Moderneja Helkavirsiä kansanperinteen juurilta – haastattelussa runoilija Tuomas Keskimäki

”Kirjoittamisen tuottama euforia on itselleni sellainen tunne, jota ei voi muulla tavalla saavuttaa.”

Runoilija, kirjailija, kansanperinne-entusiasti ja sanoittaja. Tätä kaikkea on Tuomas Keskimäki, porilainen historianharrastaja, joka suhtautuu intohimoisesti musiikkiin, historiaan, kirjallisuuteen, kulttuuriin ja Kalevalaan. Tuomas Keskimäki on mies Korpiklaani– ja Jonne-yhtyeiden lyriikoiden taustalla, vaikuttaa itse Hiidenhauta nimisessä black metal -bändissä ja toimii Porista löytyvän Suomen suurimman harrastajateatterin, häröilyn ja kulttuuritoiminnan ytimessä Annankatu 6:ssa, jossa moni paikallinen bändi ja teatterinuori on uraansa aloitellut. Kaikkea tätä ja paljon muuta mahtuu tämän modernin renessanssimiehen uralle, mutta miten kaikki alkoi? Kuka oikeastaan on Tuomas Keskimäki – mies, joka on monessa mukana mutta harvoin kuitenkaan valokeilassa? Tähän ja moneen muuhun mieltämme askarruttavaan kysymykseen, arvon lukija, saat vastauksen, kun otat mukavan asennon tämänhetkisessä olomuodossasi, laitat allaolevan Spotify-playerin soimaan ja annat kysymysten virran johdatella itseäsi matkalla Tuomas Keskimäen maailmaan.

Kerro hieman itsestäsi. Kuka olet, mitä teet, mistä tulet ja minne menet? Mitä kuuluu noin yleisellä tasolla?

Olen Tuomas Keskimäki, runoilija, sanoittaja, kirjailija ja vähän muusikkokin. Tulen Satakunnasta, jonka alueella olen koko ikäni asunut, ja nyt oikeastaan on oma talo viimeistä vaille valmis, joten pääsen maaseudulle omaan rauhaan kirjoittamaan ja elämään. Hyvää siis kuuluu. Loppuvuoden kova työrutistus on käynnissä, ja malttamattomana odotan kaiken käynnissä olevan valmistumista ja uusien juttujen tulemista.

Mikä on viimeisin innostuksen kohteesi?

Kyllä se on varmaankin Hiidenhaudan tulevaan levyyn liittyvä ”piru suomalaisessa kansanperinteessä” -teema, ja sen äärimmäisen rikas ja monipuolinen maailma. Sitä on tullut kahlattua läpi viimeiset ajat, vaikka kyllä sitten muustakin on tullut innostuttua. Olen vähän sellainen spontaani innostuja, ja se ääretön innostus saattaa syntyä todella nopeasti, välillä kestäen kauemmin ja välillä vähän vähemmän, mutta kaikesta jää toivottavasti jotain mieleen ja kaikki se vie jollain tasolla eteenpäin. En siis koe mitenkään huonoa fiilistä, vaikka jokin juttu jäisikin vain hetkittäisen innostuksen asteelle. Mieli menee usein itseäni nopeammin, ja yritän pysyä perässä sen minkä ehdin.

Miten olet alunperin kiinnostunut Kalevalasta ja kansanperinteestä? Onko omassa suvussasi noitia?

Tuo noita-asia on sellainen, jota viljellään mielestäni liikaa nykyään melkoisen kevyissäkin yhteyksissä. Mirkka Lappalainen sanoo todella osuvasti uudessa ”Pohjoisen noidat” -kirjassaan: ”Noituuden pari ei ole taikuus vaan hulluus. Noituus kytkeytyy ja limittyy harhoihin, sairauteen, alkoholismiin ja väkivaltaan. Se on surun ja murtuneiden ihmissuhteiden historiaa.” Toki sellaisella noitatematiikalla on itsekin tullut leikiteltyä sanoituksissa, mutta mitä enemmän lukee historiaa ja yrittää ymmärtää kunkin aikakauden kuvaa, niin sitä enemmän alkaa ajatella syvemmin asioita, jotka saattavat näyttäytyä meidän tylsässä ajassamme hienoina mutta jotka todellisuudessa ovat jotain ihan muuta. Itse olen varsinkin noita-asioissa ollut hyvinkin väärillä jäljillä ja väärän tiedon varassa ja sen mukaan vienyt omiakin ajatuksia eteenpäin, mutta aina sitä oppii, ja aika tylsää olisi elämä jos niin ei kävisi, tai jos ei pystyisi kehittämään ajatuksiaan.

Mutta se itse kysymys siis: Kalevalasta ja kansanperinteestä innostuin vuosituhannen vaihteessa, ja uskoakseni se tapahtui Eino Leinon kautta, jonka kalevalamittainen ”Helkavirsiä” on edelleen SE runoteos itselleni. Sieltä sitten tuli tutustuttua suomalaisen taiteen kautta Kalevalan maailmaan ja alettua kirjoittaa kalevalaista runomittaa ja etsittyä enemmän tietoa ja asiaa aiheesta. Parhaimmillaan se olikin melkoisen syvää innostusta aiheeseen. Silloin myös tuli huomattua, että se kiinnostus on ”vain” kiinnostusta, eikä niinkään uskoa. Samoin kuin Lönnrotilla, jonka kiinnostus aiheeseen auttoi luomaan Kalevalan. Joudun usein ulkomaalaisille selittämään, että Kalevala on Lönnrotin kokoama kaunokirjallinen teos, joka perustuu suomalaiseen mytologiaan; Kalevala ei siis ole yhtä kuin suomalainen mytologia. Siellä vedetään Lönnrotin toimesta mutkia suoriksi ja yhdistellään asioita yhteen, jotka eivät muutoin yhdessä olisi. Ja kaunokirjallisuuden nimissä se on ihan ymmärrettävää. Kalevala on kuitenkin vain pieni otanta suomalaisesta mytologiasta ja runoperinteestä.

