Monipuolisuuden aarreaitta on taas auki – Sweden Rock on palannut, osa 3/4

Kirjoittanut Nikki Jääsalmi - 28.6.2022

Voi pienen ihmisen onnea, kun kävi keväällä selville, että Sweden Rock palaisi jälleen sykähdyttämään omaa sydäntäni. Itse pidän festivaalia pienen kokemukseni perusteella maailman parhaimpana, joten voinette ymmärtää rajattoman iloni. Sattuneesta syystä koko maailman festivaalit ovat olleet muutaman vuoden pakotetulla tauolla ja sama on koskenut myös Sweden Rockia. Jo vuodelle 2020 yhdeksi pääesiintyjäksi nimettiin Guns n’ Roses, mutta sitten koko maailma mullistui. Kaikesta huolimatta bändi pysyi esiintyjälistan ykkösenä ja vihdoin tänä vuonna tuo kaikki kävi toteen. Etelä-Ruotsissa järjestetyt juhlat on aina kerännyt ihmisiä ympäri maailmaa eikä tämä vuosi tehnyt poikkeusta. Suosion laskemista ei tarvinnut pelätä, sillä Sweden Rock oli jälleen loppuunmyyty. Epäilemättä monipuolinen ohjelmisto, rento ilmapiiri ja hyvät palvelut saavat ihmiset palaamaan Pohjoismaiden suurimman hard rock -festivaalin pariin.  

Lähes yhdeksänkymmentä artistia on hurja määrä, joten päällekkäisyyksiltä ei voitu välttyä. Askelmittari lauloi hoosiannaa, sillä laajennettu alue merkitsi myös sitä, että kävelyä tuli harrastettua paljon. Sweden Rockin miljöö on siitä mukava, että siellä riittää myös nurmikkoa, jossa voi istuskella ja vaikka ummistaa hetkeksi silmänsä. Täytyy vain varoa, ettei pala auringossa! Aurinkoa riitti tänäkin vuonna, vain muutaman kerran taivas ripsautti pikku sateet.

Pääportin luona ollutta sisäänkäyntiä oli laajennettu niin, että valitettavasti osa kojuista oli jäänyt pois. Ruokaa, juomaa, paitoja ja levyjä riitti kaupoissa kuitenkin yli omien tarpeiden. Vuotta vaille kolmikymppinen festivaali oli siis täysin voimissaan ja saa nähdä, mitä kekkereillä on luvassa seuraavan vuoden pyöreillä juhlilla (vaikka todellisuudessa pyöreät tulivat jo nyt täyteen). Oli kerta kaikkiaan ihanaa palata tuttuun ja turvalliseen ympäristöön, jossa ihmisillä on hyvä olla, ja kaikki seisovat niin yleisössä kuin henkilökunnassakin rinta rinnan hyvällä fiiliksellä. 

Pe 10.6.

Pilvinen mutta lämmin perjantai syleili rokkaajia heti aamusta alkaen. Aamupalan jälkeen tuntui, että ikä alkaa tehdä tehtäviään, ja voimat olivat koetuksella. Edessä oli kuitenkin nippu hyviä bändejä, joten väsymyksestä huolimatta tulta kohti.

