Midwinter Fest @ Pakkahuone, Tampere 21.2.2015

Viime kesän South Park -festivaalin huikeimmat yllättäjät olivat H.e.a.t. ja Brother Firetribe, joista ensin mainittu oli tuolloin itselleni uusi tuttavuus. Ruotsalainen melodisen hard rockin lähettiläs piiskasi lauantai-iltapäivällä Tampereen Eteläpuiston lavalla itsensä sellaiseen vauhtiin, että huomasin olevani jossain käsittämättömässä liikuttuneisuuden tilassa, jossa aika ja paikka menettivät liitävän hetken ajaksi merkityksensä. Kaikki muut yhtyeet tuntuivat tuon keikan jälkeen turhalta ajanvietteeltä, paitsi ehkä juuri Veli Paloheimo – metallin suvereeni lähettiläs – joka sai telttalavan pullistelemaan liitoksistaan ihmisistä ja huikean hyvästä meiningistä.

Tämä kaksikko saapui Tampereen Pakkahuoneelle revanssin merkeissä pyrkien samalla tuomaan kevättä ja aurinkoa synkeään lauantai-iltaan. Chilinmuotoinen gastronomian edustaja Poppamies oli vahvasti läsnä tarjoilemassa perseen räjäyttäjäksi luokiteltavaa naposteltavaa 7-vuotissyntymäpäiviensä kunniaksi. Lisäksi mukaan oli haalittu bändirintamaa vahvistamaan Free Spirit suoraan Seinäjoelta.

Klo 19.45 Free Spirit alkoi ottaa miehestä mittaa ja hävisi taistelun kirkkaasti. Toki puolityhjän keikkapaikan yleisnäkymä vaikuttaa aina kokonaistunnelmaan, mutta jotain muutakin oli vialla. Kun yhtye pelaa liigassa, jossa on Def Leppardin ja Journeyn kaltaisia vastustajia tai esikuvia, on tärkeää saada aikaiseksi niin iso kokonaisuus, ettei meinaa mahtua suuremmallekaan lavalle. Free Spirit kaatui juuri siihen, että kaikki oli sellaista ihan kivaa puuhastelua, mutta ei yhtään enempää. Kappalemateriaali oli tarttuvaa ja vailla kauneusvirheitä, mutta kaiken päällä leijaili kummallisen vaisu yleistunnelma, joka latisti keikan haaleaksi lämmittelyhetkeksi. Tuntui siltä, että lavalla oli joukko viikonloppumuusikoita, jotka hankkivat leipänsä jostain muualta kuin hengentuotteiden luomisesta. Intohimo uupui täysin, mistä suurimman vastuun saa kantaa laulaja, jonka ponnettomasta otteesta tuntui uupuvan kaikki potku ja se kuuluisa muna. Lisäksi sinänsä virheettömät poseeraukset olivat hengetöntä suorittamista vailla minkäänlaista pilkettä silmäkulmassa. Vapaa Sielu ei pursunut yli äyräiden. Se ei ollut pakahduttavan mahtipontinen eikä vienyt mukanaan mihinkään. Ja kun mela ei nouse luonnostaan pystyyn, on pakko nostaa egoa tarpeettomilla wikipedia-hetkillä omasta historiasta tai tuomalla esille joku kuuluisa tuottaja/miksaaja, joka on ollut mukana debyyttilevyn luomisessa. Täysin tarpeetonta housunpuntin täytettä, jota ei tarvita silloin, kun testosteronitasot ovat kohdillaan.

Brother Firetribe oli kaiken edellä mainitun vastakohta. En tiedä, oliko reaktio näytelty, mutta laulaja Pekka Ansio Heinon astellessa lavalle hänen kasvoillaan oli päällimmäisenä epäuskoinen hymy. Syy virneeseen oli epäilemättä roudaamistauolla radikaalisti kasvanut yleisömäärä, jonka yleisfiilis oli kovasti nousujohteinen. Oli aitoa tai ei, tuo ilme nosti tunnelmaa entisestään, ja keikka kulki alusta asti juuri sellaisissa korkeuksissa, joissa tämän tyylilajin yhtyeen kuuluu elävänä lentää. Kaikki oli jopa pelottavan suvereenisti kohdallaan. Musiikillinen anti oli yhdistelmä parasta mahdollista Adult Oriented Hard Rockia ja Desmond Childin sävelkynän mieleen tuovia valtavia kertosäkeitä, mausteenaan 1980-luvun rokkaavampaa KISSia. Loistavat biisit yhdistyivät hyväntuuliseen kukkoiluun, ja siirryin hetkeksi rennosti kiihdyttelevän avoauton kyytiin Kalifornian rantabulevardeille palmujen katveeseen täydellisen auringonlaskun aikaan. Tuollainen mielikuva voi syntyä vain silloin, kun miehekkään sentimentaalisesti rokkaava yhtye osuu asian ytimeen. Brother Firetribe osui, ja olin hämmästynyt siitä, kuinka suosittu yhtye näyttää ainakin Tampereella olevan. Ei tarvinnut kuunnella turhia selityksiä. Jos laulaja olisi käskenyt koko Pakkahuoneen hiljenemään, näin olisi epäilemättä tapahtunut. Illan paras kokonaisuus, joka olisi täyttänyt minkä tahansa stadionin esiintymisareenan 1980-luvulla.

