White Lion oli yksi hetkellisesti läpi lyöneistä yhtyeistä silloin joskus, tiedättehän. Kultaisen 1980-luvun keskivaihe molemmin puolin oli kulta-aikaa munatonta hiippailua suosiville ilmavan hard rockin edustajille. Mike Trampin luotsaamalla joukkueella oli kaksi valttikorttia hihassaan; hyviä biisejä ja kitaravirtuoosi bändissä lisäämässä uskottavuutta. White Lion oli mukana aloittamassa buumia, jossa muuten sähköinen bändi sai maistaa suurempaa suosiota nostamalla tuotannostaan esille akustisen balladin. Hetkellinen korkea listasijoitus ”huijatuilla korteilla” koitui kuitenkin monen alan edustajan tuhoksi muutaman vuoden sisällä, näin kävi myös noille reippaille kiharapäille. Lisäksi Metallican, Guns N’ Rosesin ja grungen ylivalta sai aikaan ilmiön, jossa pedot simppelisti söivät pehmopuudelit elävältä, mutta se on toinen tarina se.

En ole tutustunut Mike Trampin soolotuotantoon ennen ”Museumia”, mutta kokonaisuuden kuultuaan voisi päätellä, että juuri tämä mies on aikoinaan ujuttanut akustiset ja hitaat hetket silloisen bändinsä tarjontaan. Levy on kaukana kasari-hard rockista tarjoten easy listening -osastoa ja singer/songwriter kaikuja. Hiomisen jäljiltä kaikki on puhdasta ja saumatonta.

Eikä siinä mitään, jos pitkäsoitto pursuaisi hyviä koukkuja ja loistavia sävellyksiä, mutta arvaatte varmaan. Kansikuvakin kertoo paljon. On prätkää ja akustista kitaraa joiden omistaja vain tuntuu viihtyvän niin hyvin suihkussa ja peilin edessä sekä puhdistamassa pyöräänsä, että matkaaminen jää vähemmälle ja kitara rekvisiitaksi. Kun tällaisesta trubaduurimaisesta materiaalista on pyyhitty kaikki hiki ja bensa pois sekä säädetty rytmikone yhteen ainoaan asentoon, ei jäljelle jää mitään muuta kuin kysymyksiä. Mitä varten ja kenelle tämä tuotos on tehty? Mihin tämä mies on matkalla? Aikooko Mike sukeltaa pumpuliin missä ei ole mitään oikeaa elämää ja onko siellä uusi maailma, joka pitkäsoitolla mainitaan? Kammottava ajatus. Tässä ei ole mitään kiinnostavaa, ei mitään mihin tarttua ja minua vituttaa. Tämä levy on kuin sairas lahna, joka ei jaksa uida eikä oksentaa.

Akustista kitaraa, peroksidivalkaistua bluesia väriksi, pianoa, epäaitoa asioista välittämistä ja mitättömiä biisejä, näistä on ”Museum” tehty. Mikään ei kuulosta uskottavalta, ei edes junan pillin vihellys. Tällaista tavaraa Radio Nova oli pullollaan muutama vuosi takaperin. Huttua joka ei ärsytä, paitsi että minua ärsyttää tuhlata aikaa tällaiseen, mikä ei ole yhtään mitään. Tämä on musiikkia lobotomiansa nauttineille ja ihmisille, jotka ovat hajuttomia ja värittömiä. Yksi piste tulee siitä, että tälläkin levyllä on loppu.

1/10

Kappalelista:
1. Trust In Yourself
2. New World Coming
3. Down South
4. Better
5. Freedom
6. Commitment
7. And You Were Gone
8. Slave
9. Mother
10. Time For Me To Go

Mike Tramp Facebookissa

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Mike Tramp Official

Kirjoittanut: Miikka Tuovinen