Miten kansanperinnetietoisuus voi mielestäsi nykyään? Miten kiinnostuit historiasta ja sen tutkimisesta?

Mielestäni nykyään paremmin kuin 10 tai 20 vuotta sitten. On kiinnostuttu enemmän omista juurista ja tarinoista. Se näkyy julkaistussa kirjallisuudessa, musiikissa ja yleisessä ilmapiirissäkin. Ikävä kyllä siellä on myös paljon hyvin mustavalkoista ajattelua ja vastakkainasettelua, jonka läsnäolo on sinänsä helppo ymmärtää. Ajatellaan, että jos olen tämän puolella, niin sitten pitää olla tuota vastaan. Kehitetään liian helposti omia teorioita hataralle pohjalle näkemättä isompaa kokonaisuutta tai ymmärtämättä jokaisen aikakauden ihmisten käsitystä maailmasta. Eikä se ihme ole, sitä on välillä todella vaikea ajatella, että miten ihmiset on voineet nähdä maailman sellaisena, tai antaa joidenkin tapahtumien tapahtua, mutta samoin tullaan meidän aikaamme ja tekemisiämme katsomaan kriittisessä valossa myöhemmin. Ei tässä ihmisen sisin olemus ole juurikaan kehittynyt.

Historian kiinnostus on ollut kyllä todella kauan mukana omassa elämässä. Ensin se meni sinne 1800–1900-lukujen vaihteeseen, ehkä juuri siellä olevan taiteen ja taiteilijoiden vuoksi, ja sen jälkeen heitellyt monessakin aikakaudessa aina pronssikaudesta 1900-luvulle, mutta ehkä kiinnostavin ajanjakso on vuosien ajan ollut 1300-luvulta 1700-luvun loppuun. Ei vain oma kapasiteetti riitä sisäistämään kaikkea luettua, ja siksi onkin välillä melko vajavainen olo, kun tiedät lukeneesi vaikka mitä aiheesta, mutta et silti muista kaikkea. Olen melkoisen perfektionisti asioiss,a ja haluaisin voida muistaa jokaisen nimen ja vuosiluvun, jonka olen lukenut. Mutta eihän se niin mene.

”Tarinoita ei tarvitse alussa lukea runomitassa, jos se tuntuu haastavalta. Etsivä löytää, ja suomalaisen mytologian ja kansanperinteen maailma on pohjattoman rikas ja suuri. Yksi ihmiselämä ei sen läpikäymiseen ja ymmärtämiseen riitä.”

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Onko Kalevala, kansanperinne ja mytologia aina ollut SE juttu, josta olet saanut inspiraatiota? Mikä sinua taiteilijana inspiroi ja mistä ammennat omaan taiteeseesi? Miten aiheesta kiinnostuneiden kannattaa alkaa aihepiiriä tutkimaan?

Kyllä ne on vahvana ainakin siellä taustalla olleet, mutta en voi sanoa, että ne olisi aina olleet ”SE” juttu. Silloin kun aloin kirjoittaa oikein todella, niin Kalevala ja mytologia tuli mukaan hiljalleen. Tärkein innostaja silloin alkuaikoina oli Eino Leino, ja kirjoitin enemmän Leinon tyylisiä luontokuvauksia ja ”pieniä riimirunoja”. Sitten kun Kalevala iski kunnolla, niin sain kädestä pitäen ohjausta kalevalamitan saloihin mestari Aulis Rintalalta. Hänen uskonsa minuun ja teksteihini johti ehkä isosti siihen, että otin kalevalamittaisen runouden ykkösjutuksi ja kirjoitin muutaman vuoden ajan käytännössä kaiken kalevalamittaan venyttäen sen sääntöjä ja vanhoja tapoja niin, ettei monikaan uskoisi joidenkin tekstieni olevan kyseisellä mitalla kirjoitettua. Mutta kyllä se inspiraatio on ollut aina tietynlaisessa surumielisyydessä, omissa tunteissa, luonnossa, tarinoissa ja tarustoissa, joiden sisälle tietenkin se suomalainen mytologia ja Kalevalakin asettuvat. En ole kuitenkaan niissä ollut mitenkään täysin kiinni koskaan, ja olen aina halunnut tehdä asioita monipuolisesti ja monesta eri näkökulmasta.

Minulla on sellainen oma ajatusmaailma, jonne lähden hakemaan jokaisen tekstin. Olen tätä yrittänyt useasti selittää, uskoakseni siinä onnistumatta, mutta kun alan tekstiä kirjoittaa, niin sukellan siihen omaan maailmaan ja näen sen tekstin asiat mielessäni, tutkin ympäristöä ja kirjoitan ylös. Sitä tapaa olen yrittänyt kehittää mahdollisimman paljon, koska sieltä ne parhaat tarinat ja kuvaukset ovat tulleet. Ja se on parasta mitä voi olla; kirjoittamisen tuottama euforia on itselleni sellainen tunne, jota ei voi muulla tavalla saavuttaa.

