Moonsorrow’n Ville Sorvali: ”Tämä bändi ei koskaan hajoa.”
Pakanametallin kiistattomiin kärkinimiin lukeutuva Moonsorrow julkaisi pitkän odotuksen jälkeen seitsemännen ”Jumalten aika” -täyspitkänsä 1.4. Century Median kautta. Yhtye esiintyi levyn julkaisupäivänä loppuunmyydyssä Virgin Oilissa Helsingissä. Ennen keikkaa Kaaoszine pääsi jututtamaan yhtyeen vokalisti–basisti Ville Sorvalia sekä kitaristi Mitja Harvilahtea, joiden kanssa keskustelimme muun muassa uudesta albumista sekä bändin urasta.
Terve! Mitenkäs vuosi 2016 on Moonsorrow’lla lähtenyt käyntiin?
Ville: Ainakin omalla kohdallani helvetinmoisella häsellyksellä. Paljon on saanut tehdä kaikenlaista.
Mainos päättyy
Mitja: Huomaa, ettei oo bändin kanssa tapahtunut ihan hirveesti muutamiin vuosiin, koska tää tuntuu taas semmoselta vyöryltä, ettei oikeen ehdi tekemään mitään muuta. Tämä on siis positiivista ja hieno homma.
Ville: Pelkästään positiivista. Vihdoinkin saatiin levy valmiiksi. Edellisestä levystä on niin kauan aikaa, etten muistanutkaan, ettei hommat lopu siihen, kun levy on valmis – tai ehkä pääsäveltäjän kohdalla loppuukin, mutta kaikilla muilla se jatkuu.
Tänään ilmestyi Moonsorrow’n uusi albumi ”Jumalten aika”. Kertoisitteko levyn sävellys- ja äänitysprosessista?
Mainos päättyy
Ville: Jos nyt kelataan nopeesti siihen, kun edellinen levy ilmestyi, niin me alettiin melko pian sen jälkeen suunnitella tätä levyä ja säveltää matskua. Me tehtiin sitä varmaan vuoden verran ja tajuttiin, että ei helvetti, tää ei mene siihen suuntaan, mihin bändi haluaa mennä. Se oli vaan semmonen yhtäkkinen havainto, että tästä ei tuu seuraavaa Moonsorrow’n levyä, sori nyt vaan kaikille, nyt on pakko pitää tauko ja miettiä, mitä me halutaan tehdä.
Vuonna 2014 alettiin sitten tehdä näitä biisejä. Se olikin semmonen omanlaisensa prosessi.
Mitja: Biisinteko jatkui ihan loppumetreille asti. Studionauhoituksia edeltävänä iltana tuli vielä täysin uusia ideoita. Loppua kohden kiihtyi tahti ihan pirusti: meillä ei oo koskaan ollut silleen, että tehdään materiaali valmiiksi, treenataan sitä vaikka kolme kuukautta ja mennään studioon, vaan sillä viikolla, kun studionauhotukset alkaa, tulee yleensä vielä isoja muutoksia.
Eli tää ei eronnut hirveesti teidän normaalista työskentelystä?
Mainos päättyy
Mitja: Eipä oikeestaan. 
Ville: Tässä oli ehkä enemmän semmosta yhteisöllistä kränäämistä. Me oltiin poikkeuksellisen useina iltoina Henrin kotistudiossa koko hemmetin porukka ja yritettiin tehdä biisejä yhdessä. Kyllähän sen tietää, mitä siitä tulee, kun kaikilla on oma mielipide ja jokainen on tuonut mukana pari kaljaa sinne. Keskustelua riitti, mutta ei se tietenkään ollut se syy, miksi tää venyi.
Mitja: Yksi viimeisimpiä venymisen syitä oli se, että kokeiltiin täysin uutta tapaa sovittaa biisejä – tai lähinnä ei haluttu sovittaa niitä samalla tavalla kuin edellisillä levyillä. Se taas aiheutti sen, että vaihtoehtoja oli todella paljon ja niiden perkaaminen, läpikäyminen ja testailu edestakasin oli pitkäpiimästä hommaa.
Ville: Mä en laskenut missään vaiheessa, mutta arvioisin, että monissa kohdissa oli parisenkymmentä erilaista sovitusvaihtoehtoa. Ne kaikki me siis myös äänitettiin, koska meidän piti kuulla, miltä tää mahdollisesti kuulostais, jos me tehtäis näin, vain todetaksemme, ettei me haluta tehdä sitä niin. Sitten kokeiltiin seuraavaa. Meillä oli siellä paljon villejäkin ideoita, jotka ois tavallaan ollut ihan mageita jonkin toisen bändin levyllä. Esimerkiksi ”Mimisbrunnin” teema viheltämällä oli mun idea, mutta muut ei lämmenneet sille. Se ois kuulostanut Kentiltä.
Mainos päättyy
Mitja: Se kuulosti hyvältä. Meillä oli todella hyviä Kent-sovituksia, hyvää goottirokkia ja todella hyvää minimalistista black metalia, ja jossakin vaiheessa ne kaikki kuulosti hyvältä ja erittäin kiinnostavalta, mutta kaikkien takaraivossa alkoi semmonen delete-nappi paistaa, että ei tää tähän jää kuitenkaan. Seuraavana päivänä, kun kuunneltiin niitä demoja, ne oli sitten deletoitu sieltä Henrin toimesta yleensä samana iltana.
Ville: Pääsi ainakin kokeilemaan. Tässä oli eniten meidän levyistä kokeilua tossa vaiheessa. Meillä ei ollut nyt mitään semmosia estoja, joten kokeiltiin kaikki typerimmätkin ideat sitten. Ei sitä muuten tiedä, miten typerä se on, jos sitä ei kokeile. Tämmösiäkin päätyi levylle.