Olin kuljetusteknisistä syistä jo sen verran aikaisin pääkallopaikalla, että ensimmäisenä tähtäimessä ollut Bombus ehti tehdä kuulleni myös soundcheckin. Täytyy myöntää, että klo 12.15 on täysin epäinhimillinen aika olla täydessä vireessä veivaamassa syntiä tihkuvaa rokkia. Saman huomasi ilmeisesti myös Bombus, sillä vaikka soitto soi komeasti, oli alku jäykähköä. Göteborgista kotoisin oleva bändi on aikaisemminkin soittanut Sweden Rockissa, mutta minun rakkauteni siihen syttyi vasta myöhemmin, joten tämä keikka oli vasta kolmas todistamani bändin esiintyminen. Voi herra mun jee mitä juhlaa bändin settilista olikaan! Jo avausbiisistä ”(You Are All Just) Human Beings” lähtien neljä albumia julkaisseen koplan setti oli lähes tulkoon täydellinen kokoelma koko sen uran ajalta ja siihen päälle vielä viime vuonna julkaistu sinkku ” Rock ’n’ Roll Abomination”. Albumeista ”The Poet And The Parrot” taisi napata suurimman huomion, mutta eivät muutkaan albumit tainneet jäädä paljon jälkeen. Biiseistä jäin äkkiseltään kaipaamaan ”Repeat Until Deathin” avausbiisiä ”Eyes On The Price”. Huolimatta siitä, ettei show tarjonnut visuaalisesti juuri nähtävää, ei sitä jäänyt kaipaamaankaan. Kun kone lopulta lähti käyntiin, riittivät yhtyeen voima ja räväkkä ulosanti pistämään juhlat pystyyn! Vähän minua huoletti, miten bändin toisen kitaristi-laulaja Matte Säkerin lähtö vaikuttaisi bändiin. Tuplavokaaleja lähti kuitenkin edelleen kolmen kitaran säestämällä äänivallilla ja täytyy myöntää, että pääasiallisen vokalistin Feffe Berglundin repivä ääni vetoaa täydellä voimalla särkyneeseen sieluuni. Päivä oli hyvä aloittaa räväkällä rockilla, ja vaikka bändi toimii festareilla kuin häkä, niin saataisiinpa se pikaisesti Suomeen paiskaamaan aito klubikeikka! 

Samaan aikaan Bombuksen kanssa sinivalkoisin värein soitti Sonata Arctica, vaan elämä on valintoja täynnä. Bombuksen jälkeen oli aika kierrellä hieman kojuja ja käydä tapaamassa vanhaa brittiläistä tuttua Ericiä, joka todellakin on elämäntaparokkari. Kippis Ericille! Paitojen myymisen ohella hän saattaa tarjota naukut, jotka helpottavat ostopäätösten tekoa.

Sweden Stagella oli seuraavana vuorossa Eric Gales, joka oli rehellisesti sanottuna tuntematon suuruus. Sen verran runsaasti väkeä tuo blues-kitaristin tittelin alla kulkenut muusikko oli keikalleen kerännyt, että taisi tuo tuntemattomuuden häpeä olla yksin minun. Siinä missä Danko Jones kehotti hankkimaan naisen, jos aikoo soittaa bluesia, niin Galesin lista oli huomattavasti pidempi. Galesin lisäksi kiipparistin, perkussionistin, rumpalin ja basistin muodostama ryhmä oli huomattavasti monipuolisempi kuin sana ”blues” perinteisesti tuo mieleen. Gales oli kitaristina melkoisen eläväinen ja monipuolinen tapaus. Häneltä lähti aivan yhtä innokkaasti erilaiset raskaamman musiikin puolelta tutut tiluttelut kuin myös sydäntä särkevän kaihoisat sointuvalinnat. Korona ei ollut enää juurikaan festareilla mielessä, ja Galesin basistilla taisin nähdä ainoan maskin naamalla.

