”Metsää puilta” – arviossa Annihilatorin ”Metal II”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 18.2.2022

Kanadasta Englantiin pari vuotta sitten muuttanut ja Watersound Studiosin mukanaan siirtänyt Annihilator-kippari Jeff Waters on uuden projektin äärellä. Annihilatorin uunituoreen levytyssopimuksen myötä Ear Music julkaisee uusittuina versioina katalogin vanhoja, loppuunmyytyjä albumeja. Ensitöikseen Waters halusi ottaa työn alle alun perin vuonna 2007 julkaistun ja lukuisia artistivierailuja sisältäneen ”Metal”-albumin. Nyt ei ole kyse kuitenkaan mistä tahansa uudelleen restauroidusta vanhasta paketista parilla live-bonuksella lisättynä. Uusittu versio ”Metal II” tarkoittaa nimittäin miltei täysin uudelleen soitettua ja miksattua albumia parilla lisävedolla höystettynä.

Waters kertoo haastattelussa, että ”Metal” kärsi alun perin tuotannollisista puutteista, kehnosta miksauksesta ja siitä, että sovitukset olivat jollain tapaa vaillinaisia. Nyt julkaistulle albumille Waters korjasi asian rekrytoimalla namiskoihin Mike Frasierin, joka on aiemmin vastannut muun muassa AC/DC:n ja Aerosmithin albumien äänityöstä. Paperilla kaikki näyttää siis vähintään täydelliseltä. ”Metal II”:n yleissoundi on alkuperäiseen albumiin verrattuna livemäisempi ja symbaalien ja kitaroiden osalta astetta selkeämmin eroteltu.

Lisäksi nykyisin Dream Theaterin riveissä soittavan Mike Manginin ”Metal”-albumille tykittelemät rumpuosuudet on korvattu ”Metal II”:lle itsensä Dave Lombardon (muun muassa ex-Slayer, Suicidal Tendencies, Fantomas Dead Cross, Misfits, Mr. Bungle, Grip Inc.) uudelleen sovittamilla ja soittamilla rumpuosuuksilla. Myös taannoisen Annihilator-vokalisti Dave Paddenin pääosin kliinisti suorittamat lauluosuudet pistettiin täysin uusiksi. Iced Earthin ja Into Eternityn riveistä tuttu kanadalaisvokalisti Stu Block kutsuttiin Annihilatorin keulille, ja hän sai kunnian tulkita Paddenin osuudet albumilla.

Kokonaisuudella on mukana myös mainio Danko Jonesin ja Angela Gossowin (ex-Arch Enemy) feattaama poprock-pala ”Couple Suicide” ja alun perin albumin japanilaisversiolla julkaistu, alkuvoimaisuutta räiskyvä Exciter-cover ”Heavy Metal Maniac” alkuperäisesittäjän taustalauluilla varustettuna.

”Metal II”:lla kuullaan myös menneenä vuonna edesmenneelle Eddie Van Halenille tribuuttina omistettu versio Van Halenin raskaspotkuisesta roketista ”Romeo Delight”, jonka aiempi, Annihilatorin tekemä cover-versio löytyy yhtyeen vuonna 2010 julkaistulta nimikkoalbumilta. Harmillista, että uudessa versiossa rytmikitarasoundi on tallamikki-soundin lailla kummallisen tunkkainen, mikä erottuu lievästi häiritsevänä yksityiskohtana muuhun albumin soundimaailmaan verrattuna. Suomalaisittain suloisen kaihoisa yksityiskohta kuullaan niin edellä mainitulla kappaleella kuin myös ”Downright Dominatella” (kuten myös ”Metalilla”), joilla kuullaan toissavuonna edesmenneen Alexi Laihon soolokitarointia. Näin ollen luonnollista on, että ”Metal II” on omistettu kyseisille, edesmenneille kitarasankareille.

Rinnakkain molempia ”Metal”-albumeja kuunnellessa on erittäin hankala löytää niin pahoja teknisiä tai tuotannollisia puutteita, että koko paletti olisi pitänyt laittaa niiden vuoksi uusiksi. Joitakin sovituksia ja soundipolitiikkaa olisi toki voinut miettiä uusiksi, mutta ne muodostavat kokonaisuuden toimivuudesta ainoastaan marginaaliosuuden.

