Aloitamme arvostelun tällä kertaa shokkipaljastuksella: minä en ole virheetön. Yleisön kohahdus, jota seuraa putoavan monokkelin kilahdus kivilattiaan. Joku voisi jopa väittää minunkin olevan vain ihminen, kaikkine kuolevaisille ominaisine virheineni. Itse en ehkä menisi ihan noin pitkälle, mutta olen kuitenkin valmis myöntämään olevani kaikkea muuta kuin virheetön. Suurin ja erityisesti uuteen musiikkiin perehtymistä haittaava piirre persoonassani on keskittymiseni herpaantuminen. Jos entuudestaan minulle tuntemattoman bändin levy alkaa heikosti, on peli käytännössä menetetty kolmanteen biisiin mennessä. Aikana, jolloin uutta musiikkia on tarjolla kuin Suomenlahdessa hukkuneita kulttuurituristeja, keskivertolevyjen kuunteluun ei yksinkertaisesti riitä aikaa, saati kärsivällisyyttä.

Helsinkiläinen Montage oli lähellä päätyä hyllyyni pölyttymään progerockille omistetulle osastolle Flower Kingsin ja Musen väliin. Kahdeksankappaleisen albumin keskivaiheen tienoilla löysin itseni selailemasta Alastonta Suomea ja pohdiskelemasta konjakkilasini täyttöä. Tyypillistä progea: turhaa, väkinäistä nokkelointia, kuten aina. Neljäntenä pyörähtävän ”Mammoth”-kappaleen aikana huomasin kuitenkin käytöksessäni jotakin erikoista: naputtelin kantapäätäni maahan kappaleen tahdissa samalla päätäni nyökytellen. Hienovaraisesti, mutta kuitenkin.

Kelasin lätyn alkuun, suljin näytöltäni kuvan naisen alastomasta ylävartalosta ja keskityin kuuntelemaan. Albumin alku on ensikuulemalla mielestäni hieman tylsähkö ja vaikeasti lähestyttävä. Kunnolla keskittyessäni aiemmin minut kelkasta pudottaneesta alustakin rupesi hiljalleen löytymään uusia, miellyttäviä vivahteita. Erityisesti juuri albumin alussa esiintyvä vahva progressiivisuus kappalerakenteissa ja erityisesti rumpukuvioissa häiritsee tahdissa rummuttelua, joka on minulle tärkeä tapa eläytyä kuunteluun, mutta paikoitellen huomasin jalkojeni pomppivan varovaisesti aikaisemmin pitkälti ohi lipuneidenkin kappaleiden tahdissa.

Orkesterin vokalisti on kuin yhdistelmä Teemu Brunilaa ja Billy Talentin Benjamin Kowalewiczia. Ulosanti on esikuvien tavoin varsin persoonallista ja erinomaisesti orkesterin tyyliin sopivaa. Albumin tuotantopuoli on ensiluokkaista, ja vastaava harmonisuus laadukkailla kuulokkeilla kuunneltuna on harvinaista. Mikään elementti ei pistä esille heikkona, ja albumin kaikki tasot erottuvat selkeästi toisistaan. Albumi on miksattu ilmavasti, mikä luo tilan tuntua. Läpi albumin on käytetty mausteena kosketinsoittimia perinteikkäästä pianosta ja uruista elektronisimpiin sointuihin, ja kaikki nämä asiat yhteistyössä luovat kappaleille hienoa moniulotteisuutta.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Albumi puikkelehtii kappaleesta toiseen perinteikkään progressiivisen ja vain progressiivisilla vivahteilla maustetun pop-rockin välimaastossa. Samalla äänimaailma kokonaisuudessaan vaihtelee vahvasti bluesista lainaavan ja jopa Mastodonin ”Blood Mountain” -albumin kepeimpiä kappaleita muistuttavan välillä, ja lopputulos on kokonaisuutena varsin monipuolinen –  ehkä jopa lievästi skitsofreninen. Tästäkin huolimatta orkesteri onnistuu kuin noituudella säilyttämään läpi albumin jatkuvan punaisen lankansa ehjänä. Lopputulos on kokonaisuuden kuuloinen albumi, joka hitaahkosta alusta huolimatta onnistuu vangitsemaan pauloihinsa. Albumin draaman kaari pitää sisällään useita kliimakseja, joita tauotetaan mainiosti rauhallisilla mietiskelytauoilla. Kappaleiden tunneskaala aaltoilee esitettävien tyylien mukana surullisesta haikean kautta pirteään, ja aikaisemmin mainitsemani moniulotteisuuden avulla kappaleista on onnistuttu luomaan jopa keskivertoa väkevämmin kuuntelijan tunteisiin vaikuttavia.

Ainoa suoranainen kritiikkini tuleekin albumilla vahvimmin progressiivisuuteen nojaavista kappaleista ja segmenteistä. Henkilökohtaisesti en pidä rikkinäisistä ja jopa liiallisen monimutkaiseksi väännetyistä kappalerakenteista tai soittokuvioista. Teknisyyttä arvostavan kuuntelijan korvaan progeilu on varmasti mielenkiintoisempaa kuin perinteiseen pop-muottiin rakennettu musiikki, mutta puhtaasti eläytyvän kuuntelijan turha rakenteellinen monimutkaisuus pakottaa kuuntelemista jopa paikoin häiritsevään ajatustyöhön. Puhtaampi, yksinkertaisempi ja enemmän tunnelmaan kuin teknisyyteen nojaava tyyli voisi palvella orkesterin tyyliä paremmin.

Mikä olikaan siis tämänkertaisen tarinamme opetuksena? Yhteiskunnallisesti tärkeä ”pienet mutta terhakat ketunnenät ovat paremmat kuin puolillaan vettä olevat pakastepussit” ja ehkä itse albumin kannalta merkittävämmäksi luokiteltava ”tämän albumin, kuten muidenkin albumin tyylisuunnan jakavien teoksien kuunteluun kannattaa oikeasti keskittyä”. Montagen debyytti on auetessaan äärimmäisen vivahteikas, moniulotteinen ja tunnelmallinen progerock-teos, mutta aukaisemiseen vaaditaan myös kuuntelijan panostusta. Panostus kuitenkin palkitaan, ja henkilökohtaisesti nostankin Montagen Flower Kingsin ja Musen välistä Pariisin Kevään ja Verhojen väliin, tunnelmoivan syys-popin suosikkeihini.

8/10

Kappalelista:
1. Other Voices
2. Trapeze
3. Misty High
4. Mammoth
5. Reborn Identity
6. Shine
7. Devil’s Whip
8. Strawberry Skies
https://www.facebook.com/Montagefinland
http://www.montage.fi/
Kirjoittanut: Pekka Nyrhinen