Monipuolisuuden aarreaitta on taas auki – Sweden Rock on palannut, osa 4/4

Kirjoittanut Nikki Jääsalmi - 5.7.2022

Voi pienen ihmisen onnea, kun kävi keväällä selville, että Sweden Rock palaisi jälleen sykähdyttämään omaa sydäntäni. Itse pidän festivaalia pienen kokemukseni perusteella maailman parhaimpana, joten voinette ymmärtää rajattoman iloni. Sattuneesta syystä koko maailman festivaalit ovat olleet muutaman vuoden pakotetulla tauolla ja sama on koskenut myös Sweden Rockia. Jo vuodelle 2020 yhdeksi pääesiintyjäksi nimettiin Guns n’ Roses, mutta sitten koko maailma mullistui. Kaikesta huolimatta bändi pysyi esiintyjälistan ykkösenä ja vihdoin tänä vuonna tuo kaikki kävi toteen. Etelä-Ruotsissa järjestetyt juhlat on aina kerännyt ihmisiä ympäri maailmaa eikä tämä vuosi tehnyt poikkeusta. Suosion laskemista ei tarvinnut pelätä, sillä Sweden Rock oli jälleen loppuunmyyty. Epäilemättä monipuolinen ohjelmisto, rento ilmapiiri ja hyvät palvelut saavat ihmiset palaamaan Pohjoismaiden suurimman hard rock -festivaalin pariin.  

Lähes yhdeksänkymmentä artistia on hurja määrä, joten päällekkäisyyksiltä ei voitu välttyä. Askelmittari lauloi hoosiannaa, sillä laajennettu alue merkitsi myös sitä, että kävelyä tuli harrastettua paljon. Sweden Rockin miljöö on siitä mukava, että siellä riittää myös nurmikkoa, jossa voi istuskella ja vaikka ummistaa hetkeksi silmänsä. Täytyy vain varoa, ettei pala auringossa! Aurinkoa riitti tänäkin vuonna, vain muutaman kerran taivas ripsautti pikku sateet.

Pääportin luona ollutta sisäänkäyntiä oli laajennettu niin, että valitettavasti osa kojuista oli jäänyt pois. Ruokaa, juomaa, paitoja ja levyjä riitti kaupoissa kuitenkin yli omien tarpeiden. Vuotta vaille kolmikymppinen festivaali oli siis täysin voimissaan ja saa nähdä, mitä kekkereillä on luvassa seuraavan vuoden pyöreillä juhlilla (vaikka todellisuudessa pyöreät tulivat jo nyt täyteen). Oli kerta kaikkiaan ihanaa palata tuttuun ja turvalliseen ympäristöön, jossa ihmisillä on hyvä olla, ja kaikki seisovat niin yleisössä kuin henkilökunnassakin rinta rinnan hyvällä fiiliksellä. 

La 11.6.

Edessä oli jälleen pitkä päivä, sillä ensimmäinen nähtävä bändi aloitti kello 11.30 ja lopettavan bändin ajaksi oli merkitty kello 00.30. Aamuun kuului perusmurojen ja sämpylöiden lisäksi Markku Petanderin Soundi-lehdessä kertoma rundiaamiainen eli kaksi A-olutta ja kourallinen vitamiinipillereitä. Niine eväineni lähdin klo 10.00 bussia kohti, ja koska olin edellisenä päivänä onnistunut polttamaan itseni lähes aidoksi punaniskaksi, oli kojuilta käytävä hakemassa asianmukainen hattu suojaamaan lisävammojen syntymiseltä.

