Mielipuolista pimeyttä — synttäriarviossa Ajattaran 20-vuotias ”Tyhjyys”
Aikanaan Amorphiksessa laulaneen Pasi Koskisen sooloprojektina käynnistyneen Ajattaran ura alkoi räväkästi. Vuonna 2001 julkaistu debyyttialbumi ”Itse” oli tasokkaiden biisien ohessa harmoniatajuisten lyriikoidensa ansiosta varsinainen palvelus suomen kielelle. Pari vuotta ensirääkäisyn jälkeen julkaistu, hivenen esikoislevyä aggressiivisempi ”Kuolema” ei ollut paljoa kehnompi levytys. Kolmannen albumin kynnyksellä yhtyeen resepti oli tullut tutuksi, eikä 13.10.2004 julkaistu ”Tyhjyys” poikennut konseptissa edeltäjistään. Sysimustaa raivoa, tuskaa ja piinaa ilmaiseva keskitempoinen metalli vanhahtavilla sanoituksilla väritettynä on se kiveen valettu identiteetti, josta Ajattara tunnetaan, ja jolle sen mittava musiikillinen taival on perustunut.
”Tyhjyys” on ambivalentteja ajatuksia herättävä tapaus. Itsensä toistamiseen jämähtäneenä bändi tuntuu taiteellisesti pysähtyneeltä, mutta toisaalta – miksi sen pitäisi merkittävästikään muuttaa kaavaansa, kun sen musiikki on primitiivisyydessään lähes aivan omaa sarjaansa kotimaankielisen musiikin saralla. ”Tyhjyydellä” soittaa vahvuutensa lujasti tiedostava bändi, jolla ei ole kiinnostusta katsoa mukavuusalueensa ulkopuolelle. Synkkää materiaalia yksinkertaisilla riffeillä höystettynä on sitä vihantäyteistä puolivilliä tykitystä mitä Ajattaralta pyydetään, mutta hienovaraisten nyanssien puute uhkaa koko albumin mitassa jättää hieman ideaköyhän ja laiskan vaikutelman. Liiallinen samankaltaisuus myös valitettavasti paikoin imee tehoja useilta itsessään varsin toimivilta kappaleilta.
llkeämmin ilmaistuna kolmosalbumi on edeltäjänsä pehmeämmillä ja bassovoittoisemmilla saundeilla tuotettuna. Ero on kuitenkin merkittävä, sillä omille korvilleni ”Tyhjyys” on kokonaisuudessaan miellyttävämpi ja helpompi kuunneltava kuin edeltäjänsä ”Kuolema” tai esimerkiksi kaksi vuotta ”Tyhjyyttä” myöhemmin julkaistu ”Äpäre”. Levyn rummuissa on mukavasti kaikua ja äänimaailmassa syvyyttä. Jälleen kerran laulut on tuotettu esimerkillisesti, ja Koskisen ääni istuu tunnelmaan kruunaten kalmanhajuiset lyriikat ihailtavalla tavalla.
Mainos päättyy
Lyhyen ambient-tunnelmallisen ”Intron” jälkeen levy käynnistyy, kun keskitempoinen ”Sortajan Kaipuu” esittelee mitä tyypillisimmän esimerkin Ajattarasta. Kakkosraita ”Katumuksen Kyinen Koura” on väkevä esitys, sisältäen majesteettisen kertosäkeen ja hypnoottisesti rullaavan pääriffin. Keikkasetin vakiohelmi ”Naaras” on albumin kohokohta, ja melkein ainoa levyn biiseistä jolla kuullaan puhdasta laulua. Mielipuolinen raivokohtaus saa jatkoa hieman tasapaksumman kappaleen, ”Armon Arvet” –merkeissä. Biisi on toimiva mutta muistuttaa liikaa levyn avaus- sekä päätösraitaa, jotka kummatkin ovat hieman raikkaampia esityksiä. Verkkaisesti aloittava ”Pahan Tuoma” madaltaa kierroksia ja huipentuu ahdistavan piinaavaan kertosäkeeseen. ”Harhojen renki” on vahvan alun jälkeen yllättävästi hyvin samankaltainen biisi, joka alkaa osoittaa merkkejä siitä, että levy on tässä vaiheessa paljastanut korttinsa. Seuraavat esitykset ”Langennut” ja ”Uhrit” ovat levyn pahimmat rimanalitukset – eivät mitään katastrofeja, mutta kuitenkin ilmiselviä täytebiisejä. Kaksikon jälkeen albumi päättyy kunniakkaasti melkein levyn mukaan nimetyn ”Tyhjyydestä”-kappaleen huumavan hulluissa tunnelmissa. Päätösbiisin lyriikat ovat kauniit ja virkistävän monitulkintaiset. Vielä ennen täydellistä hiljaisuutta ”Tyhjyyden” sammuttaa ”Outroksi” nimetty ambient-esitys.
Pienistä vajavaisuuksistaan huolimatta monia hyviä biisejä sisältävä ”Tyhjyys” lunastaa heittämällä paikkansa Ajattaran historiassa. Se on hyvin perustavalaatuinen levy bändin omassa tuotannossa, hieman turvallinen, mutta kokonaisuudessaan toimiva paketti, joka omalla panoksellaan pitää tummanpuhuvan suomenkielisen metallin puolia. Bändin suuruus on mielestäni siinä, että se poikkeuksellisella tavalla todistaa kielemme iskuvoiman erityisesti tämän suuntaisia tunnetiloja ilmaistaessa. Ajattaran hiljaiselo on jatkunut huolestuttavan kauan, ja yhtyeen livekonsertteja on ehtinyt tulla ikävä. Kattava määrä levytettyä musiikkia on kuitenkin kestänyt, ja on kestävä aikaa!
Kirjoittanut: Lauri Nieminen
