”Modernin moukaroinnin aatelia” – klassikkoarvostelussa American Head Chargen 20-vuotias ”The War Of Art”
Minnesotan Minneapolisista tuleva American Head Charge julkaisi kansainvälisen debyyttialbuminsa ”The War Of Art” 28.8.2001. Kotimaansa musiikkilehdistön puolesta erääksi vuosituhannen taitteen vaarallisimmaksi älykkömetallibändiksikin tituleerattu yhtye oli ehtinyt julkaista varsinaisen debyyttialbuminsa jo edellisen vuosituhannen puolella. Vuonna 1999 ainoastaan Yhdysvalloissa julkaistun ”Trepanation”-ensilevytyksen myötä yhtyeelle aukeni merkittäviä keikkaslotteja ympäri kotimaataan.
Lämmiteltyään System Of A Downia Iowan Des Moinesissa elokuussa 1999 American Head Chargea lykästi. Hieman tuota aiemmin American Recordings -levy-yhtiön pomo ja tuottajaguru Rick Rubin oli pestannut System Of A Down -basisti Shavo Odadjianin scouttaamaan talliinsa uusia, mielenkiintoisia yhtyeitä. Kyseisenä keikkailtana Odadjian todisti American Head Chargen maanisen rankan livekeikan, jonka jälkeen hän otti yhteyttä Rubiniin ja kehotti tätä tsekkaamaan bändin välittömästi. Eipä aikaakaan, kun panssarivaunu jyrähti käyntiin. Rubin kiinnitti yhtyeen American Recordingsille alkuvuodesta 2000. Yhtye muutti Los Angelesiin ja aloitti Rubinin hoteissa ensimmäisen kansainvälisen albuminsa levytyssessiot pian tuon jälkeen. Äänityspaikkana toimi Rubinin kotistudio omistamassaan Houdini-kartanossa, Laurel Canyonissa.
Mainos päättyy
Tuossa kohtaa kuusimiehisen American Head Chargen kokoonpanon muodostivat sittemmin yhtyeen klassisimpana pidetty ryhmä: Cameron Heacock (laulu), Chad Hanks (basso, kitara ja ohjelmointi), Justin Fouler ja Aaron Zilch (koskettimet, beatit ja samplerit), David Rogers ja Wayne (kitarat) sekä Chris Emery (rummut).
Albumin nimi on sanaleikin omainen muunnos kiinalaisen kirjailijan, Sun Tzun, teoksesta ”The Art of War”.
Albumin raivokkaan tasapainoisella junttariffillä käynnistävä ja painostavasti koko matkansa ajan rouhiva ”A Violent Reaction” on eräs industrial metalin toimivimmista albuminavausraidoista kautta aikojen. Ministryn ”Psalm 69” -albumin aikakaudelle kumartava ”Pushing The Envelope” toimii erinomaisesti thrash-painotteisena kappaleena industrial metal -mallinnoksineen. ”Song For A Suspect” taas esittelee yhtyeen herkempää sävellyspuolta ja etenkin Heacockin erittäin makealla äänenkäytöllä varustettua, sensuellimpaa linjaa. Kappaleen outro tekee tuttavuutta myös kolossaalisesti soivan stoner rockin kanssa.
”Never Get Caughtin” itsepintaisesti, suoraviivainen industrial-thrash yhdistettynä rumpali Emeryn katkorytmiseen marssirummutukseen edustaa tyyliä, jonka Al Jourgensenin sivuprojekti Suicidal Meth Machine kiteytti tyylillisesti täydellisimmilleen reilua kymmentä vuotta myöhemmin. ”Self” puolestaan katkorytmittelee Melvinsin, Sick Of It Allin ja Helmetin jalanjäljillä ollen albumin piristävin sivujuonne vanhan liiton vaihtoehtometallisine vaikutteineen. Toolin ja Perfect Circlen jalanjäljillä keinahteleva videobiisi ”Just So You Know” tuo mukaan sopivaa kutkuttelevuutta ja himmailevuutta ennen ja jälkeen raatelevan, lyijyn raskaasti grungahtavan etu-kertosäkeen.
Albumin ehdottomasti jyräävimmästä esityksestä vastaa upea industrial metal -klassikko ”Seamless”. Nousevien hälytyssireenien sampleraidat tukevat kireälle jännittynyttä, tymäkästi rouhivaa tunnelmaa. Indie-himmailuun asti laantuvan väliosan jälkeen turpasauna jatkuu taas saavuttaen kliimaksinsa kertosäkeeseen tultaessa, massiivisen rytmikitarariffivallin vyöryessä armotta päälle – kerrassaan perkeleen kovaa toimitusta, etten sanoisi. ”Effigy 23:n” pop-jazzahtava piano-osuus yhdistettynä Jim Martinilta lainattuun rynkkykitarointiin ja Heacockin samettisen laulutulkintaan tuo mieleen helposti 1990-alkupuolen Faith No Moren laajakontrastisimmat esitykset ylimääräisillä testosteroneilla lääkittynä.