Nyt ei tarvinnut seurata soundcheckiä, sillä Silja Stagella ensimmäisenä rysäytti tanskalainen thrashin legenda Artillery. Neljäkymmentä vuotta sitten perustettu rykmentti on ehtinyt vuosien varrella laittaa kitarat kaappiin pariinkin otteeseen mutta on vuodesta 2007 alkaen jytyyttänyt taas tukka putkella. Megadethin ja Sodomin ohella se oli ainoa festivaaleilla esiintynyt vanhan liiton thrash-ryhmä, joten sen läsnäolo oli erittäin tervetullut. Jos Bombuksen soittoaika edellisenä päivänä oli epäinhimillinen, niin Artillery ei näyttänyt asiasta juurikaan piittaavaan, vaan se tykitti menemään hyvällä sykkeellä. Jostain syystä olen onnistunut välttämään bändin näkemisen tyystin, joten pelkästään bändin akti oikeutti aikaisen heräämisen. Jäseniään kuolemallekin menettäneen yhtyeen ikä ei näkynyt juuri muualla kuin soittajien kasvoissa, sillä vaikka energiapiikit eivät olleetkaan tapissa, soi soitto kuten pitikin. Huolimatta siitä, ettei yhtye ole noussut kovin suureksi nimeksi, löytyy siltäkin alan klassikkoa. Jo toisena kappaleena soitettiin legendaarisen ”By Inheritance” -levyn nimikappale ja pian perään toinen klassikko ”Bombfood”. Bändin uuudempi materiaali on jäänyt minulla varjoon, mutta vuoden 2018 ”Face Of Fear” paukutti päätä ihan samaan tahtiin bändin vanhempien biisien kanssa. Erityispisteet vokalisti Michael Bastholm Dahlille, joka jaksoi pitää vauhtia yllä. Hänen äänessä soi muutenkin thrashille oudompi kirkkaus ja kuulaus, mikä sekin oli ihan virkistävä vaihtoehto perinteiselle ärjynnälle. Yleisöä olisi saanut olla paikalla huomattavasti enemmän, vaikka kellonaika huomioon ottaen oli ihan ymmärrettävää, että kentällä oli tilaa. Toinen ikävä juttu oli, että yhtye kärsi ajoittaisista ääniongelmista, sillä kitarat katosivat välillä jonnekin taivaan tuuliin. Onneksi ne olivat kuitenkin pieniä murheita ja olen iloinen, että sain vihdoin nähdä Artilleryn. Suosittelen samaa, jos osuu kohdalle!

Artilleryn jyräämisen jälkeen oli aika virittää omat antennit tunnelmallisempaan meininkiin, sillä vuorossa oli minulle yksi festarien odotetuimmista nimistä, Tiamat. Etukäteen oli tiedossa, että setti tulisi keskittymään klassisiin ”Clouds”- ja ”Wildhoney”-levyihin. Nivusissa oli pieni pelko, miten noiden levyjen synkkä ja aistillinen materiaali sopisi puolenpäivän auringonpaisteeseen. No, ainakaan bändin sielu Johan Edlund ei välittänyt synkkyyden ennakkoasetelmista, sillä muusikko oli pukeutunut rennosti kesäiseen hattuun ja havaijipaitaan. Se ei tietenkään estänyt häntä nostamasta etu- ja pikkusormeaan ylös jokaisessa mahdollisessa välissä. Kokoonpanoa ei juurikaan esitelty, mutta mielestäni bassossa ei ollut ainakaan yhtyeen pitkäaikainen jäsen Anders Iwers. Basistin esiintymistä katsoessa tuli itse asiassa mieleen vanha Kummelin sketsi: lauteilla on joku modulaatiosukka Äetsän sävelkulkulaitokselta. Ei soitossa ollut suinkaan mitään vikaa, mutta herra innostui välillä melkoisen hauskoihin tanssikuvioihin, jotka lopulta olivat ihan riemastuttavia. Olin havaitsevinani, että koskettimissa olisi ollut Per Wiberg, joka on sellainen Ruotsin luottopaikkaaja. Niinhän siinä sitten kävi, että avausbiisin ”Whatever That Hurts” soidessa minulta pääsi itku. Helvetti, että musiikki voikin olla hienoa! Hauskaa oli, että vieressäni seissyt järjestyksenvalvoja huomasi aurinkolasien alta valuvat kyyneleet, ja hän otti minua isällisen lohduttavalla tavalla olkapäästä kiinni. Edlundin syvä ääni oli vahvassa kunnossa ja esimerkiksi ”Cain”-kappaleessa hänen ulosantinsa oli huomattavasti voimakkaampaa kuin biisin levytetyssä versiossa. Niin, materiaalia soitettiin myös edellä mainittujen levyjen ulkopuolelta, ja ”Cainin” lisäksi kunnian sai muun muassa ”Judas Christ” -levyn ”Vote For Love”. Itse asiassa levykaksikko, johon keikan piti keskittyä, taisi saada tilaa noin puolen settilistan verran. ”Clouds”-levyltä kovimman kolauksen teki ”Sleeping Beauty”, ja vaikka yhtyeen esiintyminen oli sinällään hyvin vähäeleistä, oli se silti erittäin vaikuttavaa. Yleisömäärä oli lisääntynyt huomattavasti Artilleryyn verrattuna, ja olisinkin suonut Tiamatille paremmat puitteet. Yhtye ei siitä stressiä repinyt, joten enpä sen enempää sitten minäkään. Olipa kuitenkin niin järisyttävän hieno keikka ja viimeisenä soitettu äärimmäisen kaunis ”Gaia” jätti haikean mutta onnellisen olon. Vähän pelkään, että yhtye tekee vain muutaman keikan vetäytyen jälleen hiljaisuuteensa. – Toivottavasti se kuitenkin aktivoituu enemmänkin. Jossain vaiheessa Edlund asui Kreikassa ja nyttemmin ilmeisesti kanadalaisen vaimonsa kanssa rouvan kotimaassa, joten ehkä se vähän hankaloittaa aktiivista toimintaa.