Tuntuu myös, etten pysty tarpeeksi avaamaan sitä kaikkea, mikä inspiroi, sellaista on niin paljon ja kaikki ympärillä oleva voi olla sitä. Se voi olla jokin ihan pieni sana tai lause, josta alkaa purkaantua kokonainen teksti. Luonto on kuitenkin aina ollut punaisena lankana teksteissä, sen kautta voi kertoa niin paljon ja luoda mielikuvia, vertauskuvia ja josta voi ottaa erilaisiin tunnelmiin sopivia elementtejä loputtomasti. Esimerkkinä Korpiklaanin uusi ”Kulkija”-albumi, jonka teksteihin olen todella tyytyväinen. Levyn teemana on kulkijan matka ja hänen näkemänsä asiat; kulkijan tunnetiloja kuvaan luonnon kautta, kuten myös luontoa muutoin ympärillä. Se on kokonaisuus vaikka ei pelkkä teemalevy olekaan. Samoin Hiidenhaudan ”1695”-albumi, joka on täynnä luonnon läsnäoloa ja sen kautta tuotua tunnelmaa. Nyt ollaan ehkä kaukana kysymyksestä, mutta mikäli ajatus oli, että miten Kalevalasta tai kansanperinteestä kiinnostuneen kannattaisi aihepiiriin tutustua, niin ei auta kuin vain hypätä kyytiin. Tarinoita ei tarvitse alussa lukea runomitassa, jos se tuntuu haastavalta. Etsivä löytää, ja suomalaisen mytologian ja kansanperinteen maailma on pohjattoman rikas ja suuri. Yksi ihmiselämä ei sen läpikäymiseen ja ymmärtämiseen riitä.

Oletko koskaan pitänyt aiheesta kursseja tai luentoja?

En ole, ja syy siihen on yksinkertaisesti se, etten tykkää olla ihmisten edessä tai puhua heille. Olen todella introvertti luonteeltani, ja kaikki ylimääräiset ihmiskontaktit vaativat isoja ponnistuksia ja kuluttavat vain liikaa. Ajatuksena tietenkin luennointi olisi hienoa, mutta ei nyt ainakaan tällä hetkellä ole ajankohtaista. Ja nyt kun sanon tämän, niin puolen vuoden päästä olen jo vetämässä kursseja aiheesta.

Mikä herätti kiinnostuksen sanoitusten tekemiseen? Miten aloitit? Miten työstät sanoituksia? Aloitatko valmiista ideasta vai saatko tietyt raamit tai sävellyksen, johon teet sanat?

Kyllä se kiinnostus syntyi sen kautta, että omia biisejä piti nuorena bändille saada ja tekstejä piti niihin kirjoittaa. Ensimmäisen bändin alusta saakka olen kirjoittanut ja siinä ohessa myös säveltänyt, joten kai sen vain piti niin mennäkin. Edelleen on tallessa niitä ensimmäisiä tekstejä ja vaikka itse sanonkin, niin onhan sieltä aikamoisen kivinen ja pitkä matka kuljettu. Sanoitusten työstäminen on oikeastaan melkoisen monipuolinen prosessi, jonka haastavuus tosin riippuu paljon siitä, kirjoitanko sen pelkkänä tekstinä, vai onko siihen jo olemassa olevaa sävellystä.

Pelkkä teksti on vain jonkin lauseen tai idean jalostamista kokonaiseksi tarinaksi, ja se voi olla valmis jo parin tunnin kuluttua. Sitten taas, jos on valmis sävellys, kuten nykyään usein on, niin käyn pari kertaa biisin läpi ja sitten alan miettiä mahdollisia laulukohtia. Merkitsen kohdat muistiin ja lopulta olen siinä pisteessä, että voin kirjoittaa valmiin tekstin sävellykseen ilman, että pitää kuunnella sitä biisiä uudelleen ja uudelleen. Eli koitan tehdä sellaisen muistirungon itselleni, joka mahdollistaa oikean rytmityksen kirjoittamisen mahdollisimman kivuttomasti sitten, kun itse kirjoittaminen alkaa.

Aiheet puolestaan tulevat yleensä joko sävellyksen tuomasta tunteesta tai aiemmin puhutusta tai tehdystä teemasta. Hiidenhaudalle luon aina koko levylle ensin käsikirjoituksen, jota seurataan ja josta muodostuu kokonaisuus. Mutta kirjoitan myös paljon pelkkiä tekstejä ja lähetän niitä eteenpäin sitä mukaa kun valmistuvat. ”Kulkija”-levyllä ainakin ”Sillanrakentaja”, ”Kallon malja” ja ”Tuttu on tie” on tällaisia ”teksti ensin” -biisejä. En tykkää jättää tekstejä roikkumaan itselleni, jos ne on tarkoitettu muuhun kuin omaan käyttöön. Olen varma, että Järvelän Jonnella on reilusti yli 100 kirjoittamaani tekstiä jossain kansiossa, eikä niistä varmasti enää biisejä tulekaan. Eikä pidäkään. Pääasia, että ne parhaat ja sopivimmat on päätyneet biiseiksi.

