saada vaikka mitä matalaa ääntä irti, mikä tietyllä tavalla kaikessa orgaanisuudessaan tekee jopa raskaamman vaikutelman kokonaisuuteen, kuin useimmat nykyään käytettävät särö-soundit rock-kitaroissa. Ihailtavaa ja jopa nautinnollista oli kuunnella ja aistia soittoa, kun se tulee sielusta täydellä intohimolla niin, että aika ja paikka unohtuvat. Superposition on todellinen superbändi, josta ei puutu sen enempää lahjakkuutta ja taiteellisuutta kuin kykyä kertoa tarinaa musiikillisilla teemoilla.
Electric Callboyn pop-hevi pyöritti pittejä päälavalla jälleen hieman vetisemmäksi käyneessä illassa. Bändin musiikkihan on tavallaan selvästi helpommin lähestyttävää kuin Lorna Shoren paria tuntia aiemmin kuultu soundi, jazzista puhumattakaan. Toki tämä seikka riippuu siitä keneltä kysytään, mutta ainakin Electric Callboy sai yleisökseen muutaman kourallisen enemmän porukkaa Lorna Shoreen verrattuna.
Musiikin puolesta yhtyeen repertuaarista tulee mieleen toki myös Lorna Shore, kun möykkäilemään sattuvat, mutta toinen puoli siitä on kuin kotoisen Portion Boysin edesottamuksia. Teknodiscoa metalcorella tai toisinpäin, mutta omaan makuuni aivan liian discoa, että sitä mielellään voisi metalliksi kutsua. Lavarekvisiitta oli mukavan värikästä: sateenkaaren värejä ja pinkkiä kuin Miami Vice -sarjan pastellisävyt konsanaan. Silti iso osa kolmen euron melodioista ja pomppurytmistä ei jaksanut kiinnostaa. Ehkä jokunen kiva riffi siellä täällä kuului, mutta kitara oli instrumenttina niin taka-alalla suurimman osan aikaa, että päätin myös itse siirtyä parempien mättöjen pariin Food Gardenille.
Voe poijjaat ja ihmiset! Heti alusta alkaen soundit kohdallaan ja bändi iskussa. Pienesti sateista keliä jälleen suojaan lähteneet ja yhtyeen fanit täyttivät Carlings-teltan äärimmilleen. Energia, joka Lost Societylta sinkoili klo 23 alkaen yleisöön ja yleisöltä bändille oli käsin kosketeltavissa. Keikka oli yhtä moshausta, riffi-ilotulitusta ja upeaa monipuolista metallimusiikkia ja kesti peräti 75 minuuttia. Voisi puhua siis headline-slotista.
Samy Elbanna on yksi Suomen lahjakkaimpia metallimuusikoita sekä metallin säveltäjiä ja keulakuvia. Tämä maahan ei tarvitse välttämättä mitään Jenkkilän kalliita mättöbändejä, ainakaan kovin usein, tai ainakaan festivaaleille, kun meillä on mm. Lost Society. Useamman keikan bändiltä vuosien aikana nähneenä tämä oli kaikkineen paras ja ehein. Ei ylimääräistä, vain ammattitaitoa. Samy Elbannan ylimääräisen välispiikinkin mukaan hänellä ei ole ollut ”hetkeen niin kivaa lavalla”.
Loppusetti tarjoili thrashia mm. ensimmäisen albumin ”Kill (Those who oppose me)” -kappaleen muodossa. Meno äityi nopeamman materiaalin myötä heti seuraavan biisin alkajaisiksi niinkin hurjaksi, että yhtye yllytti yleisöä toteuttamaan ”wall of deathia”. Keikka oli sellainen, jonka paikalla olleet muistavat varmasti pitkään.
Lahjakas ja pohjattoman musikaalinen pop-bändi Haloo Helsinki! aloitti päälavalla heti Lost Societyn lopetettua ja jäi näin ollen vuoden 2025 Provinssin viimeiseksi esiintyjäksi. Kurainen maa kiilsi kuin kevätloskan ja jäätikön aikaan, valojen heijastuessa niin päälavalta kuin valaistusta aluetaiteestakin. Yhtye jäi soittamaan tärkeimpiä hittejään isolle joukolle kertakäyttösadetakkeja ja niiden yläpuolella keikkuvia korvia. Ihan mikään täydellisen bailaava yleisö ei Haloo Helsingilläkään ollut, mutta minkäs sitä säälle mahtaa, kun se vetää joitain mieliä aina hieman matalaksi. Se on hyvin inhimillistäkin.
Sen verran lämmin yhteishenki alueella vallitsi lopussa, että Provinssi ”ihmisten juhlana” sai jälleen kerran ansaitun lopetuksensa. Tässä vaiheessa, kun suurin massa mitä Törnävänsaaren alueella oli viikonlopun aikana ollut, oli vielä päälavan edessä bailaamassa, oli aika poistua alueelta ja toivottaa hyvää yötä ja seuraavaan vuoteen, rakas Provinssi.
Teksti: Jani Lahti