Festival Stagen korkkasi The Halo Effect, joka poikkesi päivän päälavan rokimmasta annista räyhäkkäämällä ulosannillaan. Bändi on nippu niin sanottuja In Flamesin eksiä eli jokaisella jäsenellä on jonkinlainen historia kyseisen bändin kanssa. Näkyvimpänä heistä ehkä kitaristi Jesper Strömblad, joka ei tosin ole ollut bändissä pitkään aikaan, mutta joka oli musiikin kirjoittamisen kannalta tärkeä osa bändiä. Aikoinaan päihdeongelmansa vuoksi In Flamesin jättänyt Strömblad on ollut aktiivinen musiikin saralla mutten ole nähnyt häntä tositoimissa lavalla sen koommin. Olinkin aidosti iloinen, että hän on saanut niskalenkin ainakin päihdeongelmistaan. Toinen mainittava asia on se, että näillä festivaaleilla The Halo Effect pesi In Flamesin ihan sata-nolla, eikä jälkimmäisellä ollut pelissä mitään jakoa. Bändissä on sellainen määrä kokemusta, ettei paljon haitannut, vaikka kyseessä oli sen ensiesiintyminen Ruotsin maalla. Bändi keräsikin runsaan yleisön, ja harva bändi aloittaa keikkauraansa isojen taustalakanoiden kanssa Sweden Rockin päälavalta. Yhtyeen ensialbumi julkaistaan vasta elokuussa, joten lähdin itsekin keikalle puhtaalta pöydältä. – Toki tuollaiseen jengiin asettaa jonkinlaisia odotuksia, ja ne täytettiin kirkkaasti. Jo ensimmäisestä biisistä kävi selväksi, että minähän diggaan kovasti bändistä! Bändi tuntui olevan itsekin iloisesti yllättynyt saamastaan hyvästä vastaanotosta. Musiikissa yhdistyivät death metalin henki, hyvät melodiat ja rullaavuus. Vokalisti Mikael Stannen örinä edusti parhaiten death-osastoa hänen pitäessä eniten esiintymistä yllä ja kontaktia yleisöön. 

