Mies ja ääni – arvostelussa Jarkko Aholan elämäkerta
Jarkko Aholasta kertovan kirjan nimi on niin osuva, että tähän arvosteluun oli turha yrittää alkaa keksimään mitään uutta otsikkoa, joka kuvastaisi Aholaa paremmin. Kirjan suunnittelu – ja valmisteluvaiheessa Ahola itse oli epäillyt, että onko hänestä ainesta kokonaiseksi kirjaksi ja kieltämättä lukijanakin tuntui kirjaa katsoessa, että kantaako tarina lähes 400 sivua.
Tässä maassa tuskin musiikkia seuraavien ihmisten joukossa on ainoatakaan, joka ei olisi jossain yhteydessä törmännyt Aholan nimeen tai lauluun. Itse asiassa johdannossa on oivasti tiivistetty ja kiteytetty koko kirjan sekä Aholan pääajatus: ”Jarkko Aholan lauluääni maassamme on vertaansa vailla. Hänen monipuolisuutensa ulottuu hard rockin klassikoista joululauluihin ja iskelmistä virsiin. Hänen lavakarismansa taipuu isoille areenoille suurten orkesterien solistiksi yhtä lailla kuin pieniin intiimeihin tilaisuuksiin”.
Kirjailija Tomi Lindholmin kirjoittamassa kirjassa pääasiallisena tyylinä on, että Ahola itse on paljon äänessä ja se on hyvä ratkaisu, sillä se tuo hänet lähemmäksi lukijaa. Hän on kertojana hyvä ja inhimillisen oloinen artisti lievästi alentuneella itsetunnolla varustettuna. Tavallaan asiat käydään hyvinkin tarkasti joissain kohti läpi ja teksti päästää lukijan lähelle, mutta kirja osaa pitää kuitenkin tietyn etäisyyden henkilöön nimeltä Jarkko Ahola. Tämä on osittain myös tietoinen valinta, jonka tietyt asiat kuuluvat vain Aholalle itselleen. Tämä on varmasti aivan oikea ratkaisu eikä kirja käy missään vaiheessa vaivaannuttavaksi sensaatiohakuisuudeksi.
Itse Aholan kanssa samana vuonna syntyneenä oli kirjaa lukiessa helppo samaistua tarinaan opettajineen, Raptoreineen ja Williams-kitaroineen. Aholan onneksi hänelle oli sattunut oivat sekä kannustavat musiikinopettajat ja oli varsinkin Ilonaa kuunnelleena mukavaa kuulla basisti Leenan kuulumiset samalla.
Kirjasta voi havainnoida, että luovuus, itsensä kehittäminen ja toteuttaminen ovat olleet tärkeitä arvoja Aholalle. Tähän voisi kenties lisätä musiikillisen monipuolisuuden, vaikka tietyssä vaiheessa heavy metal olikin ollut hänelle se ainoa oikea. Hänen tarinansa on myös kertomus sinnikkyydestä ja periksiantamattomuudesta. Huolimatta siitä, että nuorempana oli painettava niin sanottuja hanttihommia päästäkseen toteuttamaan unelmia, niin voimakas tahto ajoi eteenpäin. Sama tahto ajoi opiskelemaan Virroille, josta sitten alkoi Teräsbetonin saaga.
Teräsbetonin tarina käydään tarkkaan läpi, mikä tietysti on luonnollista, koska se on ollut äärettömän iso osa Aholan elämää monessakin mielessä. Yhtyeen perustamisvaihe on mielenkiintoista luettavaa, että kuinka vahvalla DIY-hengellä bändi on lähtenyt liikkeelle ja kuinka esimerkiksi yhtyeen sisäiset rakenteet ovat muotoutuneet. Kirjasta saa hyvän käsityksen, että kuinka fanipohja kasvoi ja samalla tulee esiin heviyleisön veljeys ja fanaattisuus, mutta samalla myös puritaanisuus. Samassa yhteydessä Ahola kuvailee hyvin taistelua ja psykologista peliä esimerkiksi levy-yhtiöiden kanssa, studiotyöskentelyä perfektionistisessa ympäristössä sekä pohdintaa omasta identiteettikriisistä, joka menestys toi. Ollako mulkku vai ei, kas siinäpä kysymys ja kuinka voi väsyäkään ”ootteks te ihan tosissanne”-kysymykseen.
Aholan tapa kertoa asioita on maanläheinen ja teksti on helppo sisäistää. Samalla voi vaivatta myötäelää hänen kokemuksia ja esimerkiksi lukiessa Teräsbetonin Euroviisu-meiningeistä tuntuu kuin olisi itse koko ajan aitiopaikalla seuraamassa taivalta. On the rocks-keikan päivästä luin suurella myötäelämisellä, sillä osasin niin samaistua siihen, kun mikään ei vain tahdo onnistua ja kello juoksee säälimättömänä. Hänellä on myös tärkeä kyky itseironiaan kuten esimerkiksi kertoessaan ”Still Loving You”-kappaleen äänittämisestä.