Hiippailin noin puolet Galesin keikasta nähtyäni hiljaisin askelin kohti Rockklassiker-telttaa, jossa ryskäämisen oli aloittamassa tanskalainen Baest. Sweden Rockin sivut mainostivat yhtyettä Tanskan menestyneimpänä death metal -ryhmänä, joten totta kai sellainen oli oitis tsekattava. Päivän helteisenä hetkenä oli telttaan kertynyt jonkin verran porukkaa, joka lisääntyi kiitettävästi keikan aikana. Aluksi tuntui, että eihän tämä hevonen hirnahdakaan, sillä soitto kulki nykien ja tuntui, että lupausten kanssa on huudettu tuuleen: Ikään kuin biiseistä olisi puuttunut omaleimaisuus, ja vokalisti Simon Olsen Obituary-paidassaan haki vielä karismaansa. Olsenin kunniaksi on tosin sanottava, ettei hän ollut mikään jurottava hevieinari vaan otti rohkeasti kontaktia yleisöön. Huolimatta siitä, että basisti Mattias Melchiorsen soitti Rickenbackerilla, joka siis yleensä pelastaa kaiken, olin melkein valmis luovuttamaan parinkymmenen minuutin jälkeen. Vaan kun ihmettä ei odota, voi sellainen arvaamatta tapahtua. Yht’äkkiä, aivan kuin kuoleman tuulet olisivat kääntäneet Baestin laivaa kirkkaammille vesille, ja bändi ikään kuin syntyi uudelleen. Poissa oli nykivyys, ja bändi paahtoi sellaisella nuoruuden voimalla ja energialla kuin alle kymmenen vuotta yhdessä soittanut ja kolme levyä julkaissut bändi vain voi paahtaa. En tiedä, kumpi ruokki kumpaa, sillä sama reaktio tapahtui myös yleisön joukossa. Pian oli pitti pystyssä ja kuin vanhaan hyvään aikaan lensi lenkkareita ilmassa jengin mennessä pähkinöiksi. ”Sea Of Vomit”, ”Meathook Massacre” ja setin päättänyt ”Necro Sapiens” jyräsivät jo aivan muilla ulottuvuuksilla keikan alkuun nähden. En näkemäni keikan perusteella lähtisi julistamaan, että olen nähnyt death metalin tulevaisuuden mutten missään nimessä heitä Baestin suhteen kirvestä kaivoonkaan. Täytyy ottaa sen levyt kuunteluun ja mennä ehdottomasti uudelleen keikalle, sillä nuorta, murjovaa energiaa on aina ilo nähdä.

Kun kerran oltiin jo Tanskan tunnelmissa, niin mikä olikaan siellä pysytellessä. Tarjolla oli energiaa, joskaan ei enää niin nuorta. D-A-D on tunnettu siitä, että se on tarjonnut aina takuuvarman show’n, ja sen edellisellä Sweden Rock -vierailulla rummut paloivat ja kaiuttimet olivat vahvasti etukenossa. Tällä kertaa päälavalle oli kasattu tivoli. Aurinkoisessa iltapäivässä bändi rysäytti karnevaali-intron jälkeen settinsä käyntiin ”Riskin’ It All” -biisillä, ja meininki oli hyväntuulista niin yleisössä kuin bändilläkin. Laulaja-kitaristi Jesper Binzer nauratti kansaa jutuillaan, joista osa meni minulta valitettavasti kielimuurin vuoksi ohi. Olen aina pitänyt ihan älyttömästi bändin ulkoisesta olemuksesta, eikä tyyli pettänyt tälläkään kertaa. Basisti Stig P. on kaikessa positiivisessa hulluudessaan aivan oma lukunsa, mutta hyväksyviä nyökkäyksiä aiheutti muun muassa rumpali Laust Sonnen vaatteiden yhtenäinen väritys rumpujen värien kanssa. Sonnen rummut oli sijoitettu tivolin karuselliin, ja hän sai soittaessaan pyöriä muun muassa ”Everything Glows” -biisin tahdissa.  ”Grow Or Pay” herkisti minut lähes kyyneliin, mutta matka lanteen heilutukseen oli lyhyt, sillä seuraavana soitetun ”Riding With The Suen” aikana on melko lailla mahdoton mököttää. Stig P. vei biisiä täysin omalla poljennolla, ja saatiinpa mukaan sekoitettua myös pätkä ”Ghostriders In The Skyta”. 

Settilistassa ei ollut huomauttamista, sillä omat suosikkilevyni ”Riskin’ It All” ja ”No Fuel Left For The Pilgrims” veivät suurimman osuuden. Loputkin kappaleet olivat erittäin osuvia valintoja. Varsinaisen setin päätti ei-niin-yllättävästi ”Sleeping My Day Away” (joka oli merkitty bändin settilistaan nimellä ”zzz”). Encoret aloitti akustinen versio laulusta ”Laugh ’n’ A ½”, keikan päätti varsinainen rokkareiden anthem ”I Won’t Cut My Hair”, joka sisälsi yleisön laulatusta ja rumpusooloa. Tuntui, ettei biisi tule lainkaan päätökseensä. Bändi oli taas ihan huippu, joo, mutta jos pitäisi keksiä kritisoitavaa, niin bändillä on välillä tapana jammailla ja fiilistellä biisejä ihan häiriöksi asti.