Strömblad taisi itse asiassa olla ainoa, joka tuntui viihtyvän bändistä eniten hieman sivussa. Ensimmäinen biisi, jonka nimi tarttui korviini, oli kolmantena soitettu ”Truth Worth Lying For”, joka sisälsi myös puhdasta laulua. ”Feel What I Believe” oli toinen esitelty biisi. Vaikka kuuntelen ruotsin kieltä suhteellisen sujuvasti, niin jos festivaali mainostaa kansainvälisyyttään ja vieraitaan yli viidestäkymmenestä maasta, voisivat bänditkin puhua välispiikit kansainvälisellä kielellä kuulostaa se sitten kuinka uunolta tahansa. Ei taas niitä suurimpia murheita mutta tulipa mieleen… Keikka oli joka tapauksessa kaiken kaikkiaan hieno ja koskettavaa oli, että keikan lopuksi Stanne kävi halaamassa jokaista soittajaa erikseen. Toivottavasti bändi ei jää vain yhden levyn mittaiseksi syrjähypyksi!

Ruotsalaisten bändien ihmettely jatkui Sweden Stagella, jossa oli vuorossa Nestor. En ole ehtinyt vielä sen junaan mukaan mutta olin kuullut pelkkää ylistystä niiltä, joille homma oli tuttu juttu. Yhtyeen lavastuksesta täytyy sanoa, että eihän yhtye voi olla huono, jos lavalla on kasa Marshalleja. Taidan toistaa itseäni mutta vanha koira ja niin edelleen… Ensimmäinen ajatukseni oli kieltämättä ruotsalainen versio Steel Pantherista, mutta ehkei se ollut kuitenkaan koko totuus. Ruotsalaiset olivat koskettimien myötä ottaneet amerikkalaisemman AOR-tyyppisen lähestymisen musiikkiin, eivätkä sanoitukset olleet ehkä aivan yhtä avoimen rivot. Avausbiisi ”On The Run” oli tarttuva kuin kärpäspaperi, ja siinä onkin yksi yhtyeen salaisuuksista: tarttuvat melodiat niin musiikissa kuin laulussa takaavat sen, että yhtyeen musiikkiin on helppo heittäytyä mukaan. Vokalisti Tobias Gustavsson on kuulemma tehnyt uraa kevyemmän musiikin maailmassa, ja hän on erittäin hyvä laulaja. Yhtyeen pukeutuminen oli myös avoimen 80-lukulainen aina basistin mustaa verkkopaitaa myöten. Nestor keräsi varmaan yhden Sweden Stagen isoimmista yleisöistä, enkä näin jälkeenpäin ihmettele lainkaan. ”Tomorrow”-balladia duetoimaan saapui naisoletettu laulaja, jonka henkilöllisyys jäi hämärän peittoon. Levyllä roolin hoitaa kuulemma itse Samantha Fox. Biiseistä jäi vielä erityisesti ja osittain myös nimensä vuoksi mieleen ”Perfect 10 (Eyes Like Demi Moore)”. Koko keikka tuntui olevan yhtä tarttuvaa hittiputkea ja yhtye ennakkoon kuultujen kehujen arvoinen, joten toivottavasti sen ura saa mahdollisimman pitkän jatkon.

Seuraavaksi päälavalla esiintynyt Social Distortion ei jatkanut Nestorin AOR-linjoilla, mutta aimo annos elämänkokemusta oli silti tarjolla. Ystävieni keskuudessa bändin pari päivää aikaisemmin Helsingissä tapahtunut keikka oli saanut varsin kriittisen vastaanoton sen lepsun soiton vuoksi. Lepsumpi soitto sopi aurinkoiseen iltapäivään ehkä paremmin kuin pimeään jäähalliin, ja se kelpasi minulle oikein hyvin. Kitaristi-laulaja Mike Ness oli kuin Afrikan tähden rosvo huivi kasvoillaan. Bändi oli muutenkin sen näköinen, että Orange Countyn, joka luki Nessin kitarassa, kulmilla on harrastettu muutakin kuin leppoisaa puutarhanhoitoa. ”I Wasn’t Born To Follow” julisti Ness ja kiitteli kaikkia paikalle saapuneita. ”She’s A Knockout” -kappaleen olisi voinut omistaa vaikka festivaalien kaikille kaunottarille. ”Machine Gun Blues” ja ”Sick Boys” tekivät vaikutuksen. Omasta lempibiisistäni ”Don’t Drag Me Downista” Ness kertoi, että hän kirjotti kappaleen vuonna 1994 rasismin vastaiseksi kappaleeksi ja ajatteli, että maailma olisi kehittynyt, mutta että laulu taitaa olla tänä päivänä kuitenkin vieläkin tärkeämpi kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Nessin soittoa kuunnellessa tuli mieleen Rane Raitsikan kertoma siitä, miten Ness oli rusikoinut sormiaan, ja Raitsikka oli opettanut hänelle kitaran soittoa. Bändin suurin liekki on jo varmaan takanapäin, enkä edes usko, että sillä on enää mitään näytettävääkään kenellekään. Bändi rokkasi, ja saan vetää rastin seinään tämänkin legendan kohdalla. Tyytyväinen oli varmaan myös Backyard Babiesin Nicke Borg, joka näkyi pyörivän paikalla aikaisemmin päivällä.

