Monipuolista rockin, popin ja metallin iloittelua – arviossa Corey Taylorin toinen sooloalbumi “CMFT2”

Slipknotin ja Stone Sourin vokalisti Corey Taylorin toinen täysipitkä sooloalbumi on viimein täällä. Loogisesti nimellä “CMFT2” kulkeva albumi jatkaa jonkin verran ensimmäisen “CMFT” (aka. “Corey Motherfucking Taylor”) albumin viitoittamaa tietä ollen monipuolinen kokonaisuus rock- ja metallimusiikkia. Jos edeltävä albumi kulkikin amerikkalaisen asenne- ja rap-metalin viitoittamia bilerock-uria, on “CMFT2” hetkittäin lähempänä sofistikoituneempaa ja menevämpää rock n´roll -ilmaisua. Sen minkä albumista voi sanoa heti alkuun on, että se on sävelletty ja äänitetty verrattain nopeaan tahtiin, mutta jälkituotanto ja julkaisuun saattaminen tuntui kestävän verrattain pidempään.

Albumi starttaa edeltäjäänsä verrattuna vähemmän aggressiivisella “The Box” kappaleella, joka on seesteisyydessään ja lyhykäisyydessään kuin intro isolle karnevaalille. “Post Traumatic Blues” lanaa kuulijan välittömästi heti perään kanveesiin murisevalla kitaravallilla ja huutolaululla. Kappaleen asennemetallia tihkuva rytinä on samaan aikaan melodinen ja raskas. Kappale muistuttaa yhtä paljon Slipknotia kuin Stone Souria monessakin mielessä. Lähinnä sen vuoksi miltä laulaja kuulostaa huutaessaan, ja miten simppeliksi kappaleen kivan kuuloinen kertosäkeistö on sovitettu. Mukana on kuitenkin myös hyvin Iron Maidenin tai esimerkiksi Avenged Sevenfoldin mieleen tuovaa tarkasti soitettua ja mukavan myyvän kuuloista kitarointia. Ei mitenkään sietämätön aloitus albumille.

“Talk Sick” jatkaa vauhdikkaalla linjalla, jossa on yhtä paljon Kissiä kuin Slashin soololevyjen soundia ja meininkiä. Tyylikkään yksinkertaiselta riffittelyltä tai ytimekkäiltä sanoituksiltakaan ei olla vielä vältytty albumin kolmannenkaan kappaleen kohdalla. Corey Taylorin laulusta kuuluu selkeä tekemisen riemu ja tulkinnallisuus, mikä ei tietenkään ole koskaan huono asia, kun kyse on minkä tahansa vokalistin omasta tuotannosta. Mukana on sovituksellista kokeilevuutta, joka tuo mukaan selkeää taiteellisen vapauden ilmaisemista. Silti “Talk Sick” kappaleen kohdalla ei voi olla huomaamatta sitä, että se tuntuu loppuvan liian nopeasti. Näin käy todennäköisesti siksi, että kappaleen ytimekkään yksinkertainen pääriffi on ängetty lyhyeksi ajaksi vielä loppuun, ilman sen suurempaa syytä. Vähemmän olisi ollut enemmän, mutta ei ehkä tällä tavalla toteutettuna.

Albumin neljäs kappale “Breath of Fresh Smoke” on selkeä hittipotentiaalin omaava kappale. Sen aistii kuin ilmasta kadonneen savun henkäyksen, mutta joka jää saman tien hajunystyröihin. Sovitus ja sävellys on simppeli kuin mikä tahansa country rock-biisi, muistuttaen hittipotentiaalissaan paljolti Stone Sourin “Through Glass” kappaleen hittipotentiaalia. Nimenomaan siinä, että potentiaalin haistaa heti. Enää tarvittaisiin suurehkot panostukset markkinointiin, jotta kappale soisi pop-kanavilla seuraavat kaksi vuotta tästä eteenpäin. Ja niin tulee todennäköisestikin käymään, ellei “Breath of Fresh Smoke” ole suurille radiokanaville jo vuonna 2023 liian varmaa ja tylsää kamaa.