H.e.a.t. on kokemani perusteella luonnossa hurjempi tapaus kuin levyillään.  Elävässä tilanteessa popahtavat hard rock -sävyt tuntuvat katoavan laulaja Erik Grönwallin hillittömän lavapreesensin taakse. Muutenkin K.u.u.m.u.u.s. rokkaa livenä räkäisemmin ja ankarammin kuin studiotallenteilla.

Yritän analysoida jotenkin Erikin edesottamuksia yleisön edessä. Hänen saapumisensa lavalle näyttää olevan kerta toisensa jälkeen hurja potku sielun perukoille. Tuosta tyrmäyksestä tulee jostain syystä aina hyvälle tuulelle. Hymy leviää väkisinkin naamalle, ja täytyy tehdä ankarasti töitä, että ei itse heittäydy vallan estottomaksi sähköjänikseksi. On olemassa kaksi vaihtoehtoa: joko laulajalle annetaan jonkinlaisten johtimien kautta lähes vaarallisia sähköiskuja/impulsseja backstagelta käsin tai sitten hänet on ahdettu täyteen hurjia piristeitä ennen keikkaa. On käsittämätöntä, miten Erik pystyy laulamaan suhteellisen virheettömästi kaikkien saamiensa kicksien keskellä. Ja kuinka hän ei hikoile juuri lainkaan, vaikka raju ulosanti on läsnä keikan alusta loppuun? Artikkelin kuvaajan suorittama analyysi ”amfetamiininousuissa oleva pikkuorava” taitaa purkaa tämän paremmin kuin tuhat turhaa sanaa.

H.e.a.t. pystyy sekin tarjoamaan yleisölleen lukuisia ensiluokkaisia kappaleita, joita voisi luonnehtia genrensä muotovalioiksi. Alussa tarjoiltavan testosteroniannoksen jälkeen alkoi kuitenkin toivoa, että turboruuvia höllättäisiin välillä ja levyillä läsnä olevat nyanssit ilmestyisivät myös lavalle. Jatkuva äärirajoilla riehuminen ja helvetin kireäksi vedetyt biisit aiheuttivat tympääntymisreaktion keikan puolenvälin jälkeen ja oli pakko siirtyä pois eturivistä väljemmille vesille. Livenä H.e.a.t. muuttuu liian kapea-alaiseksi ja musiikilliselta anniltaan köyhäksi. Keikka ei kantanut kokonaisuutena läpi. Jos bändi jatkaa tällä tiellä myöhemmin levyillään, mukaan tarvitaan lisää sielua, saastaa ja variaatiota, runsaasti. Pakko sanoa, että hyperaktiivisesta show’sta voisi ottaa mallia esimerkiksi Michael Monroelta, joka yhtyeineen tajuaa draaman kaaren tärkeyden ja hiljaisemman hetken vaikutuksen kokonaisuutta voimistavana tekijänä.

Joku pitää yhtyeen lavalta suorittamaa drinkkitarjoilua ja gay-vitsejä yleisön lipomisena, toinen taas suurena viihteenä. Minä kuulun ensin mainittuihin. Suurelle enemmistölle yleisöstä illan pääesiintyjän tykittämä energiapläjäys näytti kyllä toimivan täysillä, ja sehän on tärkeintä. Kokonaisuutena ilta ei ollut täysosuma, mutta siitä huolimatta Midwinter Fest vei yleisönsä lukuisia kertoja kauas arjen huolista. Silkkaa juhlaa, joka toimi parhaiten, kun jätti aivot suosiolla narikkaan ja antoi palaa, kuin huomista ei olisikaan.

Teksti: Miikka Tuovinen
Kuvat: Outi Puhakka