Social Distortionin kanssa samaan aikaan meuhkasi Saksan työmyyrä, Rage. Ehdin nähdä muhkean parran kasvattaneen basisti-laulajan Peavyn johdolla operoineen ryhmän keikasta kaksi viimeistä kappaletta. Näkemäni kaksikko ei ollutkaan ihan mitä vain biisejä, vaan yhtyeen kenties tunnetuimmat raalit ”Don’t Fear The Winter” ja ”Higher Than The Sky”. Peavyn karjaistessa ”Don’t you fucking fear the winter!” tuli kieltämättä mieleen ja samalla palanutta ihoa itsestäni nypliessä, etten suinkaan pelkää vaan odotan. Kvartetin kitaristit jaksoivat sahata lavaa päästä päähän Peavyn keskittyessä pitämään keskuspaikkaa. Jälkimmäinen kappale aiheutti yllättävän runsaassa yleisössä voimakasta taipumusta yhteislauluun ja elinvoimaisten kitaristien ansiosta Rage vaikutti oikein hyvinvoivalta bändiltä.

Ikävä päällekkäisyys oli jälleen edessä, sillä päivän ainoa äärimetalliryhmä (yhtyeen oma huomio) Nile ja amerikkalainen hard rockin legenda Night Ranger soittivat päällekkäin, joten edessä oli keikkojen puolittaminen.

Minua on niin usein sanottu Nilen pomon Karl Sandersin kaksoisolennoksi, että miehen tuoreet kuulumiset on aina pakko käydä tsekkaamassa. Kokoonpanossa oli tapahtunut pieniä muutoksia sitten edellisen tapaamisemme, mutta eipä sillä ainakaan minulle ollut lopputuloksen kannalta mitään merkitystä. Biisien nimiä en tunnistanut, mutta ainakin ”Those Whom The Gods Detest” -levyltä tuli materiaalia. Kerta kerran jälkeen minut lyö ällikällä bändin teknisyys musiikissa ja ihmisen rajaton kykeneväisyys soittamisen suhteen. Seurasin Sandersia ja yhtyeen toista kitaristia Brian Kingslandia, ja heidän soiton tarkkuus oli jotain uskomatonta ottaen huomioon, että molemmat hoitivat myös örinöintiä mikin varressa. Samoin teki myös tuntemattomaksi jäänyt basisti, joten lauluvoimaa löytyi kolmen muusikon edestä. Rumpali George Kollias ei osallistunut keikkaan mikin varressa, mutta kepit heiluivat tiuhaan tahtiin. Toivottavasti bändi heiluu joskus omalle keikalle Suomeen, niin pääsee uudestaan fiilistelemään sen tykitystä.