Albumilla on paljon simppeleitä ja varsin tyylikkäitä kappaleita. “Beyond” on ehkä eniten Stone Sourin hengessä tehty simppelin kuuloinen, mutta tunnelmallinen kappale. Siitäkin kuulee, että Corey Taylorin bändillä on ollut studiossa vähintään hyvät vibat. Mistään taiderockista ei “CMFT2”- albumilla ole kyse, vaikka lähemmäs sellaistakin genreä päästään “Midnight” -kappaleen kauniissa tunnelmoinnissa. Juuri kun luulee kappaleen räjähtävän kohti kertosäkeistöä, alkaakin tilutteleva kitarasoolo kaiken massiivisuuden maalailun keskellä. “We Are The Rest” rullaa siinä välissä punkimmin, rallatellen vauhdikkaasti lyhyessä kestossaan tuoden albumille entisestään monipuolisuutta. Tosin vaikka kappale ei itsessään ole mitenkään älytön taidonnäyte, kuuluu siltä kumarrus esimerkiksi Joan Jettin ja Ramonesin edesottamusten suuntaan. Kappaleessa on kesähitin ainesta, sillä erotuksella, että tämä kesä meni jo.

Albumin parhaita kappaleita on kaikessa simppeliydessään “Starmate” joka voisi sopia monen muun pop-rock aktin best of -settiin, aina Haloo Helsingistä The Offspringiin. “Sorry Me” maalailee puolestaan vauhdikkaiden raitojen keskellä jälleen hartaammalla hitaudella ja herkkyydellä, eikä senkään hittipotentiaalia voi kiistää. Surullisempana kappaleena se myös ansaitsee paikkaansa erityisen vahvasti, muuten vauhdikkaalla ja “jee jee”-meinikiä tihkuvalla albumilla. “Sorry Me” kuulostaa myös tekstinsä puolesta todella henkilökohtaiselta, mikä tuo albumille muutankin kuin aavistuksen siitä, miten sille oltaisiin väsätty musiikkia vain kuuntelijaystävällisyyden paineissa.

Albumin lopun kappaleissa on variaatiota saman verran kuin ensimmäisessä yhdeksässä. “Punchline” kuuluu koko albumin parhaimmistoon tunnelmoinnin, metallin ja viipyilevän rockaavuuden tuoksinassa. Hauskana detaljina mainittakoon, että kappale alkaa täsmälleen samalla tavalla, kuin Stone Sourin aikanaan mainiosti coveroima Metal Churchin  “The Dark”. “Someday I´ll Change Your Mind” on hienosta nimestään huolimatta hieman lälly ja jälleen radiohitin aineksia omaava balladi. “All I Want Is Hate” puolestaan kuin viimeinen turpasauna kuulijan korville, ennen lopun finaalia “Dead Flies”. Kappaleena “Dead Flies” ikään kuin nivoo kaiken aiemmin kuullun yhteen, ollen kokeileva kaikin puolin, mutta etenkin sovitusratkaisuissa. 

Kaiken kaikkiaan 13 kappaletta sisältävä “CMFT2”, on albumina pitkähkö. Kuitenkin niin pitkä, että siltä olisi hyvin voinut karsia jotain pois. Kappaleet mitä siltä olisi täytynyt karsia, olisi taas toisaalta ollut vaikeampi valinta, koska kappaleet ovat keskenään sävellyksellisen laadun ja toteutuksen huomioon ottaen varsin samalla viivalla. Tämä kaikki siitäkin huolimatta, että sen lähes jokainen kappale on keskenään erilainen: tai oikeastaan juuri siksi. Koko albumilta on lopulta helppo erottaa kuitenkin neljänlaisia biisejä: pop, rock, metal ja punk. Tällainen albumista on haluttu, ja tiedetty minkälainen siitä halutaan, joten sen pituus on lopulta vain pieni miinus kuuntelijan näkökulmasta. Toisaalta ainakin Corey Taylorin fanien luulisi olevan enemmän kuin mielissään siitä, että vanha kukko julkaisee kerralla näin suuren määrän uutta musiikkia. Mielekästä on myös, että joku suuri artisti tekee edelleen rock-musiikkia näinkin monipuolisesti, trendeistä piittaamatta.