Modernien perinteiden jäljillä – arviossa Tetrarchin ”The Ugly Side Of Me”

Yhdysvalloista tuleva nu metal-nelikko Tetrarch jysäyttää tiskiin väkevän kolmosalbuminsa, ”The Ugly Side of Me”. Vaikka ilkeämieliset kielet väittävätkin kyseisen genren olevan jo kauan sitten aikansa elänyt ja elähtänyt, todistaa alunperin Yhdysvaltain Georgian Atlantasta tuleva ja nykyisellään Los Angelesista käsin operoiva nelikko uusimmalla studioalbumillaan väitteen hyvin vääräksi. 18 vuoden kunnioitettavaan ikään ehtinyt yhtye on onnistunut loihtimaan kapeasta sapluunasta huolimatta tyylilajin moderneja perinteitä kunnioittavan, mallikkaasti toimivan albumin.

Static-X:n, American Head Chargen ja Kornin polttopisteessä yleisöä pomputtava avausraita, ”Anything Like Myself” hyödyntää tyylilajin laadukkaimpia ainesosia, vaikkakaan ei erityisen omaleimaisella tavalla. Ja vaikka laulaja-kitaristi Josh Foren laulutyyli ja melodialinjat lipuvatkin turhan läheltä Jonathan Davisin vokaaliosuuksia, voi kyseiselle puutteelle antaa tässä tapauksessa anteeksi melko helposti. ”Never Again (Parasite)” viistää puolestaan eteerisen intron jälkeen yhtäältä pykälän lähempänä elektro-aikaista Paradise Lostia ja toisaalta pop-voittoista Linkin Parkia.

Suoremmin, rock radio-ystävällisesti jumputtava, mutta sopivilla polyrytmeillä neljäsosajaollista rytmiikkaa rikkova ”Live Not Fantasize” vetoaa takuulla uusmetallin nälkäiseen kohderyhmään. Kautta aikain ensimmäisenä naispuolisena kitaristina Jackson Guitarsin mannekiiniksi valittu Diamond Rowe pääsee esittelemään yhdeksi albumin videobiisiksi valikoituneessa kappaleessa kipakkaa sorminäppäryyttään. Disturbedin alkuajat mieleen tuova groove-pomputus, ”Erase” ja albumin seesteisimpiin ja eteerisimpiin kuuluva ”The Only Thing I’ve Got” ovat puolestaan vaivihkaa, useampien kuuntelukertojen myötä todellisiin mittasuhteisiinsa kasvavia ’growereita’.

Albumin tehokkain korvamato on kuitenkin kulmikkaan koukuttavalla basson ja kitaravallin vuoropuheluun tehonsa perustavalla riffipohjalla varustettu ”Best of Luck”. Kappaleessa basisti Ryan ”Dooms” Lernerin ja rumpali Ruben Limasin yhteen saumattomasti hitsautunut rytmityö pääsee näyttämään parhaiten monipuolisuutensa.

Kokonaisuuden loppuosassa Tetrarchin eväät alkavat kuitenkin, jos ei suoranaisesti loppua, niin huolestuttaasti ehtyä. Erinomaiset lähtöasetelmat omaava ”Crawl” jää vaisuksi lässähtävän kertosäeyritelmän myötä hieman lähtötelineisiin. Rammsteinin kaltaisesta yksiulotteisesta ilmeettömyydestä kärsivä ”Cold” ei myöskään tuo albumille kaivattua lisäarvoa. Rauhoittavia täyteen pumpatulta Deftonesilta kuulostava ”Headspace” on somasti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos soljuva kappale. Sen ongelmaksi koituu ainoastaan se, ettei siitä jää oikein minkäänlaista muistijälkeä. ”The Ugly Side of Me” huipentuu potentiaalinsa nähden lopun viimein hieman etäiseksi jäävään nimikkobiisinsä, jossa esiin uivat yhtyeen hillityt, emo-rockimmat piirteet.

Vaikkakaan Tetrarch ei pääse yllättämään kolmannella tulemisellaan liialla omaperäisyydellä, ja vaikka ultra-kliinisessä ja -prosessoidussa soundimaisemassa alataajuudet ulottuvat tarpeettomankin lavealle alalle stereokuvassa, on yhtye saanut tyylilajissaan aikaan jotain sellaista, minkä soisi tulla muistetuksi vielä useiden vuosien päästä. Kyllä tätä mieluummin kuuntelee kuin monia genren alkuaikojen tekijöitä.