Molchat Doma, syysmyrsky ja slaavilaisen melankolian aalto Ääniwallilla

Kirjoittanut Nienna Lagus - 11.11.2021
(c) Kanaplev + Leydik

Eräänä marraskuisena tiistai-iltana hyvin monenkirjava joukko vaelsi kohti Ääniwallia, raivokkaan tuulen repiessä sateenvarjoja ja huppuja, vihmovan vesisateen ripsiessä puuskissa päin naamaa. Useampi gootti korjaili 80-luvun Siouxie-silmämeikkejään päästyään paikalle, sillä myrskyssä sekä irokeesit että meikit olivat latistuneet tai valuneet pitkin naamaa. Paikalla oli eniten new wave -porukkaa, useita The Cure-, Joy Division-, Mgla– ja Windir-faneja, kuten myös runsaasti punkkareita ja goottirokkareita.

Ainoa ikävä tapaus sattui yleisön keskuudessa, kun eräät trendikkäät helsinkiläishipsterit osoittelivat gootteja ja hihittivät kätensä suojissa näiden ulkonäölle: jos ei keksi toisten ulkonäöstä mitään positiivista sanottavaa, voi pysyä hiljaa. Kaksi vaaleahiuksista, ”normaalin näköistä”, fanny packeilla ja kultakorviksilla varustautunutta neitokaista: hävetkää!

Pian kuitenkin edellämainitun tapauksen aiheuttama mieliharmi väistyi, koska lämppärinä toimiva saksalainen Luis Ake pääsi aloittamaan. Tämä nuori mies esitti noin kolme varttia omia, eurodance -ja cold wave -tyylisiä kepeitä tanssibiisejään rakkauslyriikoilla maustettuna, ja sai kuin saikin yleisön tanssimaan. Biiseistä jäi mieleen sellaiset kuin ikuisia kesäbileitä julistava ”Sommer” ja rakkaudenkaipuusta kertova ”Komm und verlieb dich in mich”. Kerta kaikkiaan sympaattinen, innostunut ja oikein asiansa osaava lämppäri.

Tämän jälkeen oli noin tunnin mittainen tauko, jolloin paikalle saapui lisää väkeä ja baaritiskin jono venyi aika pitkäksi. Lavan eteen alkoi pakkautua faneja noin puoli tuntia ennen Molchat Doman keikan alkua. Kiitosta on pakko antaa siitä seikasta, että väliaikoina soivat musiikit olivat teemaan sopien Boy Harsheria, Kraftwerkia ja Linea Asperaa, malliesimerkki siitä, miten tunnelmaa pidetään yllä. Muistelen, että taannoisella Behemothin ja Slipknotin keikalla vuonna 2020 välimusiikit olivat jotain 1980-luvun rakkauslauluballadeja, jotka aiheuttivat yleisössä närää ja hämmennystä. Ainoa Ääniwallin miinus keikkapaikkana oli se, että narikassa oli aluksi todella vähän väkeä ottamassa takkeja vastaan. Muuten industrialistinen ja graffitiseinäinen Ääniwalli sopi Molchat Doman tyylille oikein hyvin.

Molchat Doma aloitti keikkansa 15 minuuttia myöhässä, mikä herätti hieman turhautumusta joidenkin keskuudessa. Kuitenkin varttia yli kahdeksan bändi ilmestyi savukoneen usvasta lavalle, ja aloitti keikkansa lähes psykedeelisellä, avaruudellisella sample-introlla. Samaa tavaraa kuultiin myös joidenkin biisien omina introina ja silloin, kun tunnelmaa vaihdettiin joko enemmän tai vähemmän melankoliseksi.

Keikan rakenne eteni sikäli loogisesti, että ensimmäisen 45 -minuuttisen aikana soitettiin goottirockia ja suunta muuttui vähitellen new wave-tyyliseksi, päättyen lopulta tanssibiitteihin. Rakenne oli oikein onnistunut, koska täten porukka saatiin tanssimaan loppua kohti varsin villisti, mieleen jäi eturivin yhdistyminen pariksi ihmisketjuksi, kädet toisten olkapäille ja sitten hypitään -tyylillä.

Haikeus oli kuitenkin keikan kantava sana, oli melko selvää, että Minskistä kotoisin oleva yhtye käsitteli myös yhteiskunnallisempaa sanomaansa ovelasti rivien välistä, kuten biisissä ”Ye ne kommunist”. Tämä hokema sai myös yleisön huutamaan mukana, mutta Jegor Škutkon lavakarisma sai yleisöön mukavasti liikettä lähes koko keikan aikana. Joka biisin jälkeen hän nyökkäsi yleisöön päin ja kiitti venäjäksi, oikein tyylikästä ja vähäeleistä verrattuna biisien aikana tapahtuvaan suoranaiseen komentoon. Parisenkymmentä ihmistä näytti myös osaavan kaikki biisit ulkoa, ja heitä pikahaastatellessani kävi selväksi, että tätä keikkaa oli odotettu parhaimmillaan yli viiden vuoden ajan.

Bändin lopettaessa viittä minuuttia ennen ajan loppumista klo 23, heidät huudettiin kuitenkin takaisin soittamaan lyhennetty versio biisistä ”Sudno”, joka lukeutuu henkilökohtaisiin suosikkeihini. Se toimi, koska tällöin saatiin loppuun vielä yksi goottirockimpi biisi kaiken new wave -syntikkavuodatuksen ja avaruusäänisämpläyksen jälkeen.

Keikka oli oikein mainio, ja melankolisista biiseistään huolimatta hyvin energinen tapaus. Tämä oli sinänsä pienoinen yllätys, koska yleensä goottimusiikin keikoilla yleisö hiljaa keinuttaa itseään musiikin tahtiin, eikä pistä samalla tavalla tanssiksi. Tykkäsin biisien tempon ja melankolia-asteen vaihteluista, koska se esti tunnelmaa jämähtämästä vain yhteen mielialaan.