Monipuolisuuden aarreaitta on auki taas – Sweden Rock on palannut, osa 2/4

Kirjoittanut Nikki Jääsalmi - 25.6.2022

Voi pienen ihmisen onnea, kun kävi keväällä selville, että Sweden Rock palaisi jälleen sykähdyttämään omaa sydäntäni. Itse pidän festivaalia pienen kokemukseni perusteella maailman parhaimpana, joten voinette ymmärtää rajattoman iloni. Sattuneesta syystä koko maailman festivaalit ovat olleet muutaman vuoden pakotetulla tauolla ja sama on koskenut myös Sweden Rockia. Jo vuodelle 2020 yhdeksi pääesiintyjäksi nimettiin Guns n’ Roses, mutta sitten koko maailma mullistui. Kaikesta huolimatta bändi pysyi esiintyjälistan ykkösenä ja vihdoin tänä vuonna tuo kaikki kävi toteen. Etelä-Ruotsissa järjestetyt juhlat on aina kerännyt ihmisiä ympäri maailmaa eikä tämä vuosi tehnyt poikkeusta. Suosion laskemista ei tarvinnut pelätä, sillä Sweden Rock oli jälleen loppuunmyyty. Epäilemättä monipuolinen ohjelmisto, rento ilmapiiri ja hyvät palvelut saavat ihmiset palaamaan Pohjoismaiden suurimman hard rock -festivaalin pariin.  

Lähes yhdeksänkymmentä artistia on hurja määrä, joten päällekkäisyyksiltä ei voitu välttyä ja askelmittari lauloi hoosiannaa, sillä laajennettu alue merkitsi sitä, että kävelyä tuli harrastettua paljon. Sweden Rockin miljöö on kyllä siitä mukava, että siellä riittää myös nurmikkoa, jossa on hyvä istua ja vaikka uinahtaa hetkeksi. Täytyy vain muistaa varoa, että ei pala auringossa! Aurinkoa riitti tänäkin vuonna, sillä vain muutaman kerran taivas ripsautti pikku sateet.

Pääportin luona ollutta sisäänkäyntiä oli laajennettu niin, että valitettavasti osa kojuista oli jäänyt pois. Siitä huolimatta ruokaa, juomaa, paitoja ja levyjä riitti kaupoissa yli omien tarpeiden. Vuotta vaille kolmikymppinen festivaali oli siis täysin voimissaan ja saapa nähdä mitä kekkereillä on luvassa seuraavan vuoden pyöreillä juhlilla (vaikka todellisuudessa pyöreät tulivat jo täyteen). Olipa kyllä kerta kaikkiaan ihanaa palata tuttuun ja turvalliseen ympäristöön, jossa ihmisillä on hyvä olla ja kaikki seisovat niin yleisössä kuin henkilökunnassa rinta rinnan hyvällä fiiliksellä.

Torstai 9.6.

Aamu valkeni aurinkoisissa merkeissä eikä sade vakavammin uhkaillut edelleenkään. Perinteisen sämpylä/muroaamiaisen ja pyöreitä täyttäneen Deiciden ”Legion”-levyn kuuntelun myötä alkoi alueelle siirtyminen, jossa kohteena oli legendaarinen Ten Years After. Tässä astui sitten kuvaan ruotsalaisen liikennekulttuurin suuremmat voimat ja paikallinen täsmällisyys koki pienen kolauksen sillä seurauksella, että nyt jäi sitten bändi näkemättä.

Festivaalin päälavan eli Festival Stagen kunniakkaan ensipaikan sai tänä vuonna Alestorm. Sikäli jännä valinta, että vaikka bändin nimi onkin tuttu, niin Alestormia mitenkään väheksymättä olisin keksinyt monta muutakin bändiä, joiden paikka olisi ennemmin ollut päälavalla. Yleisöä oli silti kertynyt kohottamaan tuopin pohjaa hieman tummentunutta taivasta kohti, sillä orkesterin maine sekä piraatteja että elämän pieniä nautintoja ylistävänä ryhmänä oli tiedossa. Homman luonteen teki selväksi alkuspiikki, jossa tuumattiin, että ”we are here only for one reason: to drink your beer”. Huomion keskipisteenä oli oitis lavan valloittanut keltainen kylpyankka, joka oli hieman perinteisempää mallia kookkaampi. Bändi oli muutenkin melkoisen sekalainen seurakunta yhden ollessa nahkahousuissa, yhden kiltissä ja yhden vanhaa hyvää aikaa henkivissä shortseissa. Kyllähän bändillä oli reipas ja valloittava meininki, mutta täytyy myöntää, että vedän tässä hieman kotiinpäin, sillä kyllä minulle kolisee paremmin suomalaisten folkin ja metalin symbioosi. Yhtye oli kyllä rento sekä yleisön huomioonottava ja varsinkin kiipparisti-laulaja Christopher Bowes olisi sopinut yleisön joukkoon tuosta vain olemaan yksi meistä. Valitettavasti välillä tuntui, että niin olisikin parempi, koska laulajana hän tuntui olevan korkeintaan keskinkertainen. Toisaalta en tiedä, että oliko sillä väliä, koska kaikki biisit tuntuivat olevan melkoisia kuorolauluja. Parhaiten mieleen jäi ennen ”Hangover”-biisiä tempaistu oikeaoppisen juomisen kurssi, jossa lavalla ollut vierailija veti tyylipuhtaasti kaksi olutta yhdellä huikalla. Selkeää idoliainesta! Tähän upeaan yritykseen en silti antautunut yhtyeen hyvästä yrityksestä huolimatta, vaan pysyin yksi kerrallaan- tyylissä.

