Minä näin kuun sirpin – Waterboys Helsingin Kulttuuritalossa 19.4.2023

Kelttirockilla tunnetuksi tullut Waterboys toimii perusrock-bändinäkin, vaikka jotain jäisikin puuttumaan.

52-vuotias Jani kertoo jo ovella, että näytän häneltä nuorempana – rokkilätsät ja puvuntakit ovat iättömien rokkarien univormu. Ja että olemme frendejä ensinäkemältä, kun diggaamme samaa bändiä. Jani Oulusta, olet kova jätkä. Meininki on siis kuin Radio Helsingin jinglessä – olen ystävien seurassa. Olenkin jo tässä vaiheessa elämääni huomannut, ettei minulla ole liikaa oikeita ystäviä. Ei se mitään, kunhan on edes muutama, eikä sali oikeastaan kaipaakaan ketään muita kuin meidät kaksi. Waterboysinkin ystävät ovat harvenneet vuosien saatossa: Kulttuuritalo on vanha ja puolityhjä. Tai sitten puolitäysi! Puolustukseksi on sanottava, että on sentään keskiviikko ja parin sadan metrin päässä rokkisedät virkistävät kuuloluitaan Joe Bonamassan keikalla Helsingin Jäähallissa. Ehkä Bonamassalla on isompi yleisö, show ja soitannollinen virtuositeetti, mutta minulle ei ole useidenkaan kuuntelukertojen jälkeen jäänyt herra Bonamassasta muuta mieleen kuin pitkä vierailijalista muusikon Lontoon-keikalla. Kaikkea hyvää sinulle Joe – maailman rallikuskeimman näköinen blues-kitaristi. 

Waterboys ja sen ainut pysyväisjäsen Mike Scott on pitkälti unohdettu suuruus – johtuneeko tuosta heinähattu-stetsonista? Se on tavallaan ymmärrettävää, sillä eihän orkesteri ole käväissyt näillä leveyksillä sitten vuoden 1989, eikä bändin kelttiläinen kansanmusa ole juhlinut listoilla sen koommin missään päin maailmaa. Yleisöprofiili onkin juuri sen näköistä, että Waterboys on tsekattu Ruisrockissa vuonna 1989, ja minun kaltaisia myöhäisherännäisiä rokkipostimerkkeilijöitä löytyy se kourallinen. Tietäjät tietää.

Bändi astelee lavalle vailla suurempia krumeluureja ja aloittaa kaksiosaisen settinsä tuoreempaa tuotantoaan edustavalla ”Where the Action Is” -biisillä. Vastaansanomaton Stones-rokki, mutta aika nopeasti käy selväksi, ettei se ole se sama kansanmusiikkiorkesteri kuin vaikkapa ”Fisherman’s Blues” -levyllä (1988), joka ryyditti Scottin kansanmusiikkirenkutuksia viuluin ja mandoliinein. Myös vähän vanhempi ”Glastonbury Song” osoittaa, että folk-trubaduuri on nykyään kuin Skotlannin vastine Tom Pettylle. Hyvä sekin, mutta odotukset olivat erilaiset. Scott intoutuu itsekin muistelemaan, milloin hän on ollut viimeksi Helsingissä. Ai niin, ei koskaan. Viimeksi Turussa -89. How come? Niinpä, 34 vuotta sitten. Yllättävän moni käsi nousee, kun laulaja-kitaristi kysyy, kuka oli tuolla kyseisellä Ruisrockin-keikalla. Minulta se Ruissi jäi väliin, mahdollisesti neljän vuoden ikäni vuoksi. Mutta minulle bändin esitteli kukas muukaan kuin tuolla nimenomaisella keikalla ollut ukulele-oppilaani, joka halusi oppia kappaleen ”How Long Will I Love You”? Yksi upeimmista Waterboys-biiseistä jää kaipaamaan mandoliineja, viuluja tai vaikka sitä ukulelea mutta toimii myös sähköisempänä versiona. Hieno biisi yhtä kaikki.

Mike Scott on monessa yhteydessä sanonut, että Waterboys on hänelle vain puhdas rock ’n’ roll -bändi, ja kansanmusiikkivaikutteet tai suureelliset ”The Big Music” -vaiheet tulevat pintaan silloin, kun sattuvat tulemaan. Nykyisen kokoonpanon ja sen alkuperäisen, klassisen tai edes Ruisrockissa vierailleen miehistön kanssa ei ole myöskään mitään muuta yhteistä kuin lauluntekijä-johtohahmo Mike Scottin läsnäolo.

Nykyisen kokoonpanon näkyvin jäsen lienee toinen kosketinsoittajista eli ”Brother” Paul Brown, jonka vanhan liiton show-elkeet ovat hienoisessa huvittavuudessaankin virkistäviä.

