Metallisydän sykkii edelleen voimakkaana – Arviossa Acceptin ”Too Mean to Die”

 

Acceptin paluulevy ”Blood of the Nations” (2010) iski lujaa reilu vuosikymmen sitten ja lukeutuu edelleenkin suosikkilevyihini yhtyeen diskografiassa. Levyllä mikin varteen hypännyt Mark Tornillo on sittemmin vakinaistanut paikkansa Acceptin äänenä ja bändi onkin ollut varsin ahkera levytysrintamalla kymmenen vuoden aikana. ”Blood of the Nationsia” seuranneet ”Stalingrad” (2012) ja ”Blind Rage” (2014) jatkoivat edeltäjänsä vahvaa tasoa ja näyttivät, että Accept on palannut pysyvästi ja vahvempana kuin aikoihin ollaan kuultu. Näitä seurannut ”The Rise of Chaos” (2017) alkoikin tuntua jo melko rutiininomaiselta tuotokselta, eikä tarjonnut enää samanlaista metallimusiikin ilotulitusta kuin aikaisemmat levyt. Uusi ”Too Mean To Die” näki päivänvalon tänä vuonna 29.1. Nuclear Blastin kautta. ”Too Mean to Die” onkin jo Tornillo-aikakauden viides levytys. Itselläni oli hieman varovaiset odotukset levylle edellisen levyn tasapaksuisuuden ja alkuperäisen basistin Peter Baltesin lähdön vuoksi. Baltesin korvaajaksi valittiin Motnik. Myös kitaristi Philip Shouse ilmoitettiin liittyvän kokoonpanoon, joten Accept operoi nykyään kolmen kitaristin voimin.

Baltesin lähdön jälkeen ainoaksi alkuperäisjäseneksi jäänyt kitaristi Wolf Hoffmann on jälleen uuden levyn musiikin pääarkkitehti. Osittain varmasti tästäkin syystä ”Too Mean to Die” ei tarjoa hirveästi mitään yllättävää, vaan jatkaa loogisesti yhtyeen edellisten levyjen viitoittamalla tiellä. Kyllä tämä ihan Acceptilta kuulostaa. Hoffmanin tunnistettavat riffit ja melodiat ovat hyvin läsnä, kolmannen kitaristin lisääminen on tuonut syvyyttä soundiin ja Mark Tornillon tulkinta on edelleen yhtä vakuuttavaa kunneltavaa kuin aiemminkin. Acceptin ulosanti uudella levyllä on yllättävänkin pirteää kunneltavaa, vaikka kyseessä on yhtye, joka on toiminut jo kuudella eri vuosikymmenellä. Ovatkohan uudet jäsenet tuoneet tarvittavan lisävirran, vai Hoffmann teroittanut sävellyskynänsä? En osaa sanoa, mutta tasoeron huomaa ”The Rise of Chaosiin” verrattuna. Levyn avaava biisikaksikko ”Zombie Apocalypse” ja ”Too Mean to Die” ottavat heti luulot pois ja vyöryvät höyryveturin lailla kuulijan niskaan. Kunnon perinneheviä parhaimmasta päästä.

Avauskaksikon lisäksi levyn parasta antia edustavat sinkkulohkaisunakin julkaistu salakavalasti tajuntaan hiipivä ”The Undertaker”, suoraviivainen ”Sucks to Be You” ja Hoffmanin rakkauden klassiseen musiikkiin kitaramelodioiden muodossa esiin tuova ”Symphony of Pain”. Monipuolisuutta levylle tarjoaa puhdasverinen slovari ”The Best Is Yet to Come” jonka kaltaisia kappaleita ei Accept ihan hirveästi ole aikaisemmin tehnyt. Ilman hutilaukauksia ei Accept ”Too Mean to Diella” kuitenkaan selviä. Tusinarokkikappale ”Overnight Sensation” ja toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ohi kiitävä ”Not My Problem” tuntuvat selkeiltä täytekappaleilta. Huonoksi kappaleita ei voi lähteä haukkumaan, mutta eivät ne ainakaan allekirjoittaneelle anna mitään lisää albumille. Albumin päättää kuitenkin tyylikkäästi sovitettu instrumentaalibiisi ”Samson And Delilah” antaen levylle arvokkaan lopetuksen ja jättäen kuuntelijalle hyvän maun albumista.

Accept vuosimallia 2021 on erittäin hyvässä terässä. Vaikka ”Too Mean to Dielle” onkin mielestäni eksynyt pari turhempaa täytekappaletta, saavat levyn parhaimmat hetket unohtamaan tämän pienen epäkohdan. Kokonaisuudessaan ”Too Mean to Die” esittelee elinvoimaisen yhtyeen, joka tuntuu vain paranevan iän myötä. Uusi levy on juuri niin hyvä kuin tältä bändiltä voi odottaa. Se ei aivan yllä ”Blood of the Nationsin” tasolle, mutta on selkeä parannus edelliseen levyyn. Acceptin metallisydän sykkii edelleen voimakkaana ja näyttää nuoremmille, kuinka sitä heviä oikein tehdään.

8½/10

Kappalelista:

1. Zombie Apocalypse

2. Too Mean to Die

3. Overnight Sensation

4. No Ones Master

5. The Undertaker

6. Sucks to Be You

7. Symphony of Pain

8. The Best Is Yet to Come

9. How Do We Sleep

10. Not My Problem

11. Samson And Delilah