Monipuolisempaa kuin pelkkä “grunge” – arviossa Soundgardenin 30 vuotias ”Badmotorfinger”

 

Hittejä hittien perään. Siltä vaikuttaa Soundgardenin 30 vuoden ikään ehtinyt, mielikuvia herättävästi nimetty “Badmotorfinger”. Vuonna 1991 Soundgarden eli monien aikalaistensa tapaan nousukiito-vaihettaan, murtautuen Yhdysvalloissa yhä valtakunnallisempaan ja maailmanlaajuisempaan suosioon albumin julkaisun kynnyksellä. Buukattu kiertue sellaisen pienen yhtyeen kuin Guns N´Roses avustamana ei lopulta sujunut pääbändin osalta täysin ongelmitta, mutta Soungarden otti “Badmotorfinger”iä promotoivalla kiertueellaan kaiken irti yleisömerestä, onnistuen tuomaan radiosoiton ohella laajaan tietoisuuteen sellaisia kappaleita, kuten “Outshined”, “Rusty Cage” ja “Jesus Christ Pose”. Samalla soittaen noilta ajoilta historian kirjoihin jääneiden tietojen mukaan yleisöä puolelleen ja kiertueen headlineriakin suohon. Eikä Soundgardenin keulahahmo Chris Cornell juuri muuta saavuttanut aiempien pikku-klubeilla saavutettujen rock-tähden ansioidensa lisäksi, kuin hiljalleen kasvavaa maailmanlaajuista seksisymbolin mainetta – sikäli kuin se oli mahdollista pelkät housut jalassa.

“Badmotorfinger” on soinniltaan raskas albumi millä mittapuulla tahansa mitattuna. Lisäksi siltä löytyy paikoitellen jopa hyvin hypnoottisia tunnelmointeja. Kaikesta tästä lemuaa suurkaupunki Seattlen urbaani harmaus sekä mystisyys. “Rusty Cage” on melko rivakka ja puhutteleva avauskappale veikeillä kitarariffeillä sekä edelleen Soundgardenin suurimpia hittejä, josta jopa Johnny Cash ehti tehdä eläessään säveltäjä Chris Cornellia imartelevan versioinnin. “Rusty Cage” hölkkää kuitenkin sillä tavalla keveästi eteenpäin kohti seuraavana tulevaa Soundgardenin uran ehkä parhainta kappaletta, että se jää lopulta sen varjoon.

Outshined” on kappale joka sisältää nimessään paitsi tarkoituksellisen kielioppivirheen, niin myös musiikissaan puhtaasti tyylikkään ja raskaan – jopa Black Sabbathille kumartelevan pääriffin. Ja se riffi on PÄÄLLIKKÖ, todella isosti edelleen. Riffin lisäksi “Outshined”ia kannattelee Chris Cornellin oivaltava sanoitus, helposti mukana laulettavan laulumelodian kanssa. Hieman nykien kohti kertosäkeistöä etenevä kappale räväyttää kuulijan puolelleen viimeistään kertosäkeistön harmonisessa laulussa, joka päätyy Cornellin “I´m feeling outshined, outshined” -huutoon. Mikään ei mene pieleen kyseisessä kappaleessa – paitsi ehkä se, että radiot saattavat soittaa sitä nykyaikanakin kyllästymiseen asti päivästä toiseen.

Albumi taitaa vaihtelun. Nimittäin kolmas kappale “Slaves & Bulldozers” on jopa edellistä hitaampi. Mutta Soundgardenin ansioksi on luettava se, että vaikka kappale alkaisi miten tylsästi tahansa, se saa viimeistään laulumelodialla kuulijan vakuuttuneeksi tasostaan. Tämä korostuu etenkin “Slaves & Bulldozers” kappaleessa, joka keskittyy eritoten tunnelmaan hienojen melodioiden taustalla, mutta tekee samalla kaikkea muuta, kuin esittelee esimerkiksi yhtyeen soittotaitoa. Soitto menee vuosia Soundgardenin livesetissäkin olleessa kappaleessa useissa kohdin nimittäin siinä rajoilla, että koulutetumpi muusikko saattaisi todeta sen olevan “roskaa”, vaikka samalla se on  kuin The Doors olisi päästetty hieman jammailemaan Black Sabbathin kanssa.

