Mitä melankolian ystävä voi kuunnella piristyäkseen? Lisäravinteita mustan mielen synkentämiseen
Suomen kansasta löytyy varmasti enemmän surumielisen musiikin ystäviä kuin muualta maailmasta. Meillä on nuoruuden perään haikailevat kaihoisat iskelmät, “Tuhansien murheellisten laulujen maan” sanoma, ja tietenkin metallimusiikki noin yleensä sisältäen alakuloista sointua. Synkkämielisen jörrikän mieli on joskus oikein kunnolla maassa. Perusmökötykseen verrattuna paha olo on läsnä jatkuvasti. Tuolloin musiikki nostattaa herkästi tunteet pintaan. Normaalissa olotilassa melankolinen musiikki viehättää, ja tuntuu omaan korvaan hyvältä. Naama turpeessa paskana ollessa taas ei tunnu oikein löytyvän mitään pelastusta. Olisiko tuolloin musiikista avuksi? Miten löytää siihen olotilaan sopivaa tuotantoa, joka ei pahentaisi asiaa?
Shufflella päivittäin kuuntelemaani soittolistaa selatessa jokainen kappale tuntuu raskaalta. Kyynel siinä valahtaa silmäpieleen, kun johonkin biisiin uppoutuukin astetta liian syvälle. Lähes kahden tuhannen kappaleen soittolistasta ei löydy yhtäkään sopivaa laulua, joka toisi mukanaan paremman fiiliksen. Tämän tyyppinen musiikkimaku tuntuu olevan kaksiteräinen miekka. Onneksi omalle kohdalle näitä poikkeuksellisen huonoja tiloja ei usein satu. Hieman hullunkurinen ajatus tuntuu olevan, että musiikki josta tavallisessa arkitilassa pitää, laittaakin itkettämään kun statuksena toimii melankolinen lamaantuminen.
Mainos päättyy
Illanistujaisissa laitat musiikkia soimaan. Reaktiona kavereiltasi saat lähinnä: “Miten pystyt kuuntelemaan näin ahdistavaa musiikkia? Siirrypäs siitä, mä laitan jotain kunnon jytää!” Tällaiset kohtaukset herättävät ajatuksia myöhemmin, kun miettii miten surkeasta olotilastaan oikein voi nousta. Kun oikein hakemalla hakee, katalogista löytyy kyllä valikoimaa muillekin kuin synkistelijöille. “Eihän mun musamaku nyt NIIN alakuloinen voi olla, onhan tuolla listalla PMMP:täkin!”. Joo, lähinnä ne erobiisit ja kappaleet joiden teksteistä kumpuaa ahdistus ja hankala elämä.
Viimeksi syvissä soissa rämpiessäni en löytänyt ratkaisua oloon ainakaan laulujen ja sävelmien joukosta. Musiikin parantavan voiman maine ei kuitenkaan ole tuulesta temmattu. Uskon, että jokaiselle joka siitä jotain saa irti, on siitä apua tavalla tai toisella. Vaikutus ei välttämättä ole parantava, vaan tämä ehkä ajaa ihmistä ajatuksineen johonkin suuntaan. Tajusi hän itse sitä, tai ei. Syvemmälle perusasioihin paneutuessa sitä ihan tuskastuu, miten epäreilua onkaan, että jostain kuulemastaan voi saada niin paljon mielihyvää. Olisi ollut parempi olla hoksaamatta tätä, säilyttää maagisuus.
Pitkän uran ja useita julkaisuja tehneet yhtyeet ovat yleensä hakeneet erilaisia tyylilajeja vuosien varrella. Hyvänä esimerkkinä tästä on Faith No More, jota itse olen suurkuluttanut koko kevään tulevaa Provinssia varten. Ei varmaan tule yllätyksenä, että äkkiväärä ja omalla tavallaan taiteellinen syrjähyppy “Angel Dust” iskee muita syvemmin? Myös pop- sekä rap-musiikkia kuunnellessani kaipaan sitä “kieroa” aspektia. Useimmiten positiivisella asenteella soitettu syntikkapoppikin kaipaa sitä tiettyä kulmaa toimiakseen tähän korvaan. Mikään hymy huulessa esitetty aurinkoinen kesärallatus ei vaan puhuttele. Vaikka hellettä piisaisi kolmekymmentä astetta, löytäisit silti luureistani Niklas Kvarforthin Shiningia. Tummat sävyt, vaikka sitten huumorin kautta tuotuna, ovat pakollinen osa kulmat kurtussa olevan jantterin kuluttamaa musiikkia.
Mainos päättyy
Kaikenlaisissa tuntemuksissa on kyse ihmisen perusaisteista. Olivat ne sitten iloa, surua, huvittuneisuutta tai jotain täysin muuta. Aistit ovat arvokasta omaisuutta joita tulisi vaalia. Itse olen oppinut, että joitain pahoja tuntemuksia on turha vältellä tai pelätä. Niissä vellominen voi joskus tehdä jotain hyvää, ja tästä virkistynyt mieli on uutta ehompi. Kuulon kanssa herkuttelu ei lihota, eikä pimeässä kuuntelu heikennä kuuloa. Kädet peiton päällä kuuntelu tosin tuottaa varmaan vähemmän mielihyvää kuin vastaavasti se siveettömämpi vaihtoehto!
Kirjoittanut: Ville Kangasniemi