Mitä ihmettä Lordille tapahtui?

Vuonna 2006 Lordi oli hetken ajan maailman kuuluisin suomalainen bändi. Hard Rock Hallelujah soi Euroopan joka kolkassa, hirviömaskit täyttivät uutislähetykset ja Suomi juhli ensimmäistä – ja toistaiseksi ainoaa – Euroviisuvoittoaan. Hetken aikaa tuntui täysin mahdolliselta, että tästä alkaisi jotain paljon isompaa: stadionkeikkoja, Hollywood-yhteyksiä, maailmanluokan rock-brändi.

Sitten tapahtui jotain outoa. Lordi ei kadonnut mihinkään. Levyjä ilmestyi tasaisesti, keikkoja tehtiin, fanikunta pysyi uskollisena. Silti se globaali “seuraava askel”, jota moni piti itsestäänselvyytenä, ei koskaan oikein toteutunut. Lordi jäi kummalliseen väliinputoajan asemaan: liian iso kadotakseen, mutta liian pieni noustakseen sille tasolle, jolle Euroviisuvoitto sen hetkeksi nosti.

Euroviisut loivat odotuksia, joita oli lähes mahdoton täyttää. Kansainväliset levy-yhtiöt haistoivat rahaa, media odotti toista maailmanhittiä ja suomalainen yleisö oletti, että tästä syntyy Suomen oma KISS tai Slipknot – maskibändi, josta tehdään jättimäinen vientituote. Mutta toisin kuin KISS, Lordilla ei ollut takanaan amerikkalaista viihdeteollisuutta, joka olisi puskenut brändiä aggressiivisesti jokaiseen mahdolliseen kanavaan.

Silti aineksia olisi ollut. Lordin visuaalinen identiteetti on poikkeuksellisen vahva: hirviöhahmot, lavashow, sarjakuvamainen estetiikka ja selkeä roolihahmogalleria. Kaikki se, mistä brändit yleensä rakennetaan. Jälkikäteen katsottuna on jopa vähän hämmentävää, miten varovaisesti Lordia lopulta tuotteistettiin. T-paitoja, figuureja ja fanikrääsää kyllä tuli, mutta mitään todella isoa, kansainvälistä lisenssivyöryä ei koskaan nähty.

Ehkä se johtui suomalaisesta varovaisuudesta. Ehkä siitä, että bändi halusi pitää ohjat omissa käsissään. Tai ehkä siitä, että Euroviisuvoitto itsessään oli niin poikkeuksellinen tapahtuma, ettei sen päälle ollut helppo rakentaa pitkäjänteistä bisneskonseptia. Oli miten oli, Lordi ajautui hiljalleen erikoisille sivupoluille, joista osa oli yllättävän kiinnostavia.

Yksi oudoimmista – mutta samalla jollain tapaa loogisimmista – sivuhaaroista on ollut se, että Lordista on tehty myös virallisia kolikkopelejä. Bändin visuaalinen maailma, hirviöhahmot ja musiikki ovat päätyneet slotteihin, joita pyöritellään nettikasinoilla ympäri Eurooppaa. Ne elävät omaa pientä kulttielämäänsä, ja monelle ne ovat lähinnä kuriositeetti: “ai niin, tällainenkin on olemassa”.

Samalla ne kertovat jotain olennaista siitä, mihin lokeroon Lordi on lopulta päätynyt. Brändi ei kasvanut maailmanlaajuiseksi stadionilmiöksi, mutta se on levinnyt yllättävän laajalle popkulttuurin marginaaleihin. Jos haluaa nähdä, millaisissa ympäristöissä näitä Lordi-pelejä oikeasti pyöritellään, aiheesta löytyy taustaa nettikasinoita käsitteleviltä sivustoilta.

Missä Lordi sitten on nyt? Yllättävän vakaassa tilassa. Bändi julkaisee yhä levyjä, kiertää aktiivisesti ja esiintyy festareilla ympäri Eurooppaa. Fanikunta ei ole valtava, mutta se on sitkeä ja uskollinen. Lordi ei ole nostalginen vitsi eikä myöskään täysin ajankohtainen ilmiö – se on oma outo, pysyvä palasensa suomalaista pophistoriaa.

Jälkikäteen katsottuna on houkuttelevaa miettiä, olisiko Lordista voinut tulla “Suomen KISS”. Olisiko brändiä pitänyt tuotteistaa aggressiivisemmin? Olisiko pitänyt rakentaa animaatiosarjoja, elokuvia, laajempia lisenssikokonaisuuksia? Vai olisiko se vienyt jotain olennaista pois bändin omasta identiteetistä?

Ehkä Lordin tarina on lopulta suomalainen tarina: valtava hetki maailman parrasvaloissa, jota ei koskaan täysin osattu tai haluttu maksimoida bisnekseksi. Sen sijaan syntyi jotain oudompaa ja kestävämpää. Kulttibändi, joka elää yhtä aikaa rockklubeilla, huvipuistoissa ja nettikasinoiden nurkissa – eikä oikein kuulu mihinkään niistä täysin.

Ja ehkä juuri siksi Lordi on edelleen olemassa. Ei menestystarinana siinä mielessä kuin Euroviisujen jälkeen kuviteltiin, mutta omana kummallisena, hirviömäisenä instituutionaan.