Yksi päivän ja koko kekkereiden odotetuimpia esiintyjiä itselleni oli kanadalainen kuningatar Lee Aaron. Hän on aikaisemminkin esiintynyt Sweden Rockissa, mutta jostain käsittämättömästä syystä olen missannut tuon keikan. Hän ehti jo vähän eläköityäkin riehakkaamman rockin parista, mutta onneksi hän on kuitenkin joustava ihminen. Keikka ei alkanut ihan niin tehokkaasti kuin olin hiljaa mielessäni toivonut, mutta sydäntä lämmitti fakta, että siinä tuo jo lapsuudessani suuren vaikutuksen tehnyt henkilö vihdoin ja viimein oli. Alku meni ehkä vähän yhtyeeltä vähän lämmitellen, mutta punaiseen asuun pukeutunut Lee osasi kyllä lämmittää yleisöä. Myöhemmin esitetyt ja erotiikkaa tihkuvat ”Sex With Love” ja ”Some Girls Do” saivat kyllä minullakin sydämen läpättämään melko kiihkeää tahtia. Sitä ennen keikka oli kuitenkin pahasti katkolla, sillä yht’äkkiä soitto loppui ja orkesteri hävisi lavalta ilman sen ihmeempiä ilmoituksia.  Tauon venyessä keikan keskeytyminen kävi mielessä, mutta sitten ilmoitettiin, että monitorit eivät toimi. Sen jälkeen alkoi pitkä kamppailu, sillä välillä ei toiminut mikrofoni, välillä ei monitorit, välillä ei PA ja monella bändillä olisi kyllä palanut pinna kokonaan. Lee Aaronin bändi sen sijaan (kitaristi, basisti ja Leen rumpali-aviomies) ja hän itse hoitivat hommat ammattilaisten tavoin eikä fiiliksen annettu laskea.  Bändi sai tilaa soittaa ja näkyä, mutta kyllä ikinuoren oloinen Lee oli oikeutetusti se päätähti. Loppuun hihasta vedetyt ässät ”Barely Holdin’ On”, Whatcha Do To My Body” ja “Metal Queen” kruunasivat vaikeuksien sävyttämän keikan. Ensin mainittu sai minut herkistymään jopa niin paljon, että olisin voinut vaikka mennä polvilleni ja kosia ihan ketä vain kohdalle osunutta naista. Onneksi kollega Penttinen piti huolen, että en hairahtunut moiseen ja pysyin keikan ajan uskollisena vain ja ainoastaan Lee Aaronille. Nähdyn keikan myötä saa vetää yhden rastin seinään ja ei muuta kuin rakkautta, Lee Aaron!

Lee Aaron oli niin valloittava, että samaan aikaan meuhkannut Sodom jäi nyt kokonaan vaille huomiotani. Anteeksi Angelripper!

Festivaalialueen ruokatarjonta on huikean monipuolista ja kaltaiseni pullukan on syytä laskea tarkkaan, että miten hoitaa ruokailu mahdollisimman tarkasti, sillä makuja riitti niin paljon, että ei millään olisi ehtinyt maistaa kaikkea. Langosin, pastan, ja ylettömän hyvän hirviburgerin rinnalle nousi yllätysvoittaja, sillä eräänä iltana nautittu homemade meatballs perunamuusilla ja puolukoilla oli tajunnan räjäyttävä kokemus! Suosittelen silti kokeilemaan kaikenlaista murkinaa avoimin mielin.