Mikä herätti kiinnostuksen runoihin? Aiotko tehdä lisää runokokoelmia?

Se on se Eino Leino, joka kaiken runouteen liittyvän aloitti. Sen jälkeen kaikki muu on tullut vasta mukaan. Runokokoelma on sinänsä hankala asia, kun ei sellaisia oikein kukaan osta siinä määrissä kuin olisi tarpeen, mutta toisaalta olen aina ajatellut, että ei omat tekstit olekaan pelkästään tämän ajan ihmisille; eli jos siellä tulevaisuudessakin joku niitä ostaa ja lukee, niin sitten on jotain tullut saavutettua. Mutta voisin hyvinkin kuvitella, että julkaisisin niistä säveltämättömistä teksteistä kokoelmia, vaikkei sekään asia juuri nyt olekaan ajankohtaista, ellei sitä joku kustantaja lähtisi ehdottamaan.

”Aiheen valitseminen ei mitenkään ollut omissa käsissä, vaan se vain lähti rullaamaan. Tiesin koko ajan mitä pitää kirjoittaa, mutta millään ei vain tahtonut ehtiä saamaan kaikkea kirjoitettua ylös.”

Olet myös kirjailija. ”Ikuisesti” oli ensimmäinen romaanisi. Miten se otettiin vastaan?

Se otettiin vastaan kaikin puolin hyvin ja positiivisesti. Jopa yllättymiseen asti. Vaikka ne viestit ja palautteet ovatkin olleet sen suuntaisia, joita siitä ajattelin mahdollisesti tulevan, niin aina se, että oma teksti on kolahtanut jollekin, on hienoa. Tuon kirjan ja tekstin kanssa olin kuitenkin niin vierailla vesillä, että ei oikein uskaltanut odottaa mitään sen kummallisempaa.

Mistä lähti innostus kirjan kirjoittamiseen? Kuinka helppoa tai vaikeaa oli valita aihe ja työstää se kirjaksi? Entä miten työ eteni?

Sanoin vielä puoli vuotta ennen kuin aloin kirjoittaa sitä, etten tule milloinkaan kirjoittamaan romaania. Että se on liian pitkä prosessi minulle ja ei minusta sellaiseen ole. Sitten perheessä tapahtui äärettömän surullinen ja odottamaton kuolemantapaus, jonka käsittely tuntui lähes mahdottomalta. Sen myötä alkoi tulla ahdistavia takaumia omasta elämästä, ja kaikki se purkaantui nopeasti siihen, että aloin kirjoittaa ”Ikuisesti”-kirjaa. Aiheen valitseminen ei mitenkään ollut omissa käsissä, vaan se vain lähti rullaamaan. Tiesin koko ajan mitä pitää kirjoittaa, mutta millään ei vain tahtonut ehtiä saamaan kaikkea kirjoitettua ylös.

Kirjoitin silloin monta viikkoa aikaisesta aamusta pitkään yöhön, ja jälkikäteen ajateltuna en edes ymmärrä, miten ihmeessä. Samaan aikaan kirjoitin muuten myös Jonnelle singletrilogian ”Kaiho, Tuhka, Autere” -tekstit sekä ”Kulkijalle” mm. ”Harmajan”. Niissä käsitellään samaa menetyksen teemaa. Tuo ajanjakso on pitkälti yhtä sumua noin vuoden ajalta. Sinä aikana tosiaan kirjoitin kirjan käsikirjoituksen monta kertaa uudelleen, ja kokonaisuutena prosessi oli aivan järjettömän kuluttava, raastava, hajottava ja kaikkea muuta mitä vain samoilla adjektiiveilla voi kuvata. Mutta valmista tuli ja kirja julkaistiin 2018 syyskuussa. Nyt se tuntuu todella kaukaiselta asialta ja vähän siltä kuin se ei olisi itselle edes tapahtunut. Jonkinlainen iso kivi siinä vierähti sydämeltä, kun valmiin kirjan kirjakaupan hyllyssä sitten viimein näki. En usko, että ihan heti lähtisin samanlaiseen prosessiin. Tuntuu että revin itseäni aina ihan loputtomiin joidenkin tekstien kanssa, ja siitä järkytyksestä palautuminen kestääkin sitten pitkän aikaa. Mutta aina vain uudelleen se tulee tehtyä, ja kyllä se lopulta antaa enemmän kuin ottaa, joten näin sen kuuluu ollakin.

Oletko säveltänyt kirjallesi omia siihen sopivia kappaleita tai soundtrackia?

Itseasiassa en ole, mutta paljon tekstejä olen kirjoittanut muihin projekteihin, jotka liittyvät kirjaan. Tuo kirjan soundtrack oli tavallaan valmiina jo muiden tekeminä biiseinä, niin ei tullut missään vaiheessa ajankohtaiseksi tehdä itse siihen liittyen mitään.

Kuka on lempikirjailijasi? Entä mikä on lempikirjasi? Mitä luet nyt?