Albumi etenee seuraavaksi vuorostaan rivakalla otteella kappaleiden “Jesus Christ Pose” ja “Face Pollution” tahtiin. Edellämainitun nykivät kitaristi Kim Thayllin soittamat kitarariffit ja Matt Cameronin hypnoottiset rummut sekä Ben Shepherdin kekseliäät bassokuviot sopivan korkealta ujeltavan laulun lomassa, takaavat jälleen yhden Soundgardenin kaikkien aikojen hienoimmista kappaleista. ”Jesus Christ Pose” onkin ainoa albumin kappale, jonka tekijätiedoissa on koko nelikon nimet. Eikä “Face Pollution” mene myöskään kovin kauas mainitusta. Biisi rokkaa todella lähes punkin puolelle, ja jää mieleen lähinnä tarttuvasti rytmitetyn laulukuvionsa ansiosta. Kuullaanpa välissä jopa silkkaa progeilua, joka ei jää rehellisyyden nimissä kovin kauas vaikkapa samoihin aikoihin nousukiitoa eläneen  Dream Theaterin fuusio-jazz vaikutteista. “Somewhere” on jälleen hitaampi ja soi mukavasti, kaikkine itämaisine melodioineen. Sen voisi sanoa olevan ehkä grungeinta musiikkia koko albumilla, jos vertaa muihin Seattlen yhtyeisiin, mutta albumin parhaimmistoon se ei ihan yllä. Toki “Somewhere” on tärkeä osa “Badmotorfinger” albumia varmasti monelle, mutta tavallaan se on myös kappale johon loppuu sen alun ultimaattinen hitti-kavalkadi, puolittaen albumin toisen puoliskon selvästi hieman toisenlaisiin kappaleisiin.

Searching With My Good Eye Closed” on tempoltaan hidasteleva, eikä sinänsä ole eri genreä vaikkapa “Outshined”iin verrattuna. Mutta toisin kuin “Outshined”, “Searching With My Good Eye Closed” tunnelmoi jammailevasti ja hieman psykedeelisesti eikä esimerkiksi pyri tempaisemaan kertosäkeistöllään ketään mukaansa. Mukaansatempaavuus tapahtuu oikeastaan ennen kertosäkeistöä olevalla “is it to the sky” hokemalla.

Room A Thousand Years Wide” puolestaan palauttaa albumin sille raiteelle mistä se aloitti, parin hieman tylsemmän raidan jälkeen. Kappale on jälleen Soundgardenia raskaimmillaan. Chris Cornellin laulu etenee alun lähes puheäänen laulusta kohti mahdollisesti voimakkainta karjuntaa, joka leijonaharjastaan koskaan lähti, ennen Audioslaven debyyttiä. Edellistä kahta kappaletta hieman reippaampi rytmi ja hokema “tomorrow begat tomorrow” takaa paitsi pään nyökyttelyt, niin myös mukana hoilattavuuden. Hyvin avantgardistinen saksofoni-soolo lopussa saattaa päivästä riippuen sekä ihastuttaa, että vihastuttaa. 

Loppupuolelta albumia löytyy niin mukavaa folkahtavaa harmonista letkeyttä (“Mind Riot”) kuin stoner rock -vaikutteista selostavaa “dänkkä dänkkää” (“Drawing Flies”), Soundgardenille jälleen niin ominaista raskasta hitautta (“Holy Water”) joka viimeistään poistaa kiireen kuulijan arjesta, kun musiikkiin oikein keskittyy. Lähin vertailukohta aikojen saatossa juuri pienemmälle huomiolle jääneelle “Holy Water” kappaleelle voisi olla pitkän uran tehnyt grunge rock-yhtye Stone Temple Pilots.  “New Damage” päättää viivyttelevien riffien lomassa klassikoksi jo ennen vuosituhannen vaihdetta tituleeratun “Badmotorfinger” albumin tavalla, joka kuvastaa pitkälti koko albumia ja koko yhtyeen yleisilmettä. Hyvin vaihtelevasta ja taiteellisesta kokonaisuudesta jää mieleen se, että yhtye on sävellysvaiheessa tehnyt voitavansa – eli tarvittavat 4-5 hittikappaletta sekä toiset vastaavat joissa on potentiaalia siihen. Albumi sisältää mainittujen lisäksi pari lähes täysin turhaakin tekelettä, ellei sitten tunnelman luominen ole ollut se päätarkoitus?

 Kaikesta kuulee, että jotain oli jätetty myös studioon kokeiltavaksi sekä hiottavaksi, ja niinhän se toisaalta pitää ollakin. Soundgarden on urallaan ollut ehdottomasti parhaimmillaan niissä kappaleissa, joissa yhdistyy tarkoituksenmukainen “tunnelma edellä”-ajattelu, kuitenkin niin osuviin laulumelodioihin tai pään nyökyttely-riffeihin. Albumilla on hetkiä, joissa toinen elementeistä jää paitsioon, mutta ei liiaksi. Pelkkänä “grungena” sitä ei voi myöskään sivuuttaa tai ohittaa, sillä yhtye piti sekä edeltävillä, että kyseisellä albumilla ohimennen elossa heavy rockin tyyliä, joka olisi todennäköisesti jäänyt 1970-luvulle, ilman Soundgardenin kasvavaa suosiota 80-90-lukujen taitteessa. Samalla se sisältää niin paljon musiikillisia kokeiluja verrattuna vaikkapa toisen “grunge”-yhtyeen Nirvanan samana vuonna (ja samana päivänä) julkaistuun “Nevermind” pop-sikermään. Aivan täydellinen albumi ei “Badmotorfinger” missään nimessä ole, mutta ansaitsee klassikko-statuksensa estoitta.