Mitä tapahtui perjantaina? The Offspring ja Disco Ensemble, Provinssin päälavan paras kaksikko
Torstai oli taputeltu ja kuivateltu, ja perjantaiksi Provinssiin odotettiin vielä torstaita suurempaa kävijämäärää. Tämä näkyi jo alueelle tullessa, kun portit avattiin perjantaina tuntia aiemmin. Tapahtumahan keräsi noin 76 000 kävijää, ja perjantaina kävijöistä oli paikalla noin 26 000 ihmistä.
Perjantain alkupäivän esiintyjä Basement oli nimensä veroisesti sitä tunnelissa tai pommisuojassa valmistettua power chord -materiaalia. Meininki tuntui olevan hyvin tarkkaa kitaroiden viritysten osalta, vaikka, kuten mainittu, Soundi Stagella äänentoisto on hyvin pinnassa ja pieniä virheitä ei ihmiskorva olisi juuri kyennyt erottamaan. Etenkään silloin, kun rumpaliherra James Fischer räiski ridea menemään sillä kuuluisalla nyrkkiotteella, ja kun kitarat tosiaan eivät melodioita soittaneet, diskanssi oli huipussaan. Yksi uniikki soolo duunattiin jalkapedaalin voimilla, ja vaikka melodiaa periaatteessa oli havaittavissa, hyvin vähäistä ja heikon kuuloista se kyseisellä stagella oli. Basementista tuli hieman mieleen nuoruusajan Enter Shikari,joten erityisesti tästä kyseisestä koplasta diggaaville Basement on loistava vaihtoehto.
Mainos päättyy
Oli pienen breikin vuoro ennen yhtä kotimaisen kikkelihevin sanansaattajaa, Sonata Arcticaa. Tony Kakkoa ei ollut tunnistaa ilman kiharoitaan, vaikka tiedossa pääkarvojen lyhennys jo olikin. Tästä tunnin mittaisesta esiintymisestä ei jäänyt juuri mitään käteen, sillä Sonata jatkaa omalla tylsällä lavaperformanssillaan, joka ei ole juuri koskaan itseäni mitenkään mieleenjäävästi viihdyttänyt. Itse muusikot soittavat tietenkin moitteettomasti, ja ymmärrän täysin, miksi Woodland Stage oli jälleen hyvin pitkälti pakkautunut ihmisistä. Musiikki itsessään on vain niin keskitempoista tai hidasta, että mielenkiinto live-esiintymisiin katoaa sen muutaman kerran jälkeen. Hyvä lisä bändi oli Provinssin yleisölle, vaikka meininki ei ollut mitään päätä huimaavaa parista pyrosta huolimatta. Kaikki arvostus ja kunnioitus bändille, sillä onhan se vaan hienoa, että tämmöisellä suomalaistakin suomalaisemmalla rumputirumputihevillä pääsee kansan suosioon.
Mainos päättyy
Blind Channel veti väkeä heti sisäänkäynnin viereiselle lavalle, Radio Helsinki Stagelle. Ensimmäisenä päivänä en todistanut lavan äänentoistoa, mutta ainakin tämä violent pop -kuusikko kuulosti odotetusti paikan päällä hyvältä. Nuorekkuus ja hauskanpito hehkuivat nuorukaisten heiluessa, eikä pienehkö lava tuntunut monihenkiselle bändille olevan ongelma, vaan se oli kaapattu hienosti haltuun ja siitä käytettiin jokainen neliömetri. Itselleni tämä oli vasta ensikosketus kaiken sen hyvän jälkeen mitä poppoosta olin kuullut. Kahden vokalistin yhdistelmä on aina hieman kyseenalainen, mutta Blind Channel ei ollut mitään epäkontrolloitua mölinää. Yleisö oli aiheellisesti pomppimassa mukana ja selvästi tietoinen esiintyjän settilistasta. Hienoa, että kavereilla on jo nyt vakiintunutta fanikuntaa.
Teltan lämpö ja pimeys kutsuivat jälleen, kun päivään vauhtia pisti seuraava kotimainen kikkelihevisuuruus. Tämä folkmetal-orkesteri on kantanut miekkojaan yhdessä jo vuosia ja tarjonnut vaihtoehtoista kansanmusiikkia sotureilleen, jotka olivat saapuneet jo hyvissä ajoin lavan edustalle. Taatusti jokainen ikään kuin vanhan koulukunnan hevari oli valmis tuntiseen rykelmään tanssivia jalkoja, hikeä ja örinää. Paikalla oli tietenkin myös niitä Sonata Arctica -faneja, mutta miten Ensiferum sitten erosi Sonatasta? Alla oleva kuva kertoo jo paljon.