Hiivin tsekkaamaan Night Rangeria, ja vaikka musiikki oli ihan eri maailmasta kuin Nilellä, leijaili esiintymisen yllä samanlainen positiivinen fiilis. Saavuin mestoille, kun yhtye alkoi soittaa ”Breakout”-biisiä viimeisimmältä ”ATBPO”-levyltään. Minulta on jotenkin onnistunut menemään ohi, että Keri Kelli soittaa bändissä, vaan siellä hän kuitenkin oli legendaaristen Jack Bladesin ja Brad Gillisin rinnalla. Välillä oli tarjolla rumpusooloa koko ryhmän voimin ja vanhaa sekä erittäin hienoa Damn Yankees -coveria ”High Enoughia”. Kappale osui minulla huonoon kohtaan, ja jälleen oli kyyneleiden paikka. Onneksi oli ystäviä lähellä, vaikken paikoillani pystynytkään juuri olemaan. Yhtäläisyydet Nileen ovat sikäli yhteenosuvia, että molemmissa bändeissä on äärimmäisen taitavia muusikoita. Vaikka molemmissa bändeissä on hyvä henki, vilautteli Night Ranger enemmän hammasrivistöjään. Maailma kaipaisi tavallaan enemmän Night Rangerin Sweden Rockin kaltaisia keikkoja, sillä hyvä ilma, hyvät ihmiset ja hyvä musiikki ovat lyömätön yhdistelmä. Loppukeikasta yhtye soitti vielä yhden suurimmista hiteistään eli ”Sister Christianin” ja viimeisenä soitetun hienon ”Don’t Tell Me You Love Men” jälkeen oli aika kerätä itsensä kasaan ja suunnata kohti bluesin puuvillapeltoja.

Kyseessä oli Silja Stagella soittanut Walter Trout. Aikoinaan skidinä ostin uskollisesti Metal Hammer -lehteä, ja niissä oli aika paljon Walter Trout -mainoksia. Mainosten perusteella muusikko kiersi ainakin Englantia ahkerasti. Kyseessä on siis amerikkalainen kitaristi, joka on soittanut aikanaan monien legendojen rinnalla aina John Lee Hookerista Canned Heatiin ja John Mayalliin asti. Ajatuksissa oli, ettei luvassa olisi ihan perinteistä tylsää blues-jamittelua mutta enpä osannut aavistaa, että, hitto, mikä meininki ja mikä bändi! Troutin soitto soi niin rajusti, että hänellä oli tuplakitarahihna kiinni kitarassa pään molemmilta puolilta aivan kuin ralliturvavyöt. Arvostusta nosti vielä se, että ennen ”Almost Gone” –biisiä Trout kertoi maksakirroosistaan, joka oli henkeä myöten viedä häneltä kaiken. Pitkään sairaalassa ollessaan hän sai aivovamman, minkä vuoksi hän meni puhekyvyn, kyvyn kävellä ja soittaa, eikä hän tunnistanut edes omaa perhettään. Kaikki piti opetella uudestaan, mutta sitä ei huomannut lavalla millään muotoa. Lavalla hänen kanssaan soittivat ikään kuin basisti biker-jengistä sekä kiipparisti leopardikuosissaan kuin vanha hard rock -reliikki, eli he olivat täysin oikeassa paikassa. Bändin svengi oli ennen kaikkea jotain aivan tajutonta, ja Trout oli kitaransa kanssa aivan liekeissä. Bikereistä puheen ollen: heitä on Sweden Rockissa aivan käsittämättömän paljon. Troutin keikan aikana tutustuin kahden eri jengin edustajaan ja kolmistaan meillä oli huisin hauskaa pistäessämme jalalla koreasti Troutin soolojen aikana. Jos blues-keikat olisivat aina tällaisia, en todellakaan tottelisi Troutia hänen kehottaessaan ”Say Goodbye To The Blues”. Festivaalien positiivisin yllätys!

Walter Trout hurmasi niin, että samaan aikaan päälavalla soittanut Hardcore Superstar jäi kokonaan tsekkaamatta. Anteeksi Jocke Berg! Onneksi energialukemat eivät olleet ainakaan laskemaan päin, sillä siitä tuli pitämään huolen Sweden Stagella riehunut Michael Monroe.

