Monipuolista selkäsaunaa ja apokalyptista maailmankuvaa – arvostelussa Arched Firen ”Trust Betrayal”

Arched Firen julkaistessa pari vuotta sitten debyyttialbuminsa olin aika liekeissä. Bändi ei sinällään keksinyt pyörää uudestaan, mutta onnistui kaikessa vanhakantaisuudessaan kuulostamaan minun korviini hyvinkin tuoreelta. Sanoin levyn olleen iloisin yllätys pitkiin aikoihin ja kuinka innoissani jäin odottamaan uutta materiaalia. Nyt ollaan sitten siinä hetkessä, että kaaoksen vuonna 2023 kädessä on yhtyeen uusi albumi ”Trust Betrayal”. Yleensä kun odottaa jotain kovasti, niin odotus kääntyy pelonsekaiseksi tunteeksi, mutta yleensä odotus kuitenkin palkitaan. Niin myös Arched Firen tapauksessa.

Levyn avausbiisi ”Fear” ei hyökkää suoraan kasvoille, vaan rakentaa tykistöään hiljalleen. Reilun puolen minuutin vaanivan ja raskaan tunnelman jälkeen mäiskeen portit aukeavat ja alkaa tuhoa tekevä tykitys. Kappaleen riffittely on tiukkaa eikä päin näköä iskeminen ole suinkaan yksitoikkoista hakkaamista, vaan kokonaisuuteen on etsitty sekä löydetty eri sävyjä. Tempojen vaihtelun lisäksi yhtye taitaa melodioiden käytön sekä tarttuvien kertosäkeiden rakentamisen. 

Sanoitusten osalta yhtye kertoo levyn pyörivän luottamuksen ympärillä. Asiaa tarkastellaan eri näkökulmista lähtien aina avausbiisin pelolla kontrolloinnista. Itse asiassa esimerkiksi thrash metal on usein elänyt ajan hengessä ottamalla kantaa ajankohtaisiin asioihin ja vaikka Arched Fire ei suoranaisesti ole thrash metal -bändi, niin samankaltaisuutta on havaittavissa. Ehkä maailmantilanne on juuri sellainen, että dystopiaan viittaavat apokalyptiset visiot ovat todellisimpia kuin haluaisi uskoakaan, vaikka toki hyvin tehtyjä ja moniulotteisia sanoja voi tulkita monilla tavoin.  ”Pestilence” -kappale kiteyttää tämän päivän kylmyyden parhaiten lauseessa ”With hatred and fear we burn, as witch-hunt turns all against all”. Suosittelen uhraamaan tovin levyn sanoitusten maailmaan tutustumiseen. 

Juuri mainittu ”Pestilence” on eräänlainen perusheavyn ABC, sillä siinä on kaikki palaset osattu loksauttaa juuri kohdilleen. Perinteitä kunnioittavan riffin päälle kirkaistaan sellainen terästä viiltävä huuto, että vähemmästäkin sekä pää että jalat heiluvat. Laulua tukemaan on saatu vielä muun muassa Judas Priestin riveissä nimeä tehnyt Tim ”Ripper” Owens.

Kristian Herkmanin vokaalit väistämättä kiinnittää suuresti huomiota ja samalla varmasti jakavat mielipiteitä. Itselleni kolahtaa suuresti hänen ilmaa leikkaavat korkeat kirkunat, mutta se on vain yksi puoli hänen laulustaan. Ensilevyyn nähden hän on saanut varmuutta ja hänen vahvimpia valtteja on monipuolisuus. Kirkunan ohella hän löytää äänestään erilaisia variaatioita ja hän osaa liikkua sujuvasti kirkumisen lisäksi muun muassa yhden suosikkibiisini ”Oblivionin” matalassa laulussa. Hyvän hevilaulajan lailla hänellä on kykyä voiman lisäksi luoda äänellä sekä tunnelmia että melodioita.

Ensimmäisen levyn tiimoilta kirjoitin seuraavasti: ”Muuta bändiä väheksymättä erityistä huomion ansaitsee kitaristipari Ari Väntäsen ja Janne Särkelän työskentely, sillä iskevien riffien lisäksi heillä on soitossaan niin avaruutta ja melodiatajua kuin kykyä sovittaa soittoaan biisien ehdoilla erilaisiin tunnelmiin ja näin antaa tilaa itse sävellyksille”. Tämän levyn kohdalla minulla ei ole mitään syytä muuttaa näkemystä, sillä esimerkiksi levyn päättävän upean ”Artificial Sunin” kitarakuviot ovat todella hienoa kuultavaa ja jonka melodioissa soi eteerisyys ja kaiho.  Väntäsen sekä Särkelän yhteissoitto toimii loistavasti molempien antaessa tilaa toisilleen.

Yhtye on selvästi nähnyt vaivaa ja aikaa biisien sovittamiseen. Niihin on saatu ujutettua eeppisiä, draamallisia ja jopa oopperamaisia osuuksia soiton pysyessä kuitenkin selkeänä ja kirkkaana. Aiemmin mainitun ”Oblivionion” sovituksessa biisille on annettu tilaa kasvaa monitahoiseksi ja -säikeiseksi biisiksi sekä mielestäni muutamissa kappaleissa oleva mahtipontisuus vain lisää musiikin tehokkuutta. Tietysti tempojen vaihteluissa ja sovituksellisen palapelin kokoamisessa on riskinä, että kokonaisuus hajoaa omaan näppäryyteen, jolloin intohimo ajaa näkemyksen edelle. Ne karikot Arched Fire kokeneina kettuina osaavat kuitenkin välttää.  Bändin hevissä on jotain maagista vetovoimaa sekä tarttuvuutta samalla, kun tekee mieli heilua ja hakata päätä seinään. Bändi on ensilevystä kiristänyt ruuvia ja muutenkin otettu askel eteenpäin. Bändin musiikki on kuin yhtyeen logo, joka on muuttunut jämäkämmäksi. Levy vaatii kuuntelua, mutta mikäpä sen mieluisampaa hommaa ja se kyllä palkitsee sitten kuulijansa. Uljaus, ylpeys ja mahtipontisuus olivat sanoja, jotka pyörivät usein levyn aikana mielessä ja lisäpisteet myös hienon ”Corporeal Abhorrence Of Entrails” -biisin nimestä. Sitä death metallimpaa nimeä on vaikea keksiä. Hevispiidi potkii ja on voimissaan edelleen!