Mainos päättyy
Alkulämpöä otettiin päälle heti ensiminuuteista, kun bändi oli pukeutunut taatusti hyvin hengittäviin esiintymisasuihinsa ja astui teltan lavalle. Basisti Sami Hinkan liikkuminen lavalla on joka kerta aivan omaa luokkaansa, ja yleisön on helppo buustautua showhun hänen kauttaan. Parin ensimmäisen kappaleen jälkeen vokalisti Lindroos spiikkasi heidän soittavan ensi kertaa Seinäjoella. Tämä oli hieman merkillistä, ottaen huomioon bändin pitkän elinkaaren. Sitä suuremmalla syyllä soturit oli laitettava pyörimään pitissä entistäkin kiihkeämmin. ”Lai Lai Hei” tuntuu olevan itselleni jokaisen Ensiferum-keikan kohokohta ja sitä se oli jälleen. Tietenkin nykyisessä settilistassa paikkansa vakiinnuttaneet ”Token of Time” ja ”Two of Spades” ajavat hevareiden hyvänolonhormonit liikkeelle, mutta keikan lopettanut tättädädää-kappale ”Iron” sai viimeisetkin jalat vipattamaan. Itse asiassa jopa niin paljon, että järjestyksenvalvojilla oli tekemistä heidän pitäessään anniskelualuetta rajaavia aitoja pystyssä viimeisen pitin aikana. Loppuun vielä jonkinnäköinen outro polkkamaiseen tyyliin, ja Ensiferum oli taputeltu. Heidän esiintymisestään jäi juuri se hyvä mieli mikä livemusiikista pitääkin jäädä. Silloin, kun kokemuksen tuomalla tuloksella asiat toimivat kuin junan vessa ja ihmiset toimivat omintakeisen juttunsa takana, on nautinto taattu. Upeaa, että tämä skene elää Suomessa!
Sanotaan, että urheilu ilman rokkia tai heviä on teeskentelyä. Tai ilman kaljaa. Tai jalkapallo. Viime vuonna oman Provinssini päätti kotimainen orkesteri nimeltään Disco Ensemble. Silloinen väenpaljous Woodland Stagella oli varmasti nyt huomioitu, sillä tämä bändihän on suosittu! Ehdoton paikka päälavalla mahdollisti bändin pääsemisen oikeuksiinsa, ja nyt itsellenikin valottui hieman lisää bändin yksinkertainen hyvyys. Aikoinaan en nimittäin käsittänyt tätä bändiä alkuunkaan, sillä tutustuminen tapahtui pikkupoikana änärin kautta. ”This is My Head Exploding” oli ainoita siedettäviä kappaleita, sillä tämä nimenomainen viisu soi kyseisessä pelissä ja se soi paljon. Livenä tätä biisiä tulee tuskin todistettua, mutta se ei haittaa sentin vertaa silloin, kun Provinssin päälavalla soivat mm. ”Second Soul” ja ”Drop Dead, Casanova” ja yleisö pomppii mukana. Bändi oli itselleni yksi niitä harvoja bändejä päälavalla, jonka kanssa tuli jopa hiki. Lämmön jäätyä päälle keikan loputtua sen olisi halunnut vain jatkuvan, mutta kaikki hieno päättyy aikanaan. Onneksi pienen paussin jälkeen päästiin jatkamaan ikään kuin siitä mihin jäätiinkin, ja Disco Ensemble toimi vähän kuin lämmittelijäbändin roolissa päälavalle seuraavaksi tulevaa orkesteria varten. Kiitos Disco Ensemble, todistitte vääryyteni ja saitte paitsi minut myös satapäisesti muitakin hymyilemään onnellisesti.
Toukokuussa Helsingin Tavastialla oli ainakin kolme loppuunmyytyä keikkaa, joilla kaikilla esiintyi sama artisti. Teflon Brothersien sooloilija Pyhimys valtasi tällä kertaa Provinssin Woodland Stagen, enkä varmasti suuresti valehtele, jos väitän hänen vetäneen täysin samalla kontekstilla suoritetun setin nyt Provinssissa mitä klubikeikoillaan. Varmasti tarkkaavaisemmat fanit ovat enemmän totuuden kynnyksellä, mutta samankaltaisuus ei haitannut rennossa keikassa ollenkaan. Totta kai ”Tapa Poika” -albumi on nostanut herran pinnalle, ja täten on oletettavaa pysyä uuden hyvän levyn tutussa tuotannossa myös livelistassa.
