Miekka- ja vasaramiesten viimeinen murskavoitto – klassikkoarviossa Manowarin 30-vuotias ”The Triumph of Steel”

New Yorkin tosi-metallin puolesta yli neljä vuosikymmenen ajan taistellut Manowar julkaisi seitsemännen kokopitkän albuminsa ”The Triumph of Steelin” Atlantic Recordsin kautta 29.9.1992. Yhtyeen kokoonpano oli kokenut radikaaleja muutoksia, kun edellisen, yhtyeen läpilyöntialbumin ”Kings of Metal” -albumin kiertueen jälkeen yhtyeen alkuperäiskokoonpanon rytmiryhmästä rumpali Scott Columbus ja kitaristi Ross The Boss olivat jättäneet yhtyeen.

Ross the Bossin lähdettyä yhtyeestä Manowar piti uuden kitaristin etsintätarkoitukseen järjestetyn taitokilpailun, johon osallistui yli 150 kitaristia. tilalleen vokalisti Eric Adamsin ja Manowarin sydämen, basisti Joey Di’Maion rinnalle rekrytoitiin fyysisesti ja soittonopeuden suhteen ensiluokkaiset pelimannit: rumpali Kenny Earl ”Rhino” Edwards ja vikkeläsorminen kitaristi David Shankle. Shankle ei ollut sinällään uusi tuttavuus Manowarille, sillä hänen aiempi bändinsä, American Rockers from Chicagon miehistö oli entuudestaan tuttu yhtyeelle jo ”Fighting The World” -albumin (1987) kiertueen ajoilta.

Albumin tuotannosta vastasi tuolloin ensimmäistä kertaa Manowarin kanssa työskennellyt John Pettigrass yhdessä Savatagen ja Saigon Kickin tuottajana työskennelleen Silvio ”The Don” Bonvinin kanssa. Albumi äänitettiin äänittäjä Rich Breenin toimesta New Yorkin Haus Wahnfriedissa. Albumin miksauksesta vastasi puolestaan ryhmä eri äänitysalan ammattilaisia Chicagon Air Waves Studiolla. Albumin urhoollisen maskuliinisesta kansitaiteesta vastasi yhtyeen parin aiemman pitkäsoiton tapaan yhtyeen hovikansitaiteilija Ken Kelly.

Ilian kirjan kuvaamana kreikkalasen mytologian Troijan sodan myyttisiin tapahtumiin perustuva, miltei 29-minuuttinen ja kahdeksanosainen mammutti ”Achilles Agony And Ecstasy” avaa kokonaisuuden överin mahtipontisuuden majesteettisellä jylyllään. Kuin bardin lutusta kimpoilevilla duurimelodioilla käynnistyvä ”Hector Storms the Wall” edustaa itsepintaista, triolissa laukkaavaa sankarimetallin ydintä ”Hail To Englandin” malliin. Omat melodramaattiset suloisuutensa kätkevät sisälleen ”The Death Of Patroclus” ja hymnimäinen melodiakitarainstrumentaali ”Funeral March”. Kummallisen free jazz-painotteisesta hiplauksesta triggeröidyksi, ja valitettavan päättömäksi ja hännäättömäksi tuplabassaritykitykseksi äityvä rumpusoolo, ”Armor Of The Gods” vaikuttaa vuosikymmenten jälkeen kokonaisuuteen väkisin päälleliimatulta. Komeilla kosketinstemmoilla varustetun, Adamsin komeasti kajauttama ”The Final Hour of Hector” paljastaa ensimmäistä kertaa pilkahduksen albumin huippuunsa hiotusta orkestraalisuudesta.

Allekirjoittanut ei ole toisaalta koskaan ymmärtänyt, miksi niinkin selkeästi täysin omillaan ja muusta kokonaisuudesta irrallaan riuhtova speed metal-kappale kuin ”Death Hector’s Reward” on pitänyt ympätä osaksi suureellista, musikaalimaista kokonaisuutta. Kyseisen matontomutuksen jälkeen Schanklen hartaasti mollissa näppäilemän ja Di’Maion täysillä lurisutteleman bassosoolon, ”Desecration of Hector’s Bodyn” kaksi osaa ovat kappalejärkäleen turhimpia osia. Mammuttimaisen eepoksen päättää armotta ja yksinkertaisen brutaalilla metallimyrskyllään kaiken edestään lakaiseva ”The Glory of Achilles”, joka lyö viimeisen naulan Hectorin arkkuun.

