Millenniumin madon luvut – klassikkoarviossa Napalm Deathin 20-vuotias ”Order of the Leech”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 21.10.2022

Englannin Birminghamista tulevien grindcoren edelläkävijöiden, Napalm Deathin, kahdestoista albumi ”Order of the Leech” julkaistiin 21.10.2002. Ailahtelevan 1990-luvun menestyksensä ja ajoittaisen musiikillisen matalaliidon jälkeen yhtye oli saanut uutta tuulta purjeisiin kahta vuotta aiemmin, vuosituhannen vaihteessa. Tasapainoisen vihaisen ja arvostelumenestystä osakseen keränneen albumin, ”Enemy of the Music Businessin” (2000), myötä yhtye noteerattiin taas viriilinä, uusiutumiskykyisenä ja vakavasti otettavana äärimetalliyhtyeenä.

Yhtyeen jäsenistössä ei kuitenkaan kaikki ollut tuolloin kohdillaan. Vuodesta 1990 yhtyeen mukana soittaneen ja sittemmin vuonna 2006 menehtyneen yhdysvaltalaiskitaristin, Jesse Pintadon henkilökohtainen tilanne ja sitoutuminen bändin toimintaan oli alkanut näinä aikoina vaikuttaa alati heikommalta. Jo tuolloin pitkään rehevän päihteidenkäytön kanssa kamppaillut Pintado alkoi menettää otettaan demoneilleen, ja vaikka Pintado esiintyi yhtyeen riveissä vielä keikoilla ja vaikka ”Order of the Leechille” hänet merkittiinkin yhtyeen täyspainoiseksi kitaristiksi sekä kahden biisin biisintekijäksi, ei hän käytännössä soittanut albumille nuotin nuottia.

Kaikista albumin kitaraosuuksista huolehti Pintadon poissaollessa ensi kertaa Napalm Deathin uralla yhtyeen toinen kitaristi ja siinä sivussa Barneyn murinoita täydentävä taustarääkyjä Mitch Harris. Hän, kuten kollegansa Pintado, on kotoisin Yhdysvalloista.

Albumin äänityspaikkoina toimivat Chappel Studios South Thoresbyssä ja Parkgate Studios Battlessa itäisessä Sussexissa, Pohjois-Englannissa. Alkuvuodesta 2002 äänitetyn albumin tuotannosta ja äänityksestä vastasivat yhtyeen luottotuottaja-äänittäjä-parivaljakko Simon Efemey ja Russ Russell. Albumin yleissoundimaailma on kliinisen teräväksi hiottu ja muistuttaa vaarallisen paljon samana vuonna samassa studiossa äänitettyä The Exploitedin toistaiseksi viimeisimmän albumin ”Fuck the Systemin” turboahdetun modernisoitua metallista hardcore-soundia. Kaikki tämä olematta liian sliipattu tai rytmisesti metronomin kuriin alistettu.

Harrisin ja vokalisti Mark ”Barney” Greenwayn yhteistyönä syntyi albumin avausraita, eräs ”Nappiksen” vihaisimmista, ajattomimmista ja tasapainoisimmista biiseistä koskaan. ”Continuing War on Stupidity” muodostaa tarttuvan grindcoren ja Celtic Frost -vaikutteisen hitaan raskastelun kauhun tasapainon. Heti perään tuleva, rumpali Danny Herreran blastbeat-painotteisen kipakasti nakuttama ja väkivaltaisen painostava, crust punkin sekainen ryöpsähdys ”The Icing on the Hate” ei myöskään säästele. Ilkeästi kirskuvan grooveriffimoukarin päin näköä heilauttava ”Forced to Fear” on puolestaan valtaosan albumin kappalemateriaalista säveltäneen basistin, Shane Emburyn, periksiantamattoman sävellystyön kiistattomia taidonnäytteitä. Edellämainitut kappaleet palauttavat tunnelmia jostain ”Greed Killingin” (1996) ja ”Utopia Banishedin” (1992) ajoilta modernimmalla twistillä höystettynä.