Olen haastattelujen perusteella pitänyt aina Devin Townshendia symppiksen oloisena kaverina ja ollut monta kertaa samoilla mestoilla hänen esiintyessä, mutta jostain syystä olen luonut itselleni hänen musiikistaan mörön mistä en vain pidä. Ajattelin kohdata tuon mörköni silmästä silmään ja antaa Townshendille mahdollisuuden. Onneksi niin tein, koska jossain vaiheessa huomasin jopa viihtyväni keikalla. Mustiin pukeutunut ja Telecasterilla soittanut herra bändeineen oli lavallakin symppiksen oloinen, vaikka häijysti välillä soittaessaan irvistelikin. Mies oli ilmeisen iloinen itsekin vastaanotosta, sillä hän käytti hyvän osan keikan instrumentaaliosuuksista kävellessä hymyssä suin pitkin lavaa hokien ”thank you”-yleisölle. Nelihenkinen yhtye ei ihmeemmin katsottavaa tarjonnut enkä ihan täysin saanut edelleenkään hänen musiikistaan otetta, vaikka kyseessä oli ilmeisimmin best of-tyyppinen kattaus koko hänen urastaan. Mörkö on kuitenkin selätetty ja ehdottomasti aion antaa tälle monipuoliselle tulkitsijalle ja muusikolle uuden mahdollisuuden. Pienen aasinsillan seuraavaan esiintyjään voisin rakentaa siitä, että Townshend on mielestäni tehnyt parhaan Accept-coverin koskaan.

Kuten viimeisimmästä lauseesta voi johdatella, niin päälavan valloitti seuraavaksi teutonihevin ehdoton kunkku Accept. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun yhytin bändin tositoimissa sitten alkuperäisen basistin Peter Baltesin lähdön jälkeen. Ilmeisesti sen verran iso aukko jäi hänen lähdöstään, että bändi on kaikessa hiljaisuudessa vaivihkaa kasvanut kuuden hengen rykmentiksi. Sekä uusi basisti Martin Motnik sekä uusi kitaristi Philip Shouse ovat tuttuja ikinuoren Accept-pomon Wolf Hoffmanin aiemmista seikkailuista klassisen musiikin lähteille. Shouse näyttikin ottaneen paikkansa lavalla, mutta täytyy myöntää, että Motnikia katsellessa tuli ikävä Baltesia. Kaiken kaikkiaan muuten bändi oli mielestäni oikein hyvässä vedossa, vaikka aina ei ihan ässänä toiminutkaan. Ymmärtäähän tuon silti, sillä kyllähän esimerkiksi ”Fast As A Sharkin” kaltaisen biisin vetäminen noilla palvelusvuosilla olisi haasteellista kenelle tahansa. Viimeisimmän ”Too Mean To Die”-albumin lavasteissa esiintynyt bändi oli pääsääntöisesti aina yhtä iloisen oloisen Hoffmanin ja hienoihin pääkallohousuihin pukeutuneen vokalistin Mark Tornillon show. Keikan sisältö oli sopivassa suhteessa vanhaa ja uutta sillä tavalla, että toki vanhempi materiaali oli hallitsevampi osa. 

Uudemman materiaalin valinnoista settiin olisin joiltain osin voinut vielä bändin kanssa keskustella, sillä esimerkiksi ”Pandemic”-biisin tilalle löytäisin jotain muutakin. Toisaalta on myös muistettava, että Tornillon aikainen ”Shadow Soldiers” tarjosi itselleni ehkä kovimmat kylmän väreet. Sillehän ei voi mitään, että settiin on melkein väkisin kuuluttava ”Metal Heart”, Princess Of The Dawn” (jonka huudatukset onneksi pidettiin maltillisen mittaisina) ja ”Balls To The Wall”, mutta kyllä minä voisin jo elää ilmankin. Varsin iloinen yllätys oli medley, joka sisälsi ainakin ”Starlight”-, ”Losers & Winners”- ja ”Flash Rockin’ Man”-osiot. Valitettavasti yksi suosikkini ”Run If You Can” oli tällä kertaa tiputettu setistä pois. No, en halua kuulostaa liian negatiiviselta, sillä onhan niitä klassikoitakin kiva hoilata kesäisessä illassa enkä suuremmin löydä koko keikasta moitittavaa. Ei bändillä ole vielä mitään tarvetta vajota manan majoille, sillä tarttuvaa ja hyväntuulista heviä tarvitaan aina.

