Mindless Self Indulgence, Red Paintings @ Nosturi, Helsinki, 22.11.2013
Mindless Self Indulgence on bändi, jota on astetta vaikeampi kuvailla, eikä edes ole kovin kliseistä sanoa niin – välillä tuntuu, että luonnehtisi pikemminkin räikeätä kulttisarjakuvaa kuin yhtyettä. Kuitenkin tämä nelikko markkinoi itseään nimikkeellä ”industrial jungle pussy punk”, mikä ei monasti tunnu olevan kovinkaan kaukana totuudesta.
The Red Paintings puolestaan on vaikuttanut ennakkoon ennen kaikkea visuaaliselta bändiltä; se taisi jopa hakea maailmanlaajuisesti fanejaan kanssaan lavalle esiintymään ”eläviksi taulunkankaiksi”, maalattavaksi siis livenä päästä varpaisiin yleisön edessä yhtyeen soittaessa. Tämän performanssitaide-multitasking -bändin musiikki ei oikein onnistunut etukäteen vakuuttamaan. Suppean tutustumisen perusteella bändi olisi varmaan ratsastanut trendien aallonharjalla viime vuosikymmenellä, eli hieman myöhästynyttä musiikkia, niin sanoakseni.
Paikalle Nosturiin tullessa kyllä aistii, ettei sinne ole kovin monta henkilöä tullut lämppäriä kuuntelemaan. Viivautan nimeni yli pressilistalta ja etenen saliin, jossa panen merkille, että erittäin harva naama on tuttu, MSI kun nyt sattuu olemaan tavallisesti alle (tai hiukan yli) 18-vuotiaiden alternative-nuorten harrastus. Ehkä se itselläkin toimi paremmin 15–16 -vuotiaana kuin nyt kahdenkympin rajapyykin tällä puolen. Paikalla toki on myös varttuneempaa kansaa, punkkareita ja muita hieman uskottavamman oloisia ihmisiä.
Mainos päättyy
The Red Paintingsin aloittaessa en ole ainoa, jonka huomio lipsuu aivan muualle kuin lavalle. Biiseissä on ihan mielenkiintoisia koukkuja, ja jouset ovat positiivinen yllätys. Osa Indulgence-faneista yrittää epätoivoisesti ymmärtää tätä hienostuneempaa ja vähemmän räjähdysherkkää rockia, mutta bändi ei onnistu oikein tekemään vaikutusta muutamia hipstereitä lukuun ottamatta. Väki käy ahkerasti tupakalla, liikehtii parven ja alakerran välillä, mutta aika iso osa yleisöstä on kuitenkin riittävän kohteliasta (tai sitten jääräpäistä ollakseen mahdollisimman edessä MSI:n aloittaessa) liimautuessaan lavan eteen osoittamaan puolivillaisesti, toisinaan hiukan innokkaamminkin suosiotaan biisistä riippuen.
Omaan korvaani Paintings jää kuulostamaan aika ontolta indieltä, joka on koristeltu performanssitaiteella kuin glitterillä ikään, mutta kyllähän se potkisi oikealle yleisölle esitettynä; kymmenissä tuhansissa liikkuvat sosiaalisen median tykkäilytkin. Itse vain olen sitä mieltä, että tämä on kuultu moneen kertaan monessa eri paketissa jo, eikä yhtye jää millään tavalla takaraivoon. Kenties bändin jäsenet olisivat parempia lavastesuunnittelijoita, en tiedä! Parempi kuitenkin tällainen avausakti kuin taas joku NRJ:llä puhki soitettu muka-shokeeraava kertakäyttöinen dance anthem -artisti, tuntuvasti parempi.
Sitten vuoroon tulee Mindless Self Indulgence, joka jo viimeksi täällä ollessaan (samassa paikassa, lähestulkoon samaan aikaan vuonna 2012) nautti yleisön uskollista suosiota. Bändin uusi tuotantohan on, kuten valtaosalla muillakin keskiverroilla ja hyvillä artisteilla, melko pyhäinhäväistyksellistä paskaa, muutenkin kuin vanhaan tuotantoon verrattuna. Pyhäinhäväistyksellisellä tarkoitan tässä sitä, että soundi ja kaikki muukin on mennyt valtavirtaistavan mankelin läpi.
Mainos päättyy
Kuitenkin yhtye on live-aktina herkkua silmille ja korville, olen aina tykännyt esimerkiksi rummuista, jotka kuulostavat osaksi konemaisilta. Ja taitavia show-ihmisiä koko bändi, keikka on yleisön villitsemistä stage diveistä aina mitä omituisimpiin kommunikaatiomuotoihin; mimmibasisti tuli esimerkiksi luokseni keskelle yleisöä hysteerisen väkijoukon käsien päällä kävelen ja pyyhkäisi sormella huulipunani poskelle, että näyttäisin vähän vähemmän tylsistyneeltä. Siitä ei tosin ollut kyse, vaan tosiaan etovasta teinihysteriasta!
Vaikka vuoden 2005 jälkeen tuotanto on rauhoittunut/sliippautunut jonkin verran (verratkaa vaikka albumia ”Frankenstein Girls Will Seem Strangely Sexy” pitkäsoittoon ”If”!), niin ei yhtyeen hyperaktiivinen jokaikisen asian rienaus lavalta käsin kuitenkaan. Laajalla skaalalla käytetyt elektroefektit saavat veren kuohumaan ja vokalistin gangstarap-hardcore-falsetto -meininki on erittäin viihdyttävä. Ihan ryppyotsaisinta musiikinkuuntelijaa kehottaisin pysymään tämän bändin tuotannosta kaukana, mutta itseä kyllä koko ryöppy herjoja, huoritteluita, huumeiden ihannointia ja muuta (halpaa) mustaa huumoria jaksaa viihdyttää vielä teini-iän ulkopuolellakin. Shock rock -elementti pitää kaiken kasassa.
Eli kaiken kaikkiaan ilta miellytti, vaikka olenkin yleensä pitänyt lusikkani pois jokaisesta sopasta, jossa tätä nuorison yliampuvaa fanaattisuutta on esiintynyt. Onneksi MSI on kuitenkin säilyttänyt asemansa enemmän kulttibändinä kuin listojen ykkösenä.
Teksti: Susanna Nyberg
Valokuvat: Nelly Tatti