Michael Monroe antoi rokkauksen oppitunnin Tampereella 22.2.2020

Yksi Suomen kansainvälisestikin tunnetuimmista rock-tähdistä, Michael Monroe, ei esittelyitä tai historiakatsausta kaipaa. Ahkerasti keikkailevaan mieheen voi törmätä myös mitä erilaisimmissa yhteyksissä vierailijana eri artistien levyillä ja konserteissa, television viihde- tai keskusteluohjelmissa tai hyväntekeväisyyden parissa.

Viime lokakuussa Monroelta ilmestyi ”One Man Gang” -levy, jonka ilosanomaa mies bändeineen saapui levittämään Tampere-talon Sorsaklubille helmikuisena lauantai-iltana. Koko päivän kaupunkia piessyt ankara vesi- ja räntäsade ja nurkissa ujeltanut tuuli olivat väistämättä vetäneet suupielet alaspäin, mutta yhtye palkitsi keikalle raahautuneet muuttamalla tunnelman hetkessä aurinkoiseksi. Yleisöä olikin saapunut paikalle varsin mukava määrä. Tällä kertaa konserttiin olivat tervetulleita myös alaikäiset, joten isohko sali oli jaettu aidoilla laajaan anniskelukarsinaan ja lavan vasempaan reunaan jääneeseen kapeaan kaistaleeseen.

Lämmittelybändiä ei ollut, ja konsertti pääsi alkamaan jo vähän yli kahdeksalta. Heti aluksi kiinnitin suureksi riemukseni huomiota siihen, että kerrankin soitto ei kuulostanut olevan liian lujalla ja laulunsanoistakin sai poikkeuksellisen hyvin selvää. Setti rykäistiin reippaasti liikkeelle peräti viidellä uuden levyn kappaleella. On ihailtavaa, että bändi seisoo vankasti tuoreimman tekeleensä takana eikä nojaa liikaa nostalgian varaan. ”One Man Gangilta” kuultiin illan aikana kaiken kaikkiaan kahdeksan biisiä, ja tämä ratkaisu raikasti settilistaa piristävästi. Se tarkoitti luonnollisesti sitä, että joitakin livenä erinomaisesti toimivia kappaleita oli jouduttu pudottamaan pois. Itse olisin mieluusti aloittanut karsimisen Hanoi Rocksin materiaalista ja kuullut vielä enemmän Monroen mainiota soolotuotantoa, mutta yhtye halusi palata 80-luvun alkupuolen tunnelmiin neljän kappaleen verran. Loistavia ja ajattomia biisejähän ne toki ovat, sitä en kiistä. Niin ikään viimeisenä vetona olisin toivonut tulevan jotain muuta kuin jo iät ja ajat Monroen keikat lopettaneen cover-kaksikon, The Stoogesin ”1970” ja The Heartbreakersin ”I Wanna Be Loved”. Sen sijaan juuri ennen sitä soitetut, Michaelin aiemman bändin Demolition 23:n biisit ”Nothin’s Alright” ja ”Hammersmith Palais” ovat sen verran ponnekkaita biisejä, että ne jaksan ilomielin kuulla vaikka jokaisella Monroen keikalla. Monroe maustoi tiettyjä kappaleita soittamalla saksofonia ja huuliharppua, ja se toi biiseihin ripauksen jotain maukkaan persoonallista, mitä useimmilta saman genren bändeiltä puuttuu.

