Niin saapui syksy, ja niin saapuu myös iskelmäsävytteisen metallin uranuurtaja Viikatteen kolmastoista studioalbumi ”Rillumarei!”, joka julkaistaan 2. päivä lokakuuta Universal Musicin kautta. Albumilla on introraidan lisäksi yhdeksän kappaletta, se äänitettiin Petrax-studiolla Hollolassa sekä Matalapaine-studiolla Lappeenrannassa Miitri Aaltosen kanssa, ja sen masteroi jo melkein tavaramerkkityyppisesti Mika Jussila. Edellisestä täyspitkästä ”XII-Kouvostomollista” on vierähtänyt aikaa liki viisi vuotta, joten tulevaa suomalaisen mielenmaailman kuvaajaa on saatu jo toinen tovi odottaa. Kaaoszinellä oli kunnia olla mukana albumin ennakkokuuntelutilaisuudessa.

Tilaisuuteen saavuin melko jännittyneenä, sillä en osannut juurikaan odottaa mitä tuleman pitää. Viikatteen tuotannosta en niinkään osaa nimetä suoranaisesti heikkoja julkaisuja, vaikka soitto- ja sävellystaidot yhtyeen jäsenillä ovat olleet jatkuvassa noususuhdanteessa, ja useimmista julkaisuista on niin ikään eriteltävissä mestariteokset sekä unholaan jäävät rykäisyt. Omat suosikkiteokseni lienevät ”Marraskuun lauluja I ja II”, vaikka kunnolla heräsin yhtyeen olemassaoloon vasta vuonna 2009 julkaistun ”Kuu Kaakon Yllä”-albumin myötä. Myöhäisheräämisestäni ja albumien vienoisesta epätasapainoisuudesta huolimatta kyseessä on kuitenkin yksi omista lempiorkestereistani, joten jännityksen ja innostuksen saattelemana otin enemmän kuin mielelläni tilaisuuden vastaan.

Tulevalta albumilta ennakkoon julkaistun ”Huomenta Humalaiset”-singlen olin kuunnellut pari kertaa, kesän keikoilla soitettu ”Susivirsi” oli unohtunut jonnekin alitajunnan syövereihin, kun taas vastikään julkaistu single ”Varjorastaat” päätyi itselle välittömästi aktiivikuunteluun. Mutta mitkä olivat ensifiilikset kuultuani Viikatteen tuoreimman teoksen?

Lyhyen ja tunnelmaa nostattavan intron jälkeen albumi polkaistaan käyntiin niin tunnusomaisen soundin omaavalla sekä niskakarvoja nostattavalla ”Hallava”- kappaleella. Tätä kuunnellessa ei voi erehtyä, mikä yhtye on kyseessä. Tämä on ehtaa Viikatetta! ”Rillumarei!”:n ”mainostekstissä” mainitaan duurin olevan haikeaa, tämä tulee hyvin esille kesän keikoillakin kuullussa ”Susivirsi”-biisissä. Kappale pitää sopivasti yllä jo käyntiin polkaistua menojalkaa. Kitarat soivat komeasti etualalla, mutta iloa on edelleen kuulla miten hyvin tämä porukka soittimineen pelaa yhteen. Arvo ja Kaarle hoitavat keihässankareina tonttinsa moitteettomasti bassotaitelija Ekin ja perkussionisti Simon rytmittämänä.

Vahvaa suoraa jatkaa jo ennakkoon julkaistu ja aiemmin mainitsemani ”Varjorastaat”, joka on allekirjoittaneen mielestä sekä yksi albumin, että yksi yhtyeen parhaimpia äänityksiä. Viikatteen ehdottomasti vahvimpia puolia ovat maestro Kaarle Viikatteen sanoitukset. Ennakkokuuntelun pohjalta albumin sanoituksiin ei vielä syvemmin päässyt kiinni, mutta singlejä olin ehtinyt ruotia jo jonkin verran. Siinä missä aiempien albumien teemoissa on korostettu uhkapelejä sekä kotikutoisuutta, on ”Varjorastaat” selkeästi henkilökohtaisempi kirjoitus vanhemman suhteesta omaan lapseensa. Kuten pitkin albumia on havaittavissa, tässä mennään vahvasti kitarat edellä, mutta myös levylle mukaan otettu kosketinsoittaja Päivi Federley pääsee tuomaan osaamisellaan lisämaustetta jo valmiiksi makoisaan keitokseen. Uudistua ei voi kuin hyvällä tavalla, perinteistä silti kiinni pitäen.

Seuraavaksi tahtia ja jorausta hieman höllentävä ”Vaivaisten laulu” edustaa rauhallisempaa ja tunnelmoivampaa Viikatetta. Biisiä kuunnellessa vain toivoisi, että se albumin mukana tuleva lyriikkavihko olisi käsissä, ehdotonta uusintakuuntelumateriaalia siis.