Sellainen ikisuosikki on se monta kertaa mainittu Eino Leino, eikä vain Leinon runot, vaan myös muu tuotanto. Oma kirjahylly on täynnä Leinoa ja siihen tulee usein palattua. Luen kuitenkin pääasiassa tietokirjoja historiasta; myös sellaista joidenkin mielestä todella kuivaa tilastotietoa ja kaavioita esim. siitä, kuinka paljon viljaa jaettiin jossain pikkukunnassa vuonna 1769. Uusista kirjailijoista Mirkka Lappalainen on ehdoton ykkösnimi. Hänen koko tuotantonsa löytyy hyllystä. Tällä hetkellä kesken on Lappalaisen ”Pohjoisen noidat”, Jouko Turkan ”Aiheita” sekä erinäisiä kirjoja liittyen suomalaisiin piruihin ja kummitustarinoihin. Lempikirjaa on vaikea sanoa, hyviä kirjoja on niin tolkuton määrä. Siinä parhaiden kirjojen joukossa on Leinon ”Helkavirsiä”, Topeliuksen ”Välskärin kertomuksia”, Lappalaisen koko tuotanto, sekä muita erinäisiä tietokirjoja Ruotsin ja Suomen alueen historiasta.

”Yhtyeitä minulla on matkan varrella ollut, jos ei nyt kymmeniä, niin parikymmentä ainakin. Toiset vain projekteja ja toiset sitten jotain enemmän.”

Miten ja koska oma muusikon urasi on käynnistynyt? Mikä oli ensimmäinen instrumenttisi?

Aloin soittaa kitaraa Nirvanan innoittamana 12–13-vuotiaana, ja heti kun ensimmäiset soinnut tuli opittua, niin perustin ensimmäisen bändin, joka harjoitteli koulun musiikkiluokassa Eurassa. Kitara on pysynyt pääasiallisena sävellysvälineenä siitä saakka ihan satunnaisia pianosävellyksiä lukuun ottamatta. Yhtyeitä minulla on matkan varrella ollut, jos ei nyt kymmeniä, niin parikymmentä ainakin. Toiset vain projekteja ja toiset sitten jotain enemmän. Oikeastaan vuodesta 2008 lähtien on ollut kaksi tärkeää omaa bändiä: ensin oli Taivaannaula 2008–2011 ja vuodesta 2012 lähtien Hiidenhauta. Kummassakin olen ollut vokalistina.

Keitä pidät esikuvinasi musiikin suhteen? Mikä on lempilevysi?

Tämä on se kysymyksistä vaikein, koska ihannoin kyllä musiikin puolella monia artisteja ja persoonia, sekä heidän tekemisiään ja sanomisiaan, mutta uskoisin silti, että tärkeimmät musiikilliset esikuvat tulevat taidemusiikin puolelta. Sielläkin ne teokset menevät aina yksittäisten säveltäjien ohi, vaikka tietenkin poikkeuksena on aina Sibelius, jonka musiikki on aina uponnut todella syvälle. Artisteja en siis tuolta ”kevyemmän” musiikin puolelta lähde sen tarkemmin erittelemään, koska on niin paljon hyviä juttuja, levyjä, sävellyksiä ja tekemistä. Jatkuvina suosikkilevyinä on kuitenkin ehdottomasti Moonsorrow’n ”Verisäkeet”, Manic Street Preachersin ”The Holy Bible” sekä Carach Angrenin ”Lammendam” ja ”This Is No Fairytale”. Kuuntelen musiikkia hyvinkin laajalla skaalalla aina kevyemmästä singer/songwriter-meiningistä black metaliin, ehkä kuitenkin eniten tuota jälkimmäistä.

Jotenkin silti ajattelen, että teatteri, taide, kirjallisuus ja luonto ovat vaikuttaneet enemmän omaan tekemiseen musiikissa kuin minkäänlaiset musiikilliset esikuvat.

”Annis on koko Porin kulttuurin sydän. Niin kauan kuin on Annis, niin kaikki on hyvin.”

Mitä kuuntelet tällä hetkellä?

Viime aikoina on ollut kovassa kuuntelussa Ghostin tuotanto, Manicsien ”The Holy Bible” ja Arckanumin ”ÞÞÞÞÞÞÞÞÞÞÞ”.

Mistä yhteistyö Korpiklaanin kanssa alkoi? Miten olet sen kokenut ja mitä olet siitä oppinut? Kuinka tiiviisti olet mukana sävellystyössä? Teetkö yhteistyötä muiden bändien kanssa?

Korpiklaanin kanssa yhteistyö alkoi kesällä 2011. Olin ollut muutaman vuoden Kalevalaisen Runokielen Seuran varapuheenjohtajana ja kirjoittanut paljon mytologiapohjaista kalevalamittaista runoutta ja julkaissut pari kirjaa. Silloin sitten eräänä iltana ajattelin, että lähestynpä Jonnea teksteillä, kun tuntui hyviä tekstejä olevan ylimääräisensä. Se oli 6.7.2011, Eino Leinon päivä, kun lähetin Jonnelle tekstit ”Rauta”, ”Kunnia”, ”Synkkä”,”Petoeläimen kuola”, ”Uni” ja ”Sumussa hämärän aamun”. Seuraavana päivänä tuli ”Rauta”-biisin demoversio ja siitä se lähti rullaamaan.