”Ladbroke Grove Symphonyn” ja alkupään hitin ”Girl Called Johnny” myötä Veli Paul pääsee vauhtiin, ja jälkimmäisen saksofonit hoidetaan ”that white thingin” eli valkoisen, kitaran tavoin kannateltavan kosketinsoittimen ja seonneen keytar-soittajan voimilla.  Joku voisi valittaa, että kiipparitiluttelu lähtee kauas tyylitajun tuolle puolen, mutta osaahan äijä kieltämättä soittaa. Muutenkin keikan kiinnostavimmat konfliktit ja show-meiningit nähdään Brother Paulin ja toisia koskettimia soittaneen James Hallawellin välillä: välillä kukkotappelua muistuttava ylisoitto on innostavaa, välillä taas kyllästyttävää. Scottin lauluääni on raaentunut iän myötä, mutta vanhat hitit lähtevät häneltä komeasti. Näin turkulaisena oli hieno kuulla ”This Is the Sea” -biisiä pohjustava tarina vuoden 1989 Ruisrockista, jossa Vesipojat pitivät keikan jälkeen irkkuhenkisen balladisession eli alkoholinkatkuiset kansanlaulujamit. Kun päihtymystila oli kyllin suuri, ohjattiin herrat keskustan hotelliin. Bändihän ei yöpuulle suostunut, vaan he loikkasivat kadun varressa olleeseen bussiin. No, bussihan lähti liikkeelle ja päätyi päätepysäkille. Musiikki kuului utuisen kesäyön yllä, ja pojat epäilivät päätyneensä taivaaseen. Mutta sitä, missä he olivat, ei tiennyt kukaan. Ihmiset loikkasivat ulos, ja Vesipojat kulkivat perässä johonkin outoon klubiin, jossa kaikki olivat alasti. Ahaa, sauna. Ja meri eli kaikki, mitä hyvältä kesäyöltä tarvitaan. Itse biisikin toimi mainiosti 12-kielisen kitaran ja maukkaan laulurevittelyn myötä, niin ikään pianosoolo oli upeaa kuultavaa.

”Nashville Tennessee” -biisin aikana Brother Paul näyttää siltä kuin sähkövirta kulkisi soittaessa hänen lävitseen. Ei ihme, että hänen suosikkibändinsä on ollut 70-luvun lopulla Kiss. Illan ainoa Mike Scott -soolobiisi on ”Edinburgh Castle”, vaikka olisi perusteltua kutsua koko keikkaa herran soolokeikaksi: Scottin mukaan bändissä on ollut jäseniä enemmän kuin missään muussa bändissä pois lukien ehkä Santana ja The Fall. Pitkäaikaisin taustajäsen eli Hallawell on toisaalta ollut bändissä vuodesta 2010 alkaen, eli siitäkin on jo aikaa. ”The Pan Within” sisältää tuttuun tapaan osia Patti Smithin ja Bruce Springsteenin ”Because the Nightista” ja saa settiykkösen nousujohteiseen päätökseen.

Kakkossetti käynnistyy tuoreemmalla ”My Wanderings in the Weary Landilla” ja siirtyy vanhaan ”Strange Boat” -klassikkoon. Vaikka noissa uudemmissakin vedoissa on puolensa, uppoavat ainakin minuun kansanmusiikkihenkisemmät herkistelyt. Upea ”Fisherman’s Blues” ei ole sekään menettänyt tehoaan vuosien saatossa, vaikka Scottin tavaramerkki eli joka väliin heitetyt falsettikiljaisut eivät enää lähdekään. Ja edelleen jään kaipaamaan niitä viuluja ja mandoliineja, jotka erottaisivat Waterboysin muista perusrokkia vetävistä baaribändeistä tehokkaammin kuin Scottin parhaimmillaan omaleimaiset laulut.

Loppusetti onkin sitten omistettu menevämmälle, usein americana-vaikutteiselle rokkaukselle. ”Rosalind (You Married the Wrong Guy)” toimii Brother Paulin keytar-starailun laukaisualustana, ja vanha ”Medicine Bow” nostaa panoksia. ”Be My Enemyssä” penkeillä tiukasti istunut yleisö nousee hiljalleen ylös ja huomio kiinnittyy bändin tyylikkääseen rytmiryhmään eli basisti Aongus Ralstoniin ja rumpali Eamon Ferrisiin. Huomio kiinnittyy myös siihen, että illan parhaimmat vetäisyt ovat enimmäkseen kotoisin albumeilta ”This Is the Sea” (1985) ja ”Fisherman’s Blues” (1988). No, kaksi klassikkoalbumia on enemmän kuin mihin valtaosa muusikoista koskaan yltää. Pääsetti päätetään kuitenkin tuoreilla teoksilla. Lopuntonta highway’ta horisonttiin ajeleva ”Long Strange Golden Road” tai palasiaan suuremmaksi anthemiksi pyrkivä ”In My Time on Earth” osoittavaat, että vanheneva cowboy Mike Scott voi ratsastaa auringonlaskuun pystypäin.

Encoreissa ratsastetaan tutummilla sotaratsuilla eli kelttihenkisellä ”And a Bang on the Ear” -kappaleella ja sillä isoimmalla hitillä, joka tottelee nimeä ”The Whole of the Moon”. Illan päätteeksi saadaan hitunen sitä kauan kaivattua yhteislaulua, joka nostaa illan vahvan plussan puolelle. Keikan päätteeksi ei voi kuitenkaan olla leukailematta bändin ikonisimman lainin kautta: ”Tällä kertaa minä näin vain kuun sirpin, kun siellä Ruississa -89 nähtiin ehkä se täysikuu”.

Vaikka ikonista kelttifolkia haikailleet korvani eivät aivan saaneet sitä odotettua kokemusta, oli nykymallinenkin Waterboys ehdottomasti näkemisen arvoinen. Maailma tarvitsee edelleen tinkimättömästi omalla tiellään tallustelevia trubaduureja, jollainen Mike Scott todellakin on. Tulisiko seuraava Suomen-keikka vähän nopeammin kuin tämä edellinen?

Settilista:

1. Where the Action Is
2. Glastonbury Song
3. How Long Will I Love You?
4. Ladbroke Grove Symphony
5. A Girl Called Johnny
6. This Is the Sea
7. Nashville, Tennessee
8. Edinburgh Castle
9. (Mike Scott song)
10. The Pan Within / Because the Night

1. My Wanderings in the Weary Land
2. Fisherman’s Blues
3. Rosalind (You Married the Wrong Guy)
4. Easy Rider
5. Medicine Bow
6. Be My Enemy
7. Long Strange Golden Road
8. In My Time on Earth

1. And a Bang on the Ear
2. The Whole of the Moon

Teksti ja kuvat: Juhani Mistola