Monroe on fyysisesti uskomattomassa kunnossa, ja hyväntuulinen turkulainen veti vajaan puolentoista tunnin aikana niin vauhdikkaan show’n, että hiki kirposi otsalle ihan vain sivusta seuratessa. En voinut kuin jälleen kerran ihmetellä, miten vaivatta ja hengästymättä miehen lauluääni kulki kaiken hyppelyn, juoksentelun, kiipeilyn, korkeiden potkujen ja spagaattien keskellä. Kovin moni nuorempikaan tuskin pystyy samaan. Monroen esiintymistä leimaa aina rokkiin sopiva arvaamattomuus ja vaaran tuntu, ja koskaan ei tiedä, mihin ikiliikkuja keksii lähteä lavalta koikkelehtimaan. Hän juoksi useaan otteeseen läiskimässä eturivin fanien kädet läpi ja nousi seisomaan kaiteelle valikoitujen yleisön edustajien tukemana. Päättipä mies myös tepastella anniskelualueen erottaneen aidan päästä päähän, ja loppukeikasta hän loikkasi laulamaan yhdelle salin keskellä olleista pienistä pöydistä. Minun ei todellakaan käy kateeksi niitä työntekijöitä, jotka ovat vastuussa Monroen mikrofonin johdon selvittelystä, sillä se ei läheskään aina pysynyt kantajansa salamannopeissa käänteissä mukana ja oli vaarassa jumiutua milloin mihinkin. Mikrofoniteline sai niin ikään huimaa kyytiä, enkä pysynyt laskuissa mukana, montako kertaa se käytiin nostamassa ripeästi pystyyn.

Michael Monroen bändi koostuu neljästä erittäin kyvykkäästä muusikosta, joista jokainen on mies paikallaan ja antaa oman tärkeän panoksensa kokonaisuuteen. Yksikään heistä ei tyydy vain kyhjöttämään kulisseissa, vaan hiki virtaa ja testosteroni raikuu myös heidän esiintymisessään, jota on kerrassaan riemullista seurata. Kaikki ovat tehneet pitkän uran eri yhtyeissä, mutta yhdenkään olemuksesta ei paista minkäänlainen leipiintyminen. Vaikka yhtye kantaakin keulakuvansa nimeä, se näyttää ja kuulostaa tasaveroiselta bändiltä eikä vain tähdeltä taustamuusikoiden kera. Monroen toinen kitaristi on vaihtunut useampaan otteeseen vuosien varrella, mutta nykyinen viisikko on soittanut yhdessä vuodesta 2014, jolloin Rich Jones liittyi mukaan. Miehen rooli bändissä on kasvanut tasaiseen tahtiin, ja suurin osa ”One Man Gangin” materiaalista onkin hänen kirjoittamaansa. Jones on vienyt bändin soundimaailmaa entistä punkahtavampaan suuntaan. Toinen uuden levyn pääsäveltäjistä, kitaristi Steve Conte, on myös arvokas niin biisien kynäilijänä kuin taitavana kepittäjänäkin. Michaelin pitkäaikainen ystävä ja bändikaveri jo Hanoi Rocksin ajoilta, Sami Yaffa, kuuluu Suomen kovimpiin rock-basisteihin ja näyttää yhä nauttivan täysin palkein työstään. Rumpali Karl Rockfist tekee myös takuuvarmaa duunia luomalla biiseille tuhdin pohjan jykevällä takomisellaan.

Michael Monroe kelpaa malliesimerkiksi siitä, miten rokkia tulisi mieluiten esittää: omalla tyylillään, anteeksi pyytelemättä mutta nöyränä, hikisesti ja kapinallisesti mutta suurella sydämellä, yleisöä kunnioittaen. Ikinuori rokkari porskuttaa edelleen itseään säästämättä ja laadusta tinkimättä eteenpäin valitsemallaan tiellä, ja mikäpä sen parempaa!

Kappalelista:

1. One Man Gang
2. Last Train to Tokyo
3. Junk Planet
4. The Pitfalls of Being an Outsider
5. In the Tall Grass
6. Ballad of the Lower East Side
7. Old King’s Road
8. ’78
9. Black Ties and Red Tape
10. Motorvatin’
11. Hollywood Paranoia
12. This Ain’t No Love Song
13. Don’t You Ever Leave Me
14. Malibu Beach Nightmare
15. Up Around the Bend
16. Dead, Jail or Rock ’N’ Roll

Encore:

17. Low Life in High Places
18. Nothin’s Alright
19. Hammersmith Palais
20. 1970 / I Wanna Be Loved

Teksti: Eija Virtanen
Kuvat: Heikki Savolainen ja Eija Virtanen