Taustakankaassa ollut leijona kuvasi hyvin Michael Monroen sekä koko bändin olemusta. Se ei ollut tullut pyytelemään anteeksi vaan ottamaan omansa. Olen toistellut sanaa ”energia”, mutta Monroen keikalla se oikeasti virtasi, kun kuusikymppinen Monroe pomppi, potki ilmaa ja kiipeili telineisiin. Noihin ilmapotkuihin osallistui muuten lähes koko bändi, ja varsinkin kaksikko Sami Yaffa ja Rich Jones tempaisi uskollisesti koipensa useampaan kertaan lavasta irti. Settilistasta ei ole suuremmin valitettavaa, sillä ”One Man Gang” avausbiisinä johti uuden levyn nimikappaleeseen ”I Live Too Fast To Die Young”. Uusi biisi kuulosti hyvältä ja, kaikella kunnioituksella, hyvin monroemaiselta. Bändi oli kerännyt hyvän määrän jengiä diggailemaan, ja kaikesta päätellen Monroe on arvostettu nimi myös ruotsalaisten keskuudessa. Arvostus ei kohdistunut pelkkään Hanoi Rocks -menneisyyteen, sillä esimerkiksi ”Last Train To Tokyo” ja ”Ballad Of The Lower East Side” saivat yleisön laulamaan iloisesti mukana. Uusista biiseistä kuultiin vielä ”Murder The Summer Of Love”. Minulle vilkaisu menneisyyteen oli mukava yllätys ”Not Fakin’ It” -levyn ”Man With No Eyes” -biisin muodossa. Hanoi-numeroista ”Motorvatin’” tuntui olevan se biisi, joka innosti Monroen ja valkoisessa puvussaan esiintyneen Sami Yaffan iloittelemaan vanhojen aikojen kunniaksi. Vieraana lavalle köpötteli jalkatuessaan yhtyeessä aikaisemmin soittanut Dregen, joka oli jo edellisenä päivänä festareilla soittamassa The Hellacoptersin kanssa. Kolmen kitaristin voimin soitettiin ”Malibu Beach Nightmare” sekä yksi Monroen isoimmista hiteistä ”Dead, Jail Or Rock ’n’ Roll”, johon ei onneksi saapunut vierailemaan toista samana iltana esiintynyttä herraa, joka muinoin jo vieraili biisin videolla. Monroe on kasannut hyvän bändin, ja yhteistyö tuntuu toimivan yhteen kaikilla tasoilla. Monroe on jollain hyvällä tavalla hellyttävä hänen pomppiessa loputtomasti ja vielä lavalta lähtiessään potkiessa mikrofonit kumoon. Koko bändissä on itse asiassa sellaista kujeilua ja poikamaista pilkettä silmäkulmassa, että se heijastuu hyvänä fiiliksenä myös yleisöön.

Neljän päivän rokkaamisen jälkeen jäljellä oli enää se festivaalin suurin ja kaunein eli Guns n’ Roses. Bändi on minulle äärimmäisen tärkeä ja olin kovin iloinen, että vuosia sitten suoritetussa comebackissa bändi oli varsin mainiossa vedossa. Sweden Rockissa bändin esiintyminen oli valitettavasti varsinainen antikliimaksi. Yhtyeellä on sen itsensä hankkima hankala maine, ja keikan ollessa lähes puoli tuntia myöhässä alkoi yleisössä kaikua buuaukset, mikä ei varsinaisesti nostanut fiilistä. Keikan alku lupaili hyvää, sillä ”It’s So Easy” olisi ollut mitä parhain ralli käynnistämään kunnon rokkijuhlat mutta paskan marjat. Soitto ei svengannut yhtään, ja bändi oli väsyneen kuuloinen jo ensimetreiltä. Laulut menivät vähän miten sattuu, eikä tilannetta pelastanut edes Ruotsin paitaan pukeutunut oma rock ’n’ roll -ikonini Duff McKagan. Oltiin hyvin kaukana siitä bändistä, jota sanottiin aikoinaan maailman pahamaineisimmaksi bändiksi. Tämän keikan jälkeen voidaan tosin puhua samaan sävyyn mutta ihan eri tarkoituksessa. Toisena soitettu ”Mr. Brownstone” alkoi vahvistaa käsillä olevaa katastrofia, sillä laulut menivät edelleen sinne päin, ja rumpali Frank Ferrer on pökkelö ja tylsä soittaja. Suunta oli koko ajan alaspäin, sillä ”Chinese Democracy” ja neljäntenä soitettu Velvet Revolver -cover ”Slither” laskivat tunnelmaa entisestään. En tule koskaan ymmärtämään, että kun biisien välejä täytetään muutenkin kaikella tarpeettomalla soitannalla kuten esimerkiksi venytetyllä ”Welcome To The Junglen” riffillä, niin millä ihmeen logiikalla yhtyeen pitää soittaa vielä jäseniensä muiden bändien biisejä? Ymmärrykseeni ei mahdu myöskään tarvetta coveroida keikalla esimerkiksi AC/DC:tä tai The Stoogesia. No, settilista oli mielestäni muutenkin sekalainen vailla draamankaarta ja järkevää logiikkaa. Bändi olisi voinut huolettomasti skipata hitosti tavaraa pois ja keskittyä olennaiseen.