Päälavan kupeesta ryntäsin Rockklassikerille katsomaan monta kertaa Suomessakin vieraillutta The Coffinshakersia. Kantria ja vampyyritarinoita yhdistävä bändi oli mustissa puvuissaan ja kaikessa synkkyydessään oikein mukavaa seurattavaa. Ehdin intron jälkeen todistamaan ”The Dracula Has Risen” – ja ”Black Sunday” -biisit, minkä jälkeen oli taas aika kiitää. Olisinpa jäänytkin katsomaan The Coffinshakersia, niin olisin säästynyt yhdeltä katastrofin omaiselta myötähäpeältä ja pettymykseltä.

Pettymyksen ja myötähäpeän syy löytyi Sweden Stagelta, ja se kantoi nimeä Kingdom Come. Kaiken piti olla lähtökohtaisesti hyvin: alkuperäinen bändi uudella laulajalla mutta kuitenkin alkuperäisen laulajan Lenny Wolfin siunauksella. Näin Lenny Wolfin version bändistä Sweden Rockissa vuonna 2004, ja se on edelleen yksi tylsimmistä näkemistäni keikoista. Jotenkin minulla oli ajatus, ettei uusi versio voi olla huonompi. Vaan kuinka väärässä olinkaan. Kaikki näytti vielä suhteellisen hyvältä, kun bändi kipusi lavalle, jos ei oteta huomioon sitä, että yksi jäsen oli kuin kävelevä haamu. Huvittavaa oli, että uusi laulaja Keith St. John kehaisi olevansa Sweden Rockissa ensimmäistä kertaa, mutta että rumpali James Kottak on ollut paikalla jo yhdeksän kertaa, ja että olette kaikki jo varmasti kavereita. Ehkäpä niin, mutta uskoisin Kottakin kaverien olevan aika vähissä tämän keikan jälkeen. On tietysti kurjaa lyödä ihmistä, jonka paikka on selvästi jossain muualla kuin lavalla, mutta se oli nyt kuitenkin tilanne. 

Valitettavasti kaikki alkoi mennä alamäkeä jo avausbiisissä ”Shout It Out”, jossa tempo laski kesken biisin ja tuntui kuin bändi olisi välillä soittanut hidastetussa elokuvassa. St. Johnin esiintymistä ja laulua lukuun ottamatta tuntui kuin kaikki olisivat jo alistuneet ja kadottaneet voimansa. Se ei sinällään liene ihme, sillä on varmasti todella kenkkumaista yrittää pitää juttua jotenkin kasassa ja hiljaa mielessään toivoa, että päästäisiin jotenkin maaliin asti. Toinen biisi ”Perfect O” ja sitä seurannut ”Living Out Of Touch” eivät valitettavasti korjanneet tilannetta. Oltiin hyvin kaukana siitä, mitä kaikki olisi voinut olla. Ennen jälkimmäistä biisiä St. John kertoi, kuinka teknologia on vuosien varrella muuttunut, ja ihmiset sen myötä. Hän kertoi tuntevansa ulkopuolisuutta tekniikan kanssa, vaikka hän kuitenkin käytti useamman biisin aikana aikaa sekä itsensä että yleisön kuvaamiseen puhelimellaan. Kolmannen biisi jälkeen ajauduttiin jo ensimmäiseen kitarasooloon, eikä mennyt kauan, kun laahaavan ”Do You Like It” -biisin (jokseenkin ironinen nimi tähän kohtaan) jälkeen oli vuorossa täysin suunnaton ja eksyksissä oleva bassosoolo. En tiedä, miten improvisoidusti niitä jouduttiin vetämään, mutta hukassa oltiin silti vahvasti. Olisi helppo kaataa kaikki Kottakin niskaan, mutta mielestäni kukaan ei selvinnyt tällä kertaa puhtain paperein. Nyt olen siis nähnyt huonoimman Sweden Rock -keikkani. Olisin niin toivonut bändille onnistumista mutta ei voi mitään. Kottak on myöhemmin selittänyt, että hän oli katkonut kylkiluitaan sängystä pudotessaan ja siksi komppi laahasi, mutta lavan takaa kantautui huhuja miehen katastrofaalisesta kunnosta jo edellisiltana.