Tarkemman tarkastelun jälkeen Watersin ”Metal”-albumilla kokemat tuotannolliset puutteet vaikuttavat kyseisen teoksen yhteydessä enemmänkin perfektionistina tunnetun muusikon omien mieltymysten sanelemina puutteina. Niiden haitallista merkitystä on ulkopuolisten todella hankala ymmärtää, jopa pitkän linjan Annihilator-fanien. Kun otetaan lisäksi huomioon, että alkuperäisen ”Metal”-albumin paras biisi, Jeff Watersin laulama ”Operation Annihilation”, on jätetty uusioversiolta kokonaan pois, pistää ylipäätään miettimään, onko Waters ollut yksinkertaisesti liian kauan liian lähellä omaa henkilökohtaista projektiaan nähdäkseen metsää puilta. Kyseisen biisin pois jättäminen on ”Metal II”:n miinuksista joka tapauksessa se isoin, varsinkin, kun ”Metal” ei muutoinkaan ole kokonaisuutena ja kappaleiden tason osalta Annihilatorin uralla aivan se kärkikastin albumi.

Soitannollisesti homma on enemmän kuin kunnossa. Kitaroinnin osalta piehtaroidaan pitkin matkaa Watersin samanaikaisen vahvuuden ja perisynnin syövereissä. Kenellekään Annihilatorin tekemisiä hieman pidempään seuranneelle ei ole yllätys, että riffien ja licksien pikkaaminen on paikoin epäinhimillisen täydellistä ja liiankin orjallisen robottimaista klikkiin soittoa. Samassa yhtälössä punk-taustainen huippumetallirumpali Lombardo ei ole luontaisen groovensa kanssa kovinkaan kotona. Hän on paikoin melko hukassa, mikä alkaa kuulua pitkin matkaa esimerkiksi kaavamaisena triolifillisoitantana. Omaehtoisista rumpusovituksista huolimatta Lombardo joutuu pidättelemään turhankin paljon luovaa soittamistaan kappaleiden muun turboahdetun instrumentaation ehdoilla. Fiilis Lombardon osuuden hoitamiseen sessiomiehenä ”Metal II”:lla on vähän sama kuin viimevuotisella, varsin keskinkertaisella Mr. Bunglen paluualbumilla, vaikka sen(kin) viitekehys on pika-thrashia puhtaimmillaan.

Vertailussa ”Metal”-albumilla millintarkasta soittotyylistään tunnetun Manginin rumpalointi osoittautuu, yllättävää kyllä, Lombardoa soveltuvammaksi ja tarkemmaksi Annihilatorin teknisen pikametallin piirissä. Se ei ole toisaalta mikään ihme, sillä Manginin ja Watersin taustalla on useiden vuosien ja albumien verran kokemusta yhteistyöstä aina ”Set The World On Fire” -klassikosta (1993) asti, siinä missä Lombardon ja Watersin yhteistyötaustaa ei ennen tätä korona-aikaan etänä tuotettua albumia ollut käytännössä lainkaan.

Jos Lombardon, Blockin ja Frasierin kädenjäljet ovat jättäneet ”Metal II” -albumille jotain lisäarvoa, on se tervehenkistä ilmavuutta, inhimillisyyttä ja ilmeikkyyttä. Blockin vokalisointi ei ole esimerkiksi yhtä melodista kuin Paddenin, mutta hänellä on vastavuoroisesti kyky tulkita biisejä ”Alice In Hell” -debyytillä ja ”Criteria For A Black Widow” -albumilla laulanutta Randy Rampage -vainaata muistuttavalla ilkeällä raspiäänellä.

Kokonaisuutena ”Metal II” ei ole kuitenkaan ollenkaan huono kuten ei koskaan, kun puhutaan Annihilatorista. Se on itse asiassa luontevan jämäkkä thrashin, grooven ja melodisen metallin pakkaus. Se herättää vain kysymykset: Oliko keskiverto Annihilator-albumi tarpeellista laittaa palasiksi ja kasata uudelleen versiona, jonka paremmuus alkuperäiseen on mitattavissa ainoastaan vivahdesidonnaisena makukysymyksenä? Vai olisiko ennemmin kannattanut tehdä tälle miehistölle alusta asti räätälöity, aivan uusi Annihilator-albumi levytettäväksi?