Albumin nimikkoraidassa ”Rillumarei!” on sisällytetty tarttuvan melodian ja yhteislauluosuuksien lisäksi jopa eeppisiin mittoihin paisuvaa tunnelmointia kosketinsoittaja Päivin tukemana, johon aiemmin ei ole Viikatteen tuotannossa törmätty. Kyseessä ei olekaan ihan perinteinen juomarilluttelubiisi, vaikka varmasti tuolla kertosäkeellä saadaan jonkinasteinen vuorovaikutus aikaiseksi keikoilla yleisön ja bändin välille.

Ensimmäinen jo kesän kynnyksellä julkaistu single ”Huomenta Humalaiset” edustaa perinteistä, jokseenkin hieman menevämpää Viikatetta kaikkien asiaankuuluvien kitarakikkailujen ja tarttuvan kertosäkeen kanssa. Se on myös omiaan kuvaamaan epätoivoisia fiiliksiä pitkäksi venyneen illanvieton jälkeen. Yhteislauluainesta tämäkin.

Tahtia ei tässä tosiaankaan höllennetä, sillä vuorossa on seuraavaksi ankarasti polkeva ”Alhaisen Virran Maa”, joka on melkeinpä ”Panosvyö”-albumin hengessä kasattu Motörhead-tyyppinen kaahailu. Tämänkaltaista soitantaa voisi kuvailla niin sanotuksi ”ajobiisiksi” mutta yhtyeelle nämä tunnusomaiset viittaukset yhteen aikamme suurimmista rock ’n’ roll orkestereista ovat jo osaltaan tuotantoon kuuluvaa materiaalia.

”Viilušaketti” jäi mieleen helposti lähestyttävänä ja tarttuvana rallina. Albumin loppupää lähestyy ja mielessä kuvastuu miten oikeille paikoille albumilla nämä kappaleet ovatkaan tiensä löytäneet. Tätä myötä korostuu myös termi albumikokonaisuus, joka monesti nykymusiikin kuluttajalla pääsee unohtumaan pelkkiä singlelohkaisuja ja radiohittejä kuunnellessa. Kaarle Viikatteen kommentti kappaleesta oli muun muassa, että yhtyeen erinäinen tarkoitus on kehitellä ruumisarkulle mahdollisimman monta synonyymia, joten tämä toimii yhtenä niistä. Kuten useamman edeltävän kappaleen kohdalla, lisäarvoa tuodaan valtavasti moniulotteisilla sanoituksilla, jotka eivät ensikuuntelemalta vielä täysin avaudu. Yleisfiilis biisistä ja tähän mennessä koko albumista on pääasiassa vain positiivinen.

Albumin päättävä ”Valo Saa Sinut” tasapainoilee herkkyyden ja raskauden välillä, ja on kunnianhimoinen sekä yhtyeelle jopa tavaramerkkinen päätösraita. Tämänkaltainen tunnelmointi on mielestäni mahdollista sijoittaa vain albumin päättäväksi kappaleeksi. Omaan makuun jo kymmenen vuotta live-esitystenkin loppuhuipentumana toiminut ”Kuu Kaakon Yllä” on niin onnistunut päätösraita, ettei sille ole löytynyt mielestäni varteen otettavaa haastajaa, mikäli siihen on tahattomasti tai tahallisesti edes pyritty. Kuitenkin ”Valo Saa Sinut” on omiaan päättämään Viikatteen kolmastoista levytys.

Viikatteella on yhtyeenä ilmiömäinen taito sekä nykyään myös vankkumaton kokemus maalata suomalaista melankolista mielenmaisemaa toisinaan humoristisisin ja ironisin ja toisinaan myös vakavin ja monisyisin sanakääntein. Sillä on myös eräänlainen kyky uudistua aina sopivasti koskaan unohtamatta juuriaan. Omintakeinen tyyli, tunnistettavat sävelet sekä (mollipainoitteinen)äänimaailma tekevät Viikatteesta osan suomalaista metallimusiikin kärkikastia.

Viiden vuoden väli edelliseen julkaisuun on pitänyt odotukset korkealla ja on ilo huomata yhtyeen kuulostavan kehittyneemmältä ja tuoreelta versiolta itsestään. Harvemmin on myöskään suomalaisen tai lähes minkään yhtyeen kokoonpano pysynyt kautta linjan samana. Siinä missä tunnelmoidaan välillä Motörheadin ja välillä taas jopa Leevi & Leavingsin välimaastossa, kuulostaa ”Rillumarei!” täysin Viikatteelta itseltään, pelkästään kehittynein ja virkistävien lisämausteiden kera. Kotimaisen metallimusiikin kärkikastiin yhtye tarjoaa faneilleen varmasti pimenevän syksyn odotetuinta antia, eikä varmasti jätä kuulijaan pettyneeksi. Mielelläänhän tätä tuotosta perkailisi useampaan osaan, mutta tarkoituksenmukaista on tuoda tältä osin esille vain ne päällimmäiset tunteet, mitä yhtye sai tuotoksellaan allekirjoittaneesta esiin. Pikkusen kova!

9/10

Kappalelista:

1. Intro – Valkea jouhi
2. Hallava
3. Susivirsi
4. Varjorastaat
5. Vaivaisten laulu
6. Rillumarei!
7. Huomenta humalaiset
8. Alhaisen virran maa
9. Viilušaketti
10. Valo saa sinut