Pettymys oli syytä pyyhkiä heti pois mielestä mutta jälleen oli edessä pahoja valintoja. Oli valittava kolmen bändin kesken, sillä tarjolla oli legendaarinen Saxon, Orange Goblin ja brasilialainen Violator. Kaikkeen en venynyt, joten asettauduin niin, että näin vähän Saxonia pääkohteen ollessa Orange Goblin.

Saxonin monta kertaa nähneenä arvelin, ettei juuri mikään ole muuttunut sitten Sweden Rock 2019:n, jolloin bändi nähtiin viimeksi festivaaleilla. Olin oikeassa siinä suhteessa, että sekä taustakangas että soittajat olivat samoja. Kuulemani biisit olivat mukana myös edellisellä kerralla, mutta nyt oltiin onnistuttu ihan vähän muuttamaan niiden järjestystä. Rivakka ”Motorcycle Man” on loistava avausbiisi, ja onhan bändin innokkuus kaikkien vuosikymmenten jälkeen ihailtavaa, etenkin basisti Nibbs Carter on melkoinen ikiliikkuja. Bändin uudempaa tuotantoa edustanut ”Battering Ram” on oiva tykitys mutta silti ikään kuin täyttämässä uuden materiaalin pakollista roolia. ”Wheels Of Steel” on toki raskaan rockin klassikko kaikilla mittareilla, mutta livenä siitä on enää vaikea innostua täysin rinnoin. Tähän väliin tuli katko, mutta näyttävän Marshall-rivistön edessä veivannut bändi lopetti settinsä komeisiin kaksosiin ”747 (Strangers In The Night)” ja ”Princess Of The Night”. Kaikki kunnia vokalisti Biff Byfordin johtamalle retkueelle, sillä maailmassa pitää olla aina yksi Saxonin kaltainen peruskivi, johon voi luottaa maailman myllertäessä.

Saxonin ”Wheels Of Steelin” jälkeen Silja Stagella aloitti Orange Goblin. Sikäli kuin muistan oikein, olen ollut monta kertaa yhtyeen kanssa samoilla festareilla mutta emme ole törmänneet toisiimme. No, parempi myöhään kuin ei lainkaan. Jos pettymyksistä puhutaan, niin ne olivat aika vähissä, jos keikasta jäi päällimmäisenä mieleen, ettei heillä ollutkaan lavalla Orangen vahvistimia. Lähes alkuperäisessä kokoonpanossaan yli kaksikymmentä vuotta jauhaneen yhtyeen valitseminen katsottavaksi oli oikein pätevä valinta. Tai, no, rehellisesti sanottuna yhtyeessä ei ollut niin kamalasti katsottavaa, muttei voimalla päälle vyörytetty perusmättö mene koskaan metsäänkään. Se ei toki tarkoita sitä, etteikö bändi olisi pistänyt kaikkea esiintymiseensä. On myönnettävä, että varsinkin viime vuonna bändiin liittyneen basisti Harry Armstrongin lavalla sahailua oli mukava seurata – ja ainahan basso murisee mukavasti, kun lavalla on pari Ampegia. Järkäleen kokoinen laulaja Ben Ward piti hyvää komentoa yllä ja olemassa oli pientä Ozzy-vibaa hänen huutaessaan ”let’s go fucking crazy”. Biiseistä parhaiten jäivät mieleen ”Saruman’s Wish”, Lemmylle omistettu ”Renegade” ja ”Acid Trial”, joka vähemmän yllättäen kertoo kuulemma siitä, kun ottaa liikaa happoa. Bändi ei jää levylautasella välttämättä tehosoittoon, mutta livenä ja tilaisuuden tullen palaamme varmasti mieluusti asiaan.