Hiljattain uuden levyn ”Turn Up That Dial” julkaisut Dropkick Murphys on itselleni jäänyt radiohitti ”Rose Tattoota” lukuun ottamatta hieman vieraaksi. Keikan jälkeen eräs ystäväni kysyi, että oliko keikan anti enemmän punkia vai irkkumeininkiä. Itse asiassa en oikein osannut vastata, mutta riehakkaan bailumeiningin bändi kuitenkin osasi laittaa pystyyn. Toisin kuin Acceptilla, niin uuden levyn materiaali nappasi suurimman roolin keikasta. Ei sillä, että minä olisin erityisesti heidän materiaaliaan erottanut, mutta hienon radiotaustakankaan edessä esiintynyt bändi oli kyllä omalla tavalla valloittava. Varsinkin aiemmin mainittu ”Rose Tattoo” sai hyvät kuorolaulut aikaan. Kyllähän se kieltämättä pirun helposti jää päähän soimaan. Livenä bändi toimi hyvinä bailuina ja kyllä levyillekin annan mahdollisuuden, vaikka siinä kieltämättä välillä kävi mielessä, että mieluummin katsoisin esimerkiksi kotimaista Loretta Problemia. Jengille kuitenkin kelpasi hyvin ja sehän on pääasia, että kaikille jäi suhteellisen hyvä mieli.

Torstain pääesiintyjänä Festival Stagella oli Volbeat, joka tuntui monelle aivan melkoisen suuri kirosana. Täytyy myöntää, että enhän minäkään siitä mitenkään suunnattoman iloissani ollut, kun luin heidän valinnastaan. Toisaalta minulla ei ole myöskään antipatioita heitä kohtaan, joten en kokenut suuriakaan vaikeuksia sopeutua tilanteeseen. Volbeat on niitä bändejä, jotka ovat urallaan nousseet Sweden Rockin pienimmältä lavalta pääesiintyjän statukseen.

Mainiolla ”The Devil’s Bleeding Crown”-biisillä alkaneella keikalla arvostin sitä tietynlaista iloisuutta ja vilpittömyyttä, mikä bändistä heijastui. Vilpittömyys on varmasti sana, jota moni kavahtaa pitäessään Volbeatia sylkykuppinaan, mutta niin minä asian näin. Myönnän, että pidin itsekin vilpittömyyttä kaukana Rob Caggianon lähtiessä Anthraxista Volbeatin riveihin. Keikkaa katsellessa tuli mieleen myöntää itselleni erehtyneeni, sillä mies tuntui olevan huomattavasti iloisempi ja kotonaan Volbeatissa kuin Anthraxissa. Samanlaista soitonriemua oli havaittavissa koko bändissä ja muutenkin hyvää huumoria esimerkiksi kitaristi – laulaja Michael Poulsenin pyytäessä suosionosoituksia lauseella ”feed my ego”.

Välillä siirryttiin akustisesti ”Ring Of Firen” myötä Johnny Cashin fiiliksiin ja Poulsen kertoi kesken biisin, että kuinka Cash inspiroi heitä kirjoittamaan ”Sad Man’s Tongue”-nimisen laulun ja näin olleen ei ollut vaikea arvata, että siihen siirryttiin sen enempää mutkittelematta. Ainakin Suomessa paljon radiosoittoa saaneen ”Fallen”-biisin jälkeen vuorossa oli ”Evelyn”-biisi, jossa levyllä on vierailijana Napalm Deathin Mark ”Barney” Greenway. Häntä ei valitettavasti oltu saatu mukaan, kuten ei myöskään biisissä usein keikoilla vieraillutta Entombed A.D.:n LG Petrovia. Sen sijaan dueton paiskasi ilmeisesti Mark Grave-niminen kolli, joka rehellisesti sanottuna on itselleni vieras henkilö. LG Petrovin poissaolo on tietysti ymmärrettävää, sillä hän menehtyi reilu vuosi sitten. Tätä eikä sitä, että Entombed on ollut isossa vaikuttajan roolissa, ei Volbeat ollut unohtanut. ”Becoming”-biisi omistettiin hänelle ja biisin ajan taustalla oli iso LG:n kuva. Hieno ele ja varsin syvästi herkistyin itsekin.

Välillä annettiin menneelle Yhdysvaltain presidentille Trumpille rakentavaa palautetta ja välillä lavalle saatiin fonisti vahvistamaan kokoonpanoa. ”Shotgun Blues” ja varsinkin ”Seal The Deal” saivat itseni hetkeksi pistämään boogieksi. Medleyn osana tulleen ”I Only Wanna Be With You”-biisin sanoja en muistanut, joten kiljuin mukana suomeksi Aki & Turo-versiona. Encoreissa Poulsen kyseli, että ”For Evigt” vai ”Still Counting”. Ensimmäinen ilmeisesti kiertueella ensimmäistä kertaa ja annettiin kuva, että se vedettiin aika lailla kylmiltään, sillä Poulsen halusi harjoitella riffiä. Niin, ja kyllähän se ”Still Counting” sieltä tuli myös. Kyllä minä tykkäsin syksyllä uuden levyn julkaisevan bändin meiningistä eikä jäänyt paha lainkaan mieli. 

