Monimuotoisuuden lekalla päähän – Arviossa Aitheerin ”The Serpent”

Aitheerin debyyttikokopitkän aloittava ”Prologue” vingahtaa syntikalla nimensä mukaisesti startin albumille. Maltillinen disharmonia ja uhkaavuus vihjaavat mitä tuleman pitää. Varsinaiseen asiaan päästään ”The Dance of Twins”– biisin myötä ja massiivisesti päästäänkin. Raivo on homman nimi ja blast beat rumpujen. Outoileva rytmijako, huutolaulu ja nyanssiton syväsukellus eivät jätä tulkinnalle varaa. Tästä siis on kyse. Vaan eipäs olekaan. Mesoamisen katkaisevassa väliosassa akustinen kitara on pääosassa. Rauha ei kauan kestä, mutta lupaa hyvää jatkon kannalta. Saksofoni maustaa entistä kiihkeämpää vyörytystä, kunnes on jälleen vuoro lyödä hissuvaihde silmään. Soinnutus on kaikkineen luovaa ja arkailematonta. Kokonaisuus pitäytyy hajanaisuudestaan huolimatta uskollisena progemetallin jumalille, mutta tartuntapinnat ovat kuuntelijan kannalta ajoittain liiankin liukkaat ja hetkessä katoavat. Se on kiperä haaste mielenkiinnolle, mutta tuskin on tarkoitus helpolla päästäkään. Kitara hempeilee lopun kappaleelle, joka vaatii toisen jos neljännenkin kuuntelukerran.

”Clairvoyance” toimii kitaroinnin esittelyviisuna ja läväyttää tiskiin Löfmanin / bändin tyylitajun. Varovainen alku ei irtaudu missään vaiheessa varovaisuudesta, mutta salaisella harmonian dissaamisella ja vahvasti kaiutetulla sähkiksellä saadaan aikaan liikkeen kannalta minimaalinen, mutta kokonaisuutena tarpeellinen instrumentaalikappale. Jos ja kun tunnelmasta saa puristusotteen, on kuuntelukokemus palkitseva ja herkullinen.

Basso runkuttaa, rummut rätkivät komppia ja syntetisaattori iskee suhinoita nimikkokappale ”The Serpentin” alkaessa. Laulu vaihtaa luontevasti suomen ja englannin, örinän ja regulaarin suunaukomisen välillä. Bändi ahertaa keskitempolla luovuuden hikihelmet otsarypyissä. Varsinaisen koukun löytäminen vaatii salapoliisityötä. Rummut pitävät sapattia, kun väliosassa muu orkesteri nostaa tunnelmaa katonrajaan. Tenhi kurkkii jossain taustalla, eikä se ole ollenkaan huono juttu. Kitarointi nousee ennen loppuvaiheen örinöintiä (ja sen aikana) omiin majesteetillisiin korkeuksiinsa. Biisi feidautuu pois ja se on valintana aina plääh.

Kauneus, taitavuus ja tyylikkyys ovat homman nimi albumin päättävässä ”Flame”– kappaleessa. Instrumentaali kokonaisuus rakentuu pelkistä kielisoittimista. Tunnelma ja itse biisi ovat omaa luokkaansa, eikä vähiten klassisen kitaran ja jazzin symbioosin vuoksi. Kitarataiteilija Löfman näyttää jälleen hienovaraiset närhen munat. Tästä on hevimetalli kaukana, vaikka miellyttäviä muistumia Black Sabbathin vastaaviin biisi synnyttääkin. ”Flame” on mainio lopetus monimuotoiselle levylle.

”The Serpent” on pätevä avaus Aitheerin astuessa tuotannossaan pitkäsoittojen maailmaan. Paradoksaalisesti albumi on valitettavan lyhyt, ainoastaan reippaat 32 minuuttia. Sisältö on kuitenkin niin moneen suuntaan kurkottava, että löytääkseen punaisen langan ja pitääkseen sen kädessään, on moinen mitta kuuntelijalle jokseenkin optimaalinen. Kokonaisuus on haukannut suuren palan, mutta se on kuitenkin vielä helppo niellä ja menee tyylikeinon piikkiin. Tästä on hyvä jatkaa.

Kappalelistaus:

• Prologue
• The Dance of Twins
• East
• Law
• Clairvoyance
• The Serpent
• Flame