Rock Stagella oli odotettua värinää, sillä vuonna 2016 juuri Sweden Rockissa paluun tehnyt The Hellacopters palasi rikospaikalle uusi levy kainalossaan. Menneisyyttä ei oltu tokikaan unohdettu, ja siitä piti huolen muun muassa bändin vanhaa logoa ylpeästi kantanut taustakangas. Uuden levyn ensisinglellä ”Reap A Hurricane” aloitettu keikka pursusi hyväntuulista energiaa, ja yhtye soi rokkaavan raikkaana. Kitaristi Dregen viuhtoi siihen malliin, etten lainkaan muistanut hänen soittaneen hiljattain keikkoja istualtaan sotkettuaan jalkansa kipsiin. Jalka ei ollut vieläkään terve, mutta se ei vauhtia hidastanut.

Settilista oli yhtä juhlaa, sillä toisena paiskattiin oma suosikkini yhtyeen tuotannosta eli ”You Are Nothing”. Pakkohan se oli laittaa itsekin vähän jalalla koreasti. Vähätellä ei voi jatkoakaan, sillä ”Carry Me Home”, ”Born Broke” ja uuden levyn nimibiisi ”Eyes Of Oblivion” olivat yhtä hunajaa. ”So Sorry I Could Die” -biisissä vokalisti-kitaristi Nicke Andersson päästeli niin hienon vokaalisuorituksen, että kylmät väreet hiipivät selkäpiitä pitkin. Samaan soppaan yhtye yhdisteli jamittelua, jonka aikana rumpali Robert Eriksson joutui laittamaan virvelinsä vaihtoon. Settiin oli saatu ujutettua mukavana yllätyksenä mukaan Roky Erickson -lainaa ”The Night Of The Vampire”, jonka Andersson on jo levyttänyt edellisen bändinsä Entombedin kanssa.

Tässä vaiheessa ajattelin käydä äkkiseltään Sweden Stagella vilkaisemassa samaan aikaan The Hellacoptersin kanssa soittanutta Ross The Bossia. Olin nähnyt tuon Manowarin alkuperäisen kitaristin kerran Jalometallissa, jolloin mukana oli jo nyt edesmennyt Scott Columbus. Siitä keikasta ei jäänyt mieleen sen enempää, mutta nyt oltiin aivan eri hengessä. Voihan perhana, sillä tämän keikan olisin halunnut nähdä ihan kokonaan! Keikka keskittyi Ross The Bossin aikaiseen Manowariin ja saavuin paikalle ”Kill With Powerin” aikana. Bändin soitto kulki komeasti, ja itse Ross The Boss oli yhtä hymyä vastaanoton ollessa lähes hurmioitunut. Varsinkin vokalisti Marc Lopes oli mies paikallaan niin laulun kuin esiintymisen puolesta, ja olihan mukavaa kuunnella Manowarin tuotantoa ilman sitä tolkutonta ja yliampuvaa pullistelua. ”Fighting The World” kulki höyryjunan lailla, ja ”Battle Hymn” -biisiin tuli avuksi laulamaan monessa liemessä mukana ollut Snowy Shaw. Shaw muisteli Manowarin vaikutusta omaan elämäänsä, ja kyllähän muusikko lauloikin pirun hienosti! Päivän ties monesko liikuttuminen oli taas päällä. Viimeistään keikan päättänyt ”Hail & Kill” sai antautumaan. Helvetti, että musiikki voi olla hienoa! Intron aikana kitara lähti vaihtoon mutta loppu oli pelkkää juhlaa! Onneksi ehdin nähdä edes sen muutaman biisin verran…