Siitä toki voidaan esittää eriävä mielipide, että olisiko härmäläiselle syvää ylpeyttä tuottanut Nightwish sittenkin ollut se illan epävirallinen pääesiintyjä. Bändi on aina livenä ollut hyvin visuaalinen kokemus eikä tämä kerta tuonut minkäänlaista poikkeusta. Edellisen kerran bändi on ollut Sweden Rockissa 2004 ja tuolloin hurjan vesisateen piiskatessa bändi joutui shown vetämään, mutta nyt tutun kuun loisteessa bändi aloitti näyttävän esityksensä säiden herrojen ja rouvien suosiollisessa huomiossa. Helvetti, että se olikin komean näköistä, kun keikka lähti käyntiin sakean savun ja rumpali Kai Hahdon soiton myötä! Screenien hyväksikäyttö oli loistavaa ja milloin edessä avautuivat merten aallot, milloin merirosvolaivat, milloin laavanpunaiset myrskyt eikä pyrotekniikasta oltu tingitty. Tämä kaikki tietenkin hyvällä maulla toteutettuna ja tähän tietysti vaikutti myöhäinen soittoaika, jolloin pimeys oli jo laskeutunut Ruotsin ylle.

Muuta bändiä livenä mitenkään väheksymättä, niin onhan Floor Jansen lavan ehdoton haltijatar. Kirjoitin vuoden 2015 Ratinan keikan jälkeen seuraavalla tavalla: ”Livenä bändin kruununa toimi laulaja Floor Jansen. Hänessä yhdistyvät samaan aikaan kuningattaren ajaton ylevyys ja maanläheisen ystävän lämpö, hevarimaisuus ja teatraalinen dramatiikka”. Noista sanoista en suostu tinkimään edelleenkään. Jansenissa ei ole mitään feikkiä, vaan hän on kaikessa ammattimaisuudessaan läpinäkyvän avoin ja aito sekä ennen kaikkea se ääni. 

Tämä oli ensimmäinen keikka, kun näin yhtyeen ilman Marco Hietalaa ja kieltämättä jäin kaipaamaan häntä. En siksi, että tilalla oleva Jukka Koskinen olisi millään tavalla huono tai sopimaton. Ehkä johtuu vain siitä, että Hietalan persoona oli yhtyeessä niin näkyvä ja voimakas. Kitaristi Emppu Vuorinen tuntui olevan oma velmu itsensä ja on myönnettävä, että pidän Hahdon soittotyylistä todella paljon, vaikka en mitään juurikaan rummuista ymmärrä. Tuomas Holopainen ylimpänä kapellimestarina johtaa koko orkesteria vankkumattomalla otteella. Trey Donockleyssä on myös ammattimaisuuden lisäksi jotain erittäin sympaattista.

Nightwish on tehnyt niin komean uran, että en suoraan sanoen tiedä, että millainen heidän best of-settinsä olisi. Kyllä minulla on sellainen olo, että vaikka kyseessä olikin nyt festivaali, niin yhtye menee kokonaisuus ja dramatiikantaju edellä sen sijaan, että rojut ränniin ja kotiin. ”I Want My Tears Back” toimii aina, kuten myös ”Dark Chest Of Wonders”. ”Greatest Show On Earthin” lopun ”we were here”-kohta on itselleni jostain syystä ollut aina kyyneliin herkistävä ja pysäyttävä. Nyt tosin ne pommitkin meinasivat pysäyttää sydämen. Siihen oli hieno päättää päivän keikat ja seuraavan kerran sitten pimeän aikaan päälavalla, eiks jeah?

Jaloissa tuntui ja bussit alkoivat yöllä täyttyä melkoiseen tahtiin. Siteeratakseni matkakumppani Kalmaa pyrkiessämme bussiin: ”Tässä ei tyylipisteitä jaeta, vaan nyt mennään”. Hotellilla sattui vielä yksi episodi, mutta siitä joku toinen kerta. Pää tyynyyn ja kohti perjantaita, sillä unta tulisi olemaan vajaa viisi tuntia.

Kuvat: Michael Lindström