Jo edellisen albumin kiertueen loppuvaiheilla Napalm Deathin livesettiin kuulunut, niin ikään Emburyn käsialaa oleva suoraviivainen grind-thrash-repäisy ”Narcoleptic” palauttaa paahdannan taas ”From Enslavement to Obliterationin” (1989) ja ”Harmony Corruptionin” (1990) aikoihin. Harrisin mylvimistä sairaalloisista taustarääynnöistä heruu lisäksi ekstrapisteitä. Harrisin ja Greenwayn yhteistyönä syntynyt ”Out of Sight Out of Mind” lähentelee puolestaan The Cardiacsin progressiivista punkkia ja Grip Inc.:in mielikuvituksellista metallisuutta.

Hardcore-vivahteisemmasta ja keskitempoisemmasta remellyksestä albumilla vastaa ”Lowest Common Denominator”, jonka olisi hyvin voinut kuvitella istuvan myös ”Enemy of the Music Businessille”. Albumin loppupuolta kohti tultaessa albumin materiaali alkaa osoittaa kuitenkin puutteitaan.

Puisevasta speed thrash -pääriffistään huolimatta ”To Lower Yourself (Blind Servitude)” paranee ja koukuttaa yhä tehokkaammin loppua kohti tultaessa. Niin hyvinkin iskevään death-thrash-muottiin valetulla pääriffillä varustettu ”Forwarned Is Disarmed?” kuin myös albumin päättävä ”The Great Capitulator” ovat allekirjoittaneen mielestä aina kärsineet tarpeettomasta säkeistöosien täyteen blastailusta ja lisäksi näistä edellämainittu lievästä ylitempossa kiilailemisesta.

Harrisin ja Greenwayn yhteistyönä syntynyt ”Per Capita” thrashää puolestaan groovaten ja oikein mallikkaasti, mutta pidemmän päälle kappaleen syihin kätkeytynyt dynamiikan puute alkaa ottaa kuuntelijasta puuduttavuuden niskalenkkiä. Pintado-vainaan säveltämät vasta kappaleen loppupuoliskolla olennaisen essenssinsä tarjoileva ”Farce and Fiction” ja klenkkaavalla tuplabassarikompilla jykyttävä ”Blows to the Body” jättävät molemmat sävellystyönsä suhteen toivomisen varaa – siitäkin huolimatta, että ne sisältävätkin omat, vastustamattomasti päälle jyräävät hetkensä.

Vaikka ”Order of the Leech” ei ehkä olekaan niitä kaikista onnistuneimpia Napalm Death -kiekkoja, on se kuitenkin väkevä osoitus yhtyeen kyvykkyydestä uudistua pitäen samalla tiukasti kiinni juuristaan ja ominaissoundistaan – myös niinä haastavimpina aikoina, jolloin yhtyeen periksiantamaton tavaramerkkisoundi oli mennyt pois muodista, mutta siitäkös yhtye vähät välitti. Raivokas ”Order Of The Leech” on olennainen osa Napalm Deathin koko 2000-luvun kestänyttä, vakaata laadukasta ja menestyksellistä jatkumoa, joka ei huonoa levyä ole sisältänyt.

Allekirjoittaneen rosterissa ”Order of the Leech” -albumi pysyy tärkeänä Nappis-kiekkona myös senkin takia, että pääsin todistamaan yhtyeen livekuritusta ensimmäistä kertaani sen tiimoilla. Tämä tapahtui aivan albumin julkaisun aikoihin, loppuvuodesta 2002 Jyväskylän Lutakossa. Bäkkärillä ukkojen kanssa keikan jälkeen aikani juteltuani heebot osoittautuivat väkivaltaisen inhorealistiselle maailmankatsomusta avaavalle musiikilleen täydellisiksi vastakohdiksi. Tuo olikin sitten viimeinen kiertue, jolla Napalm Death nähtiin lavalla viisimiehisenä Jesse Pintadon kanssa.