Päälavalla illan nimellinen pääesiintyjä oli In Flames mutta kuten edellisiltana, niin päivän todellinen pääesiintyjä taisi soittaa jälleen Rock Stagella. Täytyy myöntää, etten ole tainnut nähdä päälavan viimeisellä esiintyjällä niin pientä yleisöä kuin In Flamesilla oli nyt. Myönnän, että olen viime vuosina tipahtanut bändin tuotannosta, mutta vanha toimii oikein hyvin. Ehkä siksi tuntui, että bändi oli ikään kuin irvikuva hienosta menneisyydestään. En saanut puoli tuntia myöhässä aloittaneen bändin keikasta yhtään mitään irti ja tuntui kuin olisin itselleni aivan vieraan bändin keikalla. Ikävä sanoa, mutta bändi oli mitäänsanomaton sekä tylsä, ja laulaja Anders Fridenin tyyli esiintyä on muuttunut entistä etovammaksi. Yhtäkään rivakkaa biisiä ei mahtunut ensimmäiseen puoleen tuntiin mukaan, joten katsoin voivani siirtyä hyvällä omalla tunnolla seuraavalle keikalle. Taisin vähän hätäillä, koska ilmeisesti aika lailla heti lähtöni jälkeen oli alkanut vanhojen biisien sarja. Ei voi kuitenkaan mitään, sillä ensimmäinen puoli tuntia oli kuin hukkaan heitettyä aikaa.

Syy siirtymiseeni oli Rockklassiker-lavalla soittanut Belphegor. Itävallasta ponnistava synkkyyden airue on ollut minulle muutamaa sen videobiisiä lukuun ottamatta vieraampi tapaus, joten ajattelin ottaa asian haltuun. Yhtyeen keikan alku oli valitettavasti melkoista kaaosta ja kakofoniaa. Savua oli niin pirusti, ettei lavalle meinannut nähdä, ja se kuvastaa myös yhtyeen soundia. Hitonmoista paahtoa mutta mitään muuta siitä ei tahtonut sitten saadakaan selvää. Keikan myötä savu hälveni, ja yhtyeen olemus muuttui kirkkaammaksi koskien myös bändin soundia. Vahvan lanaamisen alta oli erotettavissa jopa nyansseja, joskaan niillä ei mitenkään herkuteltu. Lava oli koristeltu asianmukaisesti väärinpäin käännetyillä risteillä ynnä muulla asiaan kuuluvalla rekvisiitalla. Yhtye ei kosiskellut yleisöä ylimääräisillä jorinoilla, vaan sen juron synkeä tyyli piti loppuun asti. On avauduttava tässä sen verran, kuinka yleisön käyttäytymisessä otti kupoliin se, että käydään pelleilemässä ja ivaamassa sitä maailmaa, joka ei itselle avaudu. Sama tapahtui sekä Baestille että Belphegorille. Ihmiset kävivät tovin naureskelemassa, osoittelemassa sormellaan ja matkimassa sekä bändiä että yleisöä, kunnes ylevinä ja ilmeisesti oikean musiikin kuluttajina poistuivat omaan pyhään paremmuuteensa. 

In Flames ei meinannut lopettaa millään, vaikka aika oli jo mennyt umpeen. Ja odotus oli myös kova: minkälainen show paljastuu lavaa peittäneen Mercyful Fate -lipun takaa. Bändin paluu lähes kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen oli ilmiselvästi odotettu, enkä toisaalta ihmettele. Edesmennyt suomalainen saarnaaja Leo Mellerkin olisi ollut varmasti innoissaan.