Ahola tekstistä käy hyvin selville, että kuinka julkisuudessa oleva ihminen on hauras ja kuinka jotkut ihmiset odottavat vain, että pääsee ristiinnaulitsemaan toisen ihmisen. Ei riitä, että tekee työtään julkisen silmän alla, mutta täytyisi olla myös täysin immuuni kaikelle epäasiallisellekin kritiikille. Kuinka hankalaa on tehdä levyä, kun keltainen lehdistö retostelee taiteilijan yksityiselämällä tai kun joku trollaa netissä isoilla asioilla. Millaista on käydä läpi ajatuksia, että kun kyseessä on palveluammatti, niin millä tavalla tyydyttää yleisön haluja menettämättä kuitenkaan itseään. Eläminen myös ammatillisesti sen kanssa, että kuinka pienestä on itsetunto kiinni sekä epävarmuus itsenä olemisestaan ja samalla tiedostaa kuinka musiikki koskettaa ja antaa voimaa.
Kirja sisältää hauskoja tarinoita ja anekdootteja kohtaamisista niin Kari Tapion, Klaus Flamingin, Mikko Alatalon kuin Kimi Räikkösen kanssa. Ahola käy läpi tuntemuksiaan yksittäisten tapahtumien kautta ja ne ovat hyvä tapa jaksottaa tarinan kulkua. Huolimatta siitä, että olen jonkin verran seurannut Aholan uraa, niin kirja tarjoaa uutta tietoa, sillä minulla ei ainakaan ole ollut tiedossa, että hänelle on ollut tarjolla pesti Leningrad Cowboysin keulilla. Mielenkiintoista oli myös lukea esiintymisistä esimerkiksi Puolustusvoimien kanssa ja kuinka pahennusta voi aiheuttaa niin hyvää tarkoittavalla käsimerkillä kuin yhdellä lausahduksella kirkkokonsertissa. Kuvaus Teräsbetonin ensimmäisen kierroksen lopusta oli herkistävää siihen nähden, kuinka alan aiemmin kuvattu raadollisuus voi repiä heikoimpia hajalle. Myös soolona tehdyt kiertuekuvaukset avaavat sitä maailma mitä kuulija ei helposti tule ajatelleeksi ja kuinka artisti laittaa itsestään peliin, myös taidetta luodessa ja tallentaessa. Tämä sama koskee myös tv-uraa, sillä missä olisikaan helpompaa mokata oikein kunnolla kuin televisiossa koko kansan edessä ja mikä riemu siitäkin repeäisi.
Mainos päättyy
Kirjassa löytyy paljon lainauksia, esimerkiksi demo – ja levyarvosteluja kokonaisuudessaan ja otteita Teräsbetonin päiväkirjasta, jotka eivät sinällään syvennä juurikaan tarinaa ja vaikka niitä oli hauska lukea, niin monelta osin kirjaa olisi voinut tiivistää. Musiikkiin sen syvemmin perehtymättömältä voi hieman mennä ohi yksityiskohtaiset selvitykset jostain kappaleiden tekemisestä, mutta toisaalta se taas avartaa kuuntelemaan biisejä eri tavalla. Kokonaisuudessaan kirja oli kuitenkin hyvin mielenkiintoista luettavaa ja oiva katsaus näyttävän artistin elämään.
Loppua kohden Ahola pysähtyy miettimään mitä edessä ja mitä takana sekä avaa ajatuksiaan muun muassa arjesta ja omasta itsestään sekä miten hän kokee itsensä ja lähiympäristönsä.
”En syttynyt ajatuksesta, kun minua pyydettiin mukaan tekemään kirjaa
Jarkko Aholasta, koska ajattelin, ettei siihen olisi mitään syytä tai painamisen arvoista.
Ei minusta saa erityistä tarinaa ”ryysyistä rikkauksiin”. En ole käynyt
läpi helvettiä. En ole nero. En ole suuri ajattelija enkä entinen rikollinen.
En ole maailmanparantaja. En ole hyvä enkä paha. En halua opettaa
kenellekään, miten elää tai välttää ainakin NÄITÄ virheitä. En ole sitä
enkä ole tätä. Lista on loputon. Olen vain yksi tyyppi Akaasta, joka
haluaa soittaa ja laulaa. Aika simppeliä, vai mitä?”
Ahola vaikuttaa sen verran ahkeralta, eteenpäin katsovalta ja luomisvoimaiselta henkilöltä, että hän ehtii tehdä elämästään vielä ainakin toisenkin opuksen. Erityismaininta vielä siitä, että School Haters-yhtyeen nimi nousi esiin.
