Monipuolinen ja monikulttuurinen sekä tyylikkään asenteikas kokonaisuus – arviossa 20 vuotta täyttävä Soulflyn ”Primitive”
Mikä olisikaan kivempaa kuin metallimusiikki mutta vaikutteilla vähän sieltä ja täältä? Skasta afrorytmeihin ja reggaesta jopa souliin new waveen sekä hard coreen. Vaikka Soulfly-yhtyeen toinen pitkäsoitto ”Primitive” ei näistä kaikista musiikkityyleistä se sekavin mahdollinen soppa olisikaan, on se tällä saralla yksiä ensimmäisiä mitä hienommin onnistuneita julkaisuja. Lukuisia vierailijoita sisältävä albumi on monestakin syystä hyvin rikas kokonaisuus edelleen 20 vuoden olemassaolon jälkeen – siitäkin huolimatta, että sen tarjoama tribaalihenkinen kuvasto ei täysin olisikaan enää tätä päivää samalla tavalla kuin vaikkapa ennen vuosituhannen vaihdetta.
Vaikka albumin lukuisat vierailijat tasapainottavat ja rikastuttavat kokonaisuutta välillä jopa hempeyden puolelle (kuten kappaleella ”Son Song”, feat. Sean Lennon), ei ”Primitiveltä” todellakaan sitä Max Cavaleran ilmaisulle ominaista aggressiotakaan puutu. Tuottaja Toby Wrightin johdolla tallennettu albumi on raikas kokonaisuus kaikkine pianomausteineen ja klarinetteineen. Ilmaisu on painavaa ja jykevää, mitä tulee riffien, kappalekokonaisuuksien ja Max Cavaleran huutolaulun artikulaation tasoon. Asenne edellä ja priimaa tulee, jos on tullakseen. Niitä suuria Soulfly-klassikoita tarjoaa heti kärkeen avausraita ”Back to the Primitive”, jonka mukana huudettavuuden potentiaali on edelleen vertaansa vailla. Nyrkkiä ilmaan ja pää nyökkäilemään! ”Pain”, jolla vierailee mm. Deftones-laulaja Chino Moreno, on mukavan sekava möykkä sekin, mutta kappale on osittaisen nimibiisin jälkeen albumille vasta tietynlaista alkusoittoa.
Mainos päättyy
Taso säilyy kappaleesta toiseen pitkälle albumin puoleenväliin, ja sen keston ajan kuullaan lopulta todella kokeilevia, erilaisia ja jopa yhä edelleen varsin viihdyttäviä kappaleita. Viihdyttävyyttä todistaa erityisesti thrash-poljentoakin esittelevä asenteikas ”Bring It!”sekä suurelta osin vierailevan laulajan Corey Taylorin ansiostakin tunnetuimpia Soulfly-hittejä oleva polveileva ”Jumpdafuckup!”, jonka modernia otetta ei voinut aikanaan kiistää. Kappale tarjoaa thrashahtavaa pomppumetalliaan hiphop-elementeillä, ja se oli helposti viimeisiä niittejä yhtä lailla yhdistämään tai erottamaan ”headbangereita” ja ”hiphoppareita”, etenkin aikansa teini-ikäisten keskuudessa. Taylorin suoritus on väkevä mutta hohkaa osittain vielä myös miehen silloista poikamaista asennetta naiiveine kirosanoineen ja viisasteluineen.
Puolessavälissä albumia jo aiemmin mainittu ja yllättävän kypsänoloinen, alternative rockin puolelle suuntaava ”Son Song” on yhä mieleenpainuva kappale hieman progressiivisemmalakin otteellaan. Sean Lennon tarjoilee albumin varmasti heleintä ja puhtainta laulusuoritusta, ja kuullaanhan kappaleella myös kosketinsoitinsoolo, joka on varsin tavaton jo ideana Soulfly-albumille. Cavaleraa ei ole kuitenkaan kuin kiittäminen kappaleessa esille tuodusta musiikillisesta rohkeudesta, sillä lopputulos on yhä 20 vuotta myöhemmin jotain, mitä voi kutsua vain sanoilla ”mahtava” tai ”hyvä”.