Yhteistyö Korpiklaanin ja Jonnen kanssa on ollut äärimmäisen hedelmällistä ja mahtavaa, meillä synkkaa Jonnen kanssa todella hyvin yhteen sävellysten ja tekstien osalta ja työskentely on mutkatonta ja inspiroivaa. Uskoisin Jonnen voivan sanoa samoin. Sieltä tulee biisi, kirjoitan siihen käytännössä heti tekstin ja Jonne pistää demoa, kun se tulee valmiiksi. Muutoin lähettelen valmiita tekstejä sitten tasaisesti varastoon. Ollaan nyt tehty 8 vuoden aikana yhdessä yhteensä 5 albumia sekä yksittäisiä biisejä niiden päälle ja menty koko ajan kovaa vauhtia eteenpäin eikä poljettu paikallaan. ”Noita”-levyä tehtäessä Jonne sanoi, että voitaisiin jättää sellaiset selkeät Kalevala-viittaukset pois ja siksi levylle tulikin sitten paljon enemmän sellaista omien tunteiden kuvauksia ja henkilökohtaista näkökulmaa. Sitten taas ”Kulkija”-levylle otettiin vieläkin rankempi muutos, kun kalevalamitta jäi lähes kokonaan pois ja sanoitukset on enemmän Reino Helismaan tyylistä ”reppu ja reissumies”-riimittelyä. Sama tapahtui tosin jo aiemmin Jonnen ”Kallohonka”-levyn kanssa. Olin siitä erittäin innoissani, koska se jos mikä pisti haastamaan itseä ja kehittymään kirjoittajana. Noilla levyillä tapahtui muutenkin se muutos tekemisessä, että aiemmin olin lähettänyt kaiken kirjoittamani Jonnelle ja biisit tehtiin teksteihin, kun näiden uudempien levyjen myötä Jonne lähetti suurimmaksi osaksi ensin sävellyksen ja laulumelodian ja kirjoitin sävellykseen tekstit. Kumpikin tapa toimii ja kummallakin tavalla on tehty omasta mielestäni pirun hyviä biisejä. Kyllä tässä on tullut opittua kirjoittamaan eri tyyleillä, ammentamaan teksteihin laajemmilta aihealueilta, ja saatua sellaista tietynlaista varmuutta tekemiseen. Ehkä se on myös osa sitä omaa perfektionismia, koska haluan olla se sanoittaja, johon artisti voi luottaa.

Korpiklaanin lisäksi on siis tietenkin tämä Jonne-yhtye joka on nyt julkaissut kaksi albumia ja singletrilogian. Se on hieno projekti ja hienoja muusikoita, siinä on vieläkin enemmän varaa leikkiä uusilla kirjoitustavoilla ja aiheilla ja kokeilla vähän enemmän erilaisia tekstejä. Sammontakojat puolestaan on porilainen folkrock/metal-bändi, joka on ollut toiminnassa muutaman vuoden. Sen kanssa ollaan sanoituksissa hyvinkin perinteisellä Kalevala-meiningillä. Muita bändejä joille viimevuosien aikana olen tekstejä kirjoittanut on Kammo, Hän Varasti Elämän, Kirjava Lintu, Taivaannaula, Otavanpoika, Kesä Annankadulla, Apea ja tietenkin Hiidenhauta.

”Studioon on tarkoitus mennä vielä loppuvuonna ja alkuvuoteen pyritään saamaan julkaisua, mutta kaikkea voi sattua matkalla, joten ei mennä lupaamaan mitään.”

Miltä tuntuu esittää omia tekstejä Hiidenhaudan kanssa verraten siihen, että joku muu niitä tulkitsisi? Miten bändin kappaleet saavat alkunsa? Mistä ja miten bändin tarina alkoi?

Ajattelen, että tekstin sisältöä ja vertauskuvia voi tulkita monesta eri näkökulmasta, joten toisen esittämänä teksti elää eri tavalla ja antaa myös minulle kirjoittajan erilaisia näkökulmia omaan tekstiin. On siinä silti eroa, kun itse alkaa esittää omaa tekstiään. En nyt suoraan osaa sanoa, vaikuttaako se jo itse kirjoitusprosessiin, jos tiedän, että teksti on itselle esitettäväksi tarkoitettu, saattaa olla. Hiidenhaudan kanssa kuitenkin käyn jatkuvasti kirjoittaessa sitä tekstiä jo läpi, että miten minkäkin asian sanon, niin siinä vaiheessa voi jo tulla kirjoitettua jotain suoraan itselle. Sitten taas Korpiklaanin teksteissä en mieti sitä tulkintaa ollenkaan, vaan ainoastaan rytmityksen sujuvuutta ja sanojen keskinäistä harmoniaa. Jonne kuitenkin tulkitsee tekstin aina niin sydämensä pohjasta ja omalla tyylillään, ettei minun edes kannata sitä kirjoittaessa miettiä.