Lipun laskeuduttua takaa tuli esiin valkeat portaat lavan molemmin puolin, iso risti väärinpäin sekä portaiden keskellä pentagramilla koristeltu kohta, jossa vuohen silmät hehkuivat kirkkaan punaisina. Kynttilät paloivat monessa kohtaa, ja tunnelma oli liki harras. Tyyntä myrskyn edellä, kuten sanonta kuuluu. Lopulta kirkonkellojen kumahdusten saattelemana King Diamond käveli lavalle punaisessa pitkässä takissaan ja sudenomaisessa naamiossaan, jossa oli mukana myös sarvet. Avausbiisinä ”The Oath” soi komeasti, eikä mitään kankeutta ollut ihmeemmin havaittavissa. Yhtye oli jo tosin ehtinyt heittää keikkaa ennen Ruotsiin saapumistaan. Aluksi näytti siltä, että pipo päässään takoneen rumpali Bjarne T. Holmin soitto oli hyvin kevyen oloista, vaikka hän homman klaarasikin. Rytmiryhmässä tukea antoi kokomustissaan Armored Saintista tuttu basisti Joey Vera, joka oli saapunut paikkaamaan syövän kanssa taistellutta (ja siihen myös menehtynyttä) Timi Hansenia. Vuosia sitten tupakoinnin lopettaneen Kingin ääni oli mainiossa kunnossa, eikä taustalaulajia tällä kertaa tarvittu. Kitaristeina häärineet Mike Wead ja lippis väärinpäin soittanut Hank Shermann olivat vahvasti tehtäviensä tasalla, eikä bändin ulosannissa ollut mitään heikkoa.

Heti toisena kappaleena soitettiin uusi biisi ”The Jackyl Of Salzburg”, joka ei Kingin mukaan ole ihan vielä valmis. Kappale kuulosti oikein hyvältä ja sujahti vaivattomasti laulumelodioiltaan, sanoituksiltaan sekä riffeiltään vanhan materiaalin joukkoon. Kingin naamio nousi biisin aikana pään päälle muodostaen ikään kuin kruunun. ”Fucking great to be back man,” totesi King biisin lopuksi. Uuden biisin jälkeen olikin paluu neljänkymmenen vuoden taakse ”A Corpse Without Soul” –kappaleen muodossa. ”Melissa”-albumilta soitettu ”Black Funeral” on minulle äärimmäisen tärkeä biisi, sillä se oli ensimmäinen lapsena kuulemani Mercyful Fate -kipale Music For Nationsin kokoelmalta. Herkistyminen tapahtui jälleen johtaen kyyneleiden vuotamiseen asti. Helvetti, että musiikki voi olla hienoa!

1990-luku oli unohdettu kokonaan, eikä näin ollen esimerkiksi paikalla ollut ja bändissä aikoinaan soittanut Snowy Shaw tehnyt yllätysvierailua. Olisin toivonut kyseiseltä ajalta muutamaa biisiä, mutta settilista oli toisaalta täynnä sellaisia klassikoita, ettei valittamisen varaa jäänyt. King piti puheet lyhyinä, kun toisiaan seurasivat ”A Dangerous Meeting”, ”Melissa” ja minulle äärimmäisen rakkaat ”Doomed By The Living Dead” ja ”Curse Of The Pharaos”. Jälkimmäisissä yritin laulaa kovasti mukana, mutta kolmantena iltana alkoi olla suuria vaikeuksia oman falsettini kanssa. Varsinaisen setin päätti yksi bändin suurimmista ikivihreistä eli ”Come To The Sabbath”. Yleisön reaktioista päätellen se oli se biisi, jota oli odotettu eniten. Sen jälkeen bändi poistui kiitellen lavalta, ja minä päätin tehdä saman tempun. Olin tyytyväinen varsinkin siksi, että vaikka bändin vuoden 1997 keikka Tavastialla meni omalta osaltani vähän pipariksi, niin vahinko tuli nyt korjattua. Suosittelen lämpimin sydämin tsekkaamaan bändin Tuskassa tai missä vain mahdollisuus siihen tulee.

Päivän suurin menetys oli, että Nashville Pussy soitti samaan aikaan Mercyful Faten kanssa. Toivottavasti pääsen vielä todistamaan sitäkin… Päivä oli paketissa ja niin oli allekirjoittanutkin. Bussiin pääsy onnistui yllättävän pienellä vänkäämisellä, joskin ensimmäiset sekoilut bussien aikatauluissa ja niistä tiedottamisissa alkoi näkyä. Peti kutsui kuitenkin nopeasti, ja tällä kertaa episodeilta vältyttiin myös hotellilla.

Kuvat: Michael Lindström/Nikki Jääsalmi (Mercyful Fate)