Albumin loppupuoliskon mielenkiintoisuus perustuu puolestaan siihen, että American Head Charge löysyttää ankaruuskerrointa ja tuo pintaan rytmisesti ja soinnillisesti upeasti toimivia vaihtoehtoisia elementtejä, jotka sinällään laventavat yhtyeen musiikillista spektriä juuri silloin, kun on tarvis. Jonnekin Kornin, Revolting Cocksin ja Living Colourin välimaastoon tippuva ”Shutdown” edustaa albumin helpoimmin sulateltavaa puolta. Kyseessä on kekseliäällä tavalla todella ryhdikäs kappale. ”Believe” edustaa puolestaan metallisessa vaihtoehtorockmaisuudessaan albumin funkahtavimmalla poljennolla siunattua laitaa. Eniten vaihtoehtoräminään taipuva ”Reach And Touch” taas raatelee kuin muinainen Russian Circles -esiaste Harkonen. Albumin toinen videobiisi ”All Wrapped Up” potkii sitten perseelle groovaten todella hienosti, ja kappale tuo näin vuosikymmenten takaa mieleen John Bushin aikaisen, tuolloin vimmaisessa vedossa olleen Anthraxin.
Mainos päättyy
16 biisin kokonaisuudessa olisi kuitenkin ollut myös karsinnan varaa. ”Americ*** Evolving Into Useless Psychic Garbage” on rimaa hipoen toteutettu, kasvoton ja geneerinen Ministry-pastissi. Albumin loppupuoliskolla grungahtavasta himmailevuudestaan räjähtävän toimivaan, groove metal -etukertosäkeeseen ja melodisella laululla jatkettuun kertosäkeeseen karkaava ”Fall” on kappaleen sisäiseltä, tyylilliseltä diversiteetiltään kokonaisuuden rikkainta mutta samalla myös sekavintia antia. Karvaimpana pettymyksenä albumin päätösraita ”Nothing Gets Nothing” flirttailee lähinnä äärilaidasta toiseen ahdistuneen sludgecoren ja vääntyneen indie-rockin välillä. Biisin voimallisuus on käsinkoskeltava mutta eksyttää kuulijan viimeistään loppuosan folkahtavan, puhtaan komppikitaraosuuden myötä.
American Head Chargella oli uransa alkuvaiheissa ulkoisilta puitteiltaan kaikki edellytykset nousta ”isovelibändiään” Slipknotiakin suuremmaksi ja monipuolisemmaksi metalliyhtyeeksi. Tuota saavutusta ajatellen kaikki tähdet eivät vain olleet kohdillaan. Ainoastaan kaksi viikkoa albumin julkaisun jälkeen 11.9.2001 tapahtunut New Yorkin WTC-terrori-isku sai valtion vastaista taidetta sensuroivat tahot kuin hyeenat yhtyeen ja sen julkaisujen perään. Lisäksi bändin vuosien mittaan jatkuneet jäsenvaihdokset ja viimein basistin ja bändin päämiehen Chad Hanksin menehtyminen syöpään vuonna 2017 koituivat yhtyeelle kohtalokkaiksi vastoinkäymisiksi.
On kuitenkin todettava, että erityisesti Heacockin huikeat vokalistin taidot ja laaja-alainen, nyanssitajuinen äänenkäyttö ”War Of Artilla” ovat huikeita mutta toisaalta metallin historiaa kaukaa katsottaessa rankasti aliarvostettuja suoritteita. Mies oli uransa huipulla eittämättä eräs 2000-luvun modernin metallin parhaista ja vetovoimaisimmista vokalisteista. Vaikka American Head Chargen menestystarina jäikin ehkä tähdenlennonomaiseksi, parhaimmillaan yhtye sai yhteistyössä Rubinin kanssa aikaiseksi suvereenia, maailmanluokan vaihtoehtometallia. Samalla yhtye onnistui jättämään omat, kapeat telaketjunpainaumansa monimuotoisen modernin metallimusiikin maaperään.
Noina päivinä American Head Charge oli myös ilmiömäinen live-bändi. Albumin julkaisun myötä American Head Charge pääsi metallimedioiden valokeilaan vuonna 2001 Yhdysvaltoja kiertäneen Ozzfestin myötä. Yhtye onnistui aiheuttamaan myös närää metallimusiikin konservatiivipiireissä lavaspektaakkeleillaan, joissa ammuttiin lavalta käsin haulikoilla ja poltettiin Yhdysvaltain lippu osana show’ta.
Onnekseen allekirjoittanut ennätti nähdä yhtyeen kyseisen albumin Euroopan-promootiokiertueella Englannin Birminghamin Academy 2:lla huhtikuussa 2002 eturivistä käsin. Olihan se ihan pirun kova. Keikan päätteeksi sain Hanksin plektran ja Zilchin settilistan. Kyseessä on edelleen paras ja ikimuistoisin näkemäni industrial / nu-metal -keikka.
”The War Of Art” on myynyt maailmanlaajuisesti reilusti yli 250 000 kappaletta ja sai ilmestymisensä aikaan suitsutusta eturivin musiikkimedioilta ympäri maailman.