Hiidenhaudan levyille kirjoitan ensin ns. käsikirjoituksen, eli tarinan rungon, ja ilmoitan siihen vaadittavat kappaleet ja kirjoitan yksittäisten kappaleiden tarinat. Sitten kun kappaleita alkaa syntyä, niin haen niille paikka,a jos säveltäjä ei ole sitä vielä itse miettinyt, ja kirjoitan tekstin valmiiseen sävellykseen. Tällä hetkellä bändin pääasialliset säveltäjät ovat basisti Henri ja kitaristi Otto. Aiemmin isosta osasta biisejä vastasi pianisti Gastjäle. Minulta tulee sitten satunnaisia biisejä ja riffejä, mutta ei mitenkään mainittavaa määrää. Yleensä sävellykset on jo minulle tultaessa siinä vaiheessa, että mukana on kitarat, bassot, rummut ja mahdolliset pianot/viulut/ym., eli melkoisen valmiiseen biisiin pääsen tekemään. Kirjoitan ensin tekstin, ja sen jälkeen lähden säveltämään laulumelodioita niihin kohtiin, joihin on melodiset laulut tulossa. Omia rytmityksiä mietin sitten vähitellen ja kuuntelen kymmeniä kertoja biisejä läpi, jotta löydän parhaat rytmitykset. Se on tärkeää, ettei vain lähde paahtamaan tekstiä yhteen putkeen ilman ajatusta rytmiikasta, varsinkaan omissa vokaaleissa, joissa ei melodioita ole. Silloin pitää olla koukkuja rytmeissä, jotta on jotain, mistä ottaa kiinni.

Käsikirjoituksen tekeminen levylle on pirun hienoa, sen myötä se koko ajatus tulevasta prosessista tulee mielenkiintoisemmaksi. Kirjoitin ennen meidän ”1695”-albumia käsikirjoituksen levylle, se olisi käsitellyt 30-vuotista sotaa vuosina 1630–1632 ja muutamia tärkeitä henkilöitä. Oikeastaan me sävellettiin melkein koko levy valmiiksi ja kirjoitin tekstit, kunnes sitten tuli se fiilis, että ei, ei toimi. Se oli aikamoinen kriisitilanne bändille ja hetken oli se fiilis, että tämä oli tässä, kunnes parin kuukauden lagaamisen jälkeen minä ja Henri kärrättiin itsemme studiolle ja puskettiin kaikki mahdolliset uudet ideat demoiksi. Demoista ja aihioista syntyi lopulta ”1695”. Sen jälkeen, kesällä 2018, kirjoitin uuden käsikirjoituksen, joka olisi ollut Kyllikki Saaren tarina ja biisit olisivat käsitelleet erilaisia teorioita siitä, mitä hänelle tapahtui. Sen kanssa ei myöskään edetty alkua pidemmälle, mutta nyt uusin ajatus ”piru suomalaisessa kansanperinteessä” on kantanut hedelmää ja sen kanssa mennään loppuun saakka.

Hiidenhauta perustettiin minun ja toisen vokalistin Emman aloitteesta vuonna 2012, tosin jo 2011 asiasta puhuttiin, mutta se sitten jäi hetkeksi hautumaan. Kysyin heti silloin basistiksi Henriä, joka oli soittanut jo Taivaannaulassa. Emma kysyi rumpaliksi mukaan luokkakaveriaan Eetua, joka taas toi kitaran varteen kaverinsa Oton. Henkilö nimeltä Gastjäle löydettiin pianoon internetin syövereistä, mutta ikävä kyllä hän ei ole enää mukana. Pari ensimmäistä vuotta treenattiin Eurassa, joten kai voidaan ajatella, että sieltä bändin tarinakin alkoi. Nyt jatketaan viisihenkisenä, ja sillä porukalla luodaan myös tuota uutta levyä, joka nyt on sävelletty ja lähes sanoitettu valmiiksi. Studioon on tarkoitus mennä vielä loppuvuonna, ja alkuvuoteen pyritään saamaan julkaisua, mutta kaikkea voi sattua matkalla, joten ei mennä lupaamaan mitään.

”Tarinaperinne illalla kynttilänvalossa ilman uutisia ja jatkuvasti päivittyvää sosiaalista mediaa on ollut uskomattoman hienoa, elävää ja rikasta.”

Koetko olevasi esikuva lyriikoiden tai musiikin suhteen toisille bändeille? Löydätkö muiden tuotannosta yhtymäkohtia omiin teksteihisi?

Tähän on kyllä paha sanoa mitään, mutta tuskin. Tai, en ole edes ajatellut sellaista asiaa, että tekemiseni voisi toimia esikuvana jollekin. Jos joku niistä jotain itselleen saa, niin hienoa, mutta ei tuollainen esikuvana olo ole ainakaan minulle tavoittelemisen arvoinen asia. Pääasia, että kuunnellaan, luetaan ja diggaillaan.

Oletko huomannut kansanperinteen ja loitsuperinteen vaikutusta ja samankaltaisuutta esim. Moonsorrow’n, Paaran ja Ajattaran kaltaisten bändien teksteissä, ja miten näet kalevalaisen runomitan käytön saaneen suosiota juuri kotimaisen black metalin parissa? Onko kansanperinteen esoterialla ja synkällä tematiikalla jotain vaikutusta tähän? Miten nämä aiheet sinulle näyttäytyvät?