”Metal Warriors” edustaa hulppeassa överiydessään maksimaalista omistautumista raskasmetallin genrelle. Yksinkertaisilla sointukierroilla ja jännitteitä kappaleen sisälle luotujen taukojen jälkeen Di’Maion piiskanomainen bassosoundi yhdistettynä Shanklen taitavasti koristellusti soittamaan, yksinkertaiseen laukkasointukiertoon perustuva kappale on eräs Manowarin tunnetuimmista metal-anthemeista. Vaikka tietyt totisimmat rivit biisin tekstissä pistävätkin näin vuosikymmenten jälkeen hymyilemään tahattoman korniudensa vuoksi, on kyseessä silti hienosti aikaa kestänyt pala karkaistua, auditiivista terästä.

Raskaspoljentoisella, rockahtavalla power metal-tykityksellä puuskuttava ”Ride the Dragon” hönkii valtavia lieskoja silmille Eric Adamsin artikuloidessa sanottavansa kiihkeätempoisesti mutta selkeästi. Vaikka kappale ei olekaan albumin tarttuvimpia, on sen kurinalainen perusrytmi sen verran tanakkaa, että Manowarin omasta katalogista saa hakea toista yhtä tiukasti soitettua viisua.

Albumin suvereeneimpien huippukohtien joukkoon nousee Amerikan natiivikansalaisten ylistys, komeasti kajahtava, vuoroin shamanistinen, vuoroin mahtipontisen keskitempoinen tuplabassarilouskutus ”Spirit Horse of the Cherokee” Erityisesti albumin ansiokkaat melidialinjat ja yksinkertainen hyytävyys pitävät teosta edelleen eräänä Manowarin parhaista. Eteerinen, niin ikään simppeliin sotarumpurytmiikkaan toimivuutensa perustava ”Burning” on albumin unohdettuja suuruuksia.

”Ride The Dragonin” kanssa samankaltaiseen lestiin tehty ”The Power of Thy Sword” on verrokkiaan melodisempi ja sävellyksellisesti monipuolisempi, tuplabassareilla ryyditetty, sotaisan meiningin pikaheviylistys. On myös todettava, että Shanklen kirjealaatuinen ja Ross The Bossia nopeampi soittotekniikka nostavat albumin Manowarin kautta aikain aggressiivisimpien tuotosten joukkoon.

Ilkeällä voimariffillä päälle junttaavan ”Demon’s Whipin” vaikutus perustuu Di’Maion raskaasti slappäämällä tyylillä soittaman bassokierron vaikuttavuuteen yhdessä Schanklen yksinkertaisesti raapimaan voimasointukierron kyljessä. Albumin lopun raivokas speed-thrash-sivakointi ottaa luulot pois viimeiseltäkin epäilijältä.

Albumin leuat loksauttavin teos on kuitenkin herkän kauniista akustisen kitaran, patarumpujen, puhaltimien, minimalistisen perkussioiden ja monitasoisten kosketinmattojen kerroksista kasautuva, taivaallisen kaunis ja ajaton jäähyväisballaadi ”Master Of The Wind”. Saa toista metallibändiä tai ylipäätään rock-ryhmää hakea, joka osaa loihtia yksinkertaisen koruttomista aineksista hyvin vähäeleisillä otteilla vastaavanlaisen mestariteoksen.

Ilmestymisensä jälkeen ”The Triumph of Steel” on ylittänyt Espanjassa ja Saksassa kultalevyyn oikeuttavan myyntimäärän. Allekirjoittaneelle se on ollut aina ilmestymisestään asti se tärkein, korkealaatuisin ja monipuolisin Manowar-albumi.

Tässä ajassa yhtye on kuitenkin kaikista mainstreamin metalliryhmistä ehkä juuri se helpoin kohde ivalle ja pilkalle. Etenkin nykyaikaisten, sukupuolten välisen tasa-arvon fanaattisimpien kannattajien syyttäville sormille Manowar se helpoin maalitaulu kansitaiteen ja yhtyeen miehistön ajan syömän machoilutaipumuksen takia. Kun albumin osaa asettaa oman aikansa kontekstiin ja nuoren metallipään fantasioilla kuorrutettuun mielenmaisemaan, on se edelleen, vielä vuosikymmenten jälkeenkin pirun toimiva metalliteos.