Mainos päättyy
Kuten torstain raportissa mainitsin, haluaisin nimittää The Offspringiä osaksi pääesiintyjäkaartia. He nimittäin jatkoivat siitä mihin Disco Ensemble jäi – he pitivät energiaa yllä ja saivat ihmiset liikkumaan nostalgisilla kappaleillaan ja vauhdikkaalla soitollaan. Itse yllätyin siitä samankaltaisuudesta, mikä bändistä huokui lavalla ja mikä siitä on levyllä huokunut. Totta kai äijät ovat tätä nykyä hieman sitä kultaista 90-lukua vanhempia. Meno ei ollut siitä huolimatta hidastunut ollenkaan, ja täytyy sanoa, että tästä Volbeat olisi voinut ottaa oppia. The Offspring ehti kumminkin vetämään kevyet 18 biisiä 70 minuuttiin encoreineen kaikkineen, ja bändi oli ehdottomasti perjantain kohokohta monelle. Hieman liikaa tämä bändi oli tuntunut jäävän unholaan eläessämme näin vuotta 2018, mutta tämä muistinvirkistys toi muistoja aina niistä lapsuuden skeittiajoista lähtien, ja aivan varmasti jokainen Cheek-fanikin tykkäsi.
Aluksi ajattelin, että viiden minuutin tauko riittää rauhalliseen bajamajataukoon ennen Mokoman aloittamista, mutta todellisuus iski vasten kasvoja, kun Woodland Stage täyttyi tämän kotimaisen suuruuden kuuntelijoista. Vaikka Stam1na ja Mokoma ovat mielestäni kulkeneet omissa korvissani aina käsi kädessä, en silti ole Mokomaan niin paljon tutustunut. Tästä syystä oli hyvin mielenkiintoista päästä todistamaan heidän esiintymistään ensimmäistä kertaa livenä, vaikka materiaali suhteellisen tuntematonta olikin toukokuussa julkaistun ”Hengen pitimet” -levyn osalta. Joku ensiviehätys on varmasti läsnä, kun joku bändi mitä ei ole koskaan nähnyt, antaa itsestään jotain upouutta mitä koskaan ei olisi ajatellutkaan. Tuntuu nimittäin, että bändistä saa kunnon kopin vasta sitten, kun sen näkee lavalla omassa olemuksessaan. Näkyvyys ei tosin aivan ulottunut niin, että koko lavan olisin nähnyt, joten tässä vaiheessa kiitos myös Woodland Stagen screeneille. Jos jotkin kappaleet jäivät mieleen, ne ovat ”Pahaa verta” ja ”Sinne missä aamu sarastaa”, nimittäin näissä oli itselle niitä tuttuja ja turvallisia tunteita. Hieman jäi hampaankoloon, kun en mennyt koskaan todistamaan heidän akustista esiintymistään festareilla, mutta aina ei pidä jäädä harmittelemaan jonkun asian mennessä poskelleen.
Mainos päättyy
Poskelleen päivässä meni ehkä pääesiintyjävalinta Cheek, joka hostasi bileitä aina kahteen asti yöllä. Itsehän sytytin vain sikarin palamaan ”Sillat” -kappaleen käynnistelessä fiiliksiä. Kivaa festareilla silti on silloin, kun fiilis on katossa. Ehkä osa ymmärsi nuo ”posket”- ja ”sikarit palamaan” -jutut, mutta jokainen varmaan ymmärtää miksi tähän artistiin ei jaksanut aivan koko aikaa keskittyä, vaan ennemmin nautti siitä tunnelmasta, mikä oli veitsellä leikattavissa tuhansien ihmisten ollessa pakkautuneena päälavan läheisyyteen mielikappaleitaan tanssiessaan. Oma mielikappaleeni ”Keinu” jäi tällä kerralla pois listasta, mutta ehkä sitten ensi kerralla, jos nyt sellaista vielä tulee. Onneksi lauantaina on Antti Tuisku.
Teksti: Ville Raitio
Kuvat: Jarmo Hänninen Photography