”Boom” on jälleen raskas vuodatus kirosanoineen Cavaleralta erään tietyn rikollisjengin suuntaan, jonka on huhuttu aiheuttaneen tragedian myös Cavalerojen perheelle. Aiheesta voi lukea lisää muun muassa mainiosta Joel McIverin kirjoittamasta Max Cavaleran muistelmateoksesta nimeltä ”Muistelmat” (Like, 2014). Siinä, missä ”Boom” jää helposti kertosäkeistönsä hokeman ansiosta mieleen soimaan, on ”Terrorist” jälleen hieman eri maata. Kappaleen suorasukainen thrashahtava hardcore erään Tom Arayan vieraillessa huutolaulullaan Cavaleran vierellä ei sekään varsinaisesti jätä tänäkään päivänä kylmäksi. Kappaleen sanoitus on mieleenpainuva heti kättelyssä fraasilla ”spreading terrorism through the music, rebelling against all this bullshit” – tämä on jälleen yksi niistä albumin kappaleista, jonka haluaa kuulla yhä uudestaan. Ja edelleen 20 vuotta myöhemmin. Pienenä knoppitietona ja yksityiskohtana on aina myös syytä mainita Cavaleran lainaavan ”Terroristilla” hieman myös Sepultura-sanoitusta ”Inner Self”-kappaleesta.
Mainos päättyy
Albumi seestyy hieman loppu akohden, mikä on vain hyvä asia. ”Soulfly II” -instrumentaali tuo esiin yhä enemmän etn-rytmejä ollen myös melodisimpia kappaleita koko albumilla aiemmin mainittuine pianoineen ja klarinetteineen. ”In Memory Of…” on puhdasverinen hiphop-kappale, jolla vierailee kolmekin eri räppäriä. Kappaleen hokema ”we are what we are – musical contrast…” kiteyttää paljon jo sitä, miten erikoislaatuinen albumi on lopulta kyseessä kaikkine eri genreineen ja miksi ”In Memory Of…” on erilaisuudestaan huolimatta albumille valikoitunut. Albumin päättävän ”Flyhigh”, jonka kertosäkeistöä tulkitsee heleä-ääninen Asha Raboui”, tuo soul-tyylillään viimeisen voitelun albumin monimuotoisuudelle.
Jälkikäteen on helppo huomata, miten luonnollinen jatkumo 20-vuotias ”Primitive” onkaan esimerkiksi nu-metal-tyyliä yhä enemmän esitelleelle Sepulturan ”Roots”- pitkäsoitolle, jolla myös Cavalera teki viimeisimmät palveluksensa yhtyeelle. Siltikään edes ”Roots” ei ollut albumina yhtä kirjava ja musiikillisesti rohkean kokeileva kuin Soulflyn ”Primitive” on. Mielenkiintoista on huomata ”Primitiven” kohdalla myös se, miten jo 2000-luvun alun levytyksestä voisi nykyään todeta, ettei tällaisia levytyksiä vaan enää osata tai rohjeta tehdä – samaa kun sanottiin jo tuolloin 20 vuotta sitten ainakin 1960–70 lukujen levytyksistä, tosin hieman eri syistä.
”Primitive” on Soulfly-klassikko ja metalliskenen mukava erikoisuus, jonka läpikuuntelua ei haittaa edelleenkään mikään, kunhan sen ytimeen on päässyt ensin tarpeeksi sisälle. Monikulttuurisuus on iso puheenaihe nykymaailmassa, ja ”Primitive” jos mikä on albumi, jolla sitä tuodaan esiin onnistuneesti sekä julkaisuaikaansa nähden uskaliaalla, mutta hienolla tavalla.
Mainos päättyy