Kalevalamitalla ei taida juuri kukaan tekstejään kirjoittaa. Hiidenhaudan kanssa en ole siitä asiasta halunnut tehdä kompromisseja, eli kaikki tehdään siihen muotoon. On sitten mukavampi kirjoittaa muillekin tekstejä erilaisilla tavoilla ja saatua ylläpidettyä sitä monipuolista ilmaisua. Monella bändillä on varmasti vaikutteita kalevalamitasta, kalevalaisesta runoudesta ja kansanperinteestä, mutta korkeintaan satunnaisia rivejä itse runomittaa, jos siis teknisestä muodosta puhutaan. Itse sisältöön en sen suuremmin ota kantaa. Yhtäläisyydet tai samankaltaisuudet ei kiinnosta niin paljon itseä, enkä tee tai jätä tekemättä sen perusteella jostain aiheesta tekstiä. Kansanperinteen ja loitsuperinteen vaikutus on nähdäkseni luonnollisestikin hyvin suuri suomalaisen metallikentän bändeille, juurikin synkät ja raa’at teemat, sekä mielenkiintoiset ja polveilevat tarinat, joita jokainen on jo lapsesta asti kuullut. Olisi outoa, jos ne eivät olisi vaikuttaneet tekijöiden kielelliseen kehitykseen ja myöhemmin luovan työn tekemiseen, varsinkin kun puhutaan metallimusiikista, jossa ei niin sanotusti tarvitse esittää tarinoita tästä hetkestä on ehkä yleisesti enemmän tapana kuin populaarimusiikin parissa.

Minulle nuo aiheet ovat todella inspiroivia, niiden raakuus, julmuus, välillä jopa älyttömyyksiin saakka, mutta usein myös hyvin ymmärrettävien opetusten kera. Sen ymmärtää hyvin, miksi tietyt aiheet ovat säilyneet vuosisatoja kertomuksissa, mitä ihmiset ovat kokeneet ja miten niitä on viety tarinoihin. Kaiken kaikkiaan, kun lukee kansanperinteen kertomuksia, niin tulee vain mieleen, kuinka paljon mielenkiintoisempia ihmisten elämät ovat olleet… Vaikkakin ne varjopuolet ovat näyttäytyneet myös entistä rajumpina, niin kaikki tuollainen tarinaperinne illalla kynttilänvalossa ilman uutisia ja jatkuvasti päivittyvää sosiaalista mediaa on ollut uskomattoman hienoa, elävää ja rikasta. Paljon on tarinoita ja aiheita kertomatta suuremmalle yleisölle, ja siksi suurella mielenkiinnolla odotan seuraavan Hiidenhauta-levyn julkaisua ja vastaanottoa.

Miltä näyttää kotikaupunkisi musiikkiskene tällä hetkellä? Tarjoaako kaupunki bänditiloja nuorille? Minkälaisia keikkapaikkoja Porissa on?

Porin musaskeneä kun miettii, niin onhan niitä bändejä melko paljon ja monenlaisten genrejen sisällä, eli kaipa se tilanne aika hyvä kuitenkin on. En ole oikein sellainen verkostoituja tai muutenkaan liiku juuri missään, niin menee varmaan paljon ohi myös juttuja. Voi kuulostaa ylimieliseltä tai kusipäiseltä, mutta olen vain niin erakkoluonne, että puuhailen mieluummin omassa rauhassa omien juttujen parissa. En oikein kannatuksen vuoksikaan jaksa käydä keikoilla, koska siellä on ihmisiä ja ihmiset isossa ryhmässä ahdistaa. Mutta jos jotain oikein hyvää on jossain, niin kyllä sitten päädyn ehkä paikalle.

Bänditiloja on kyllä niin huonosti, ettei mitään järkeä. Kaupunki ei tarjoa kunnolla mitään kellekään, mutta kun joku menestyy, niin kyllä sitten kelpaa olla ylpeä. Bändikeskukset on purettu ja mitään ei ole annettu tilalle, joten jengi joutuu etsimään sitten yksityisistä tiloista kämppiä. Vähän sama kuin keikkapaikkojen kanssa, niitä on todella vähän kun nyt Baarikaappikin lopetti toimintansa. Se oli paikallinen baari, joka tarjosi pienemmillekin bändeille keikkapaikan. Myös Bar Kino lopetti jokin aika sitten myös toimintansa. Se oli paikka, jonne taas tuli ne isommat bändit keikalle. Kulttuuritalo Anniksella on hyviä tapahtumia ja keikkoja, tosin tilanne Anniksen suhteen on hieman hankala tällä hetkellä. Kaupunki haluaa muuttaa Anniksen toiminnan yhdistysvetoiseksi, mikä ei ole ollenkaan hyvä asia. Anniksella toimii jo nyt valtava määrä yhdistyksiä, jotka pystyvät tuottamaan kulttuuria pienillä kuluilla, ja jos taas näiden yhdistysten jäseniltä alettaisiin kerätä enemmän esimerkiksi jäsenmaksuja, asettaisi se vaaraan juurikin sen toiminnan, johon kuka tahansa voi osallistua ilman taloudellista huolta. Talolla on nyt siis kolme työntekijää, joten kulu ei ole kaupungille todellakaan suuri, varsinkaan talon tuottamaan hyvään nähden. Ja sitten toisaalta kyseessä ei voi olla säästösyytkään, koska lähtökohtaisesti ”luvataan” antaa sama summa jatkossa kuin nyt. Tosin siitä summasta tulisi kattoyhdistyksen alaisuudessa menemään iso osa pelkästään järjettömiin byrokratiakuluihin, joita ei kaupungin alaisuudessa tarvitse miettiä. Kaupunki ainoastaan hyötyy Anniksesta, se tuottaa sellaista kulttuuria ja toimii niin ainutlaatuisen hienosti, että sitä käydään ympäri maailmaa ihailemassa että ”olisipa meilläkin tällainen!”. Annis on koko Porin kulttuurin sydän. Niin kauan kuin on Annis, niin kaikki on hyvin.