Kielisoitinosasto hoiti hommansa sinällään moitteettomasti, ja ulkoisesti Slash oli samannäköinen kuin hän on aina ollut. Melissa Reesen roolia tietokoneineen en ymmärtänyt ja aika näkymättömäksi oli tehty myös Dizzy Reed vaikka hän saikin osuutensa esimerkiksi äärimmäisen kauniissa ”Estrangedissa”. Suurin vika löytyi yhtyeen keulilta. Siitäkin huolimatta, että W. Axl Rose on nykyään sympaattisemman oloinen kuin koskaan aikaisemmin, on laulaminen sitten jotain ihan muuta. Hän oli joskus kirkkaasti oman genrensä parhaita äänenkäyttäjiä, nyt oltiin täysin metsässä. Hänen äänessään ei ollut voimaa, monipuolisuutta eikä särmää. Aivan kuin se ääni olisi vain kadonnut ja tilalla olisii ollut joku laulukyvytön heppu. Laulu toimi aina välillä kuten edellä mainitussa ”Estranged”-biisissä, mutta se oli vain hetken hurmio. Ääni katosi jälleen, kun piti mennä korkeammalle. Ei auta, jos settilistassa on kasoittain hyviä biisejä, jos niiden kuuleminen ja pahoinpitely saa vain voimaan pahoin.

Oli hyvin surullista nähdä yleisövirran kääntyvän ulkoportteja kohti jo keikan hyvin varhaisessa vaiheessa, enkä voi yleisöä siitä millään tavalla moittia. Oma mittani tuli täyteen ”You Could Be Mine” -biisin kohdalla, vaikka se soitettiinkin sinällään kelvollisesti. Kävelin pois äärimmäisenä surullisena ja surullisena kirjoitan myös tätä. Minun ja Guns n’ Rosesin livesuhde on tullut katkeraan loppuunsa, loppuun, jota en olisi halunnut kokea. Yhtye oli soittanut loppujen lopuksi lähes kolmekymmentä biisiä ja erittäin suuri kunnioitus ja hatunnosto niille, jotka jaksoivat kuunnella keikan loppuun.

Yhtye kielsi kuvaamisen ja ilmoitti, että heidän oma kuvaajansa ottaa kuvat ja toimittaa ne välittömästi keikan jälkeen ladattavaksi. Kuvia ei ole vielä tähän päivään mennessä kuulunut, joten olkoon.

Näin oli seikkailuni tullut loppuunsa. Huolimatta siitä, että emmin tovin lähtöäni, niin kiitokset kollega Penttiselle, joka jaksoi valaa uskoa. Ilmat suosivat, henkilökunta oli asiakaspalveluhenkien ja ennen kaikkea ihmiset olivat leppoisia. Päivät olivat eittämättä kohtuuttoman pitkiä, ja festivaalin henki on ohjelman suhteen hieman muuttunut vuosien aikana. Iän myötä taidan haikailla hieman sinne menneisyyteen, muttei niitä kehäraakkejakaan kai loputtomasti ole keikoille. Ruotsi rokkasi jälleen!

Kuvat: Michael Lindström