Tällä uudella levyllä on kuultavissa paluuta teidän vanhempaan tyyliinne. Oliko teillä tarkoituksena palata hieman taaksepäin ja hakea vanhaa linjaa takaisin?
Ville: Kyllä me ihan tietosestikin haluttiin pikkasen kaivella sitä menneisyyttä ja kattoa, mitä kaikkea sieltä löytyykään. Ei tietenkään haluttu tehdä mitään tiettyä juttua uudestaan. Me haluttiin tavallaan mennä pidemmällekin kuin omaan menneisyyteen, miettiä niitä vaikuttajia meidän ekojen demojen takaa ja kyllä tommosia elementtejä sinne tuli.
Mainos päättyy
Joistakin riffeistä tuli hyvin paljon mieleen Satyriconin ensimmäiset levyt.
Mitja: Siellä on paljon semmosta tribuuttia kyllä.
Ville: Toi 90-luvun norjalainen black metal oli tavallaan jotenkin tosi selkee siinä vaiheessa, kun me tajuttiin, että sitähän tähän nyt tulee, koska se on varmaan ainoa asia tässä bändissä, mistä kaikki jäsenet on samaa mieltä. Ei pelkästään ainoa musiikillinen asia, vaan ainoa asia ylipäätään, mistä kaikki voi olla samaa mieltä eikä rupea riitelemään.
Miten itse vertaisitte tätä levyä muuhun tuotantoonne?
Mitja: No siinä on uusia elementtejä. Semmosta äänimaailman käyttöä, mitä ei oo ollut ennen, ja viimesimpiin levytyksiin verrattuna erilaista sovitusta ja paljon enemmän yllättäviä käänteitä ja tommosta. Että kaiken ei tarvii olla ihan viimesen päälle mietittyä. Jos tulee semmonen fiilis, että tossa pitää paahtaa nopeempaa riffiä, niin sitten niin kanssa tehdään. Meillä on ollut vähän semmosta, että rakennetaan pitkiä, isoja eepoksia, jotka menee kuin juna alusta loppuun asti. Sitä me haluttiin periaatteessa välttää ihan kokonaan tällä levyllä, ettei tule niitä semmosia järkäleitä, jotka syttyy ja myös sammuu hitaasti.
Ville: Hyvä verrokki on se varhanen Satyricon siinä mielessä, että eihän meillä tässä mitään kovin radikaalia oo, koska meidän konseptissa ei vaan päädytä sellaisiin ratkasuihin. Se, mistä mä oon tykännyt just nimenomaan niissä varhasissa Satyriconin levyissä on se, että voi tapahtua jotain aivan päätöntä yhtäkkiä. Sahataan jotain riffiä, ja yhtäkkiä se vaan katkee ja tulee jotain huminaa taustalle ja huilu täysin eri tempossa ja sävellajissa. Niin just näin, ennakkoluulottomuutta! Siitä mä oon aina tykännyt, eihän se meidän konseptissa tietenkään toimi tuolla tavalla, mutta as far as Moonsorrow goes, niin tää on sitä tässä.
Kertoisitko Ville hieman, mistä olet ammentanut inspiraatiota tämän levyn lyriikoihin?
Ville: Inspiraatiota tulee hyvin muinaisista satukirjoista, Eddaahan tässä on taas ripattu jonkin verran.
Oliko siellä vikassa biisissä jotain Sampo-teemaa?
Ville: Joo, se taitaa loppupeleissä olla aika ilmeinenkin. Ideana oli ylipäätään kaivaa muutama vanha myytti ja tuoda niitä vähän erilaiseen valoon ja sovittaa nykypäivään siinä mielessä, et miettii mitä ihmiset on mahdollisesti tarkottanut, kun ne on tämmöstä settiä kirjottanut. Ei niitä tarinoita ja myyttejä tietenkään voi lukea kirjaimellisesti, koska niissä on paljon asioita, mitä ihmiset on vaan keksinyt, koska ne ei oo pystynyt selittämään tiettyjä asioita.
Mutta esimerkiksi toi Sampo-hommakin tossa vikassa biisissä vaan istu niin hyvin siihen, kun jumalten ajasta on siirrytty ihmisen aikaan, jossa ei oo enää mitään jumalallista vaan raha hallitsee. Jostakin se kolahti, että täähän on just hyvä pohja tähän hommaan. Oikeestaan se tuli siitä, kun katoin ensimmäisen kerran elämässäni 80-luvun legendaarisen tv-draaman Rauta-aika, se niitten Sampo-sovitus oli jotenkin hätkähdyttävä, että se jäi alitajuntaan kummittelemaan, joten siitäkin tuli varmaan jotakin siihen läpi. Niillä oli oma tulkinta siinä, ja mä oon tehnyt ehkä oman tulkinnan siitä niitten tulkinnasta.
Levyn kakkosbiisissä,”Ruttolehdossa”, on vierailevana laulajana Jonne Järvelä. Miten olette päätyneet yhteistyöhön hänen kanssaan?
Ville: Vanhoja ystäviä.
Mitja: Ja meillä ei oo kellään semmosta ääntä, mikä Jonnella on. Jonnehan on myös siitä harvinainen tyyppi, että se on asunut saamelaisten kanssa, ja sillä on lupa joikata, mitä ei oo mitenkään helppo saada. Sillä on semmonen shamanistinen ääni, keltään meistä ei lähde semmosta. Se oli kuin nakutettu siihen.
Ville: Siinä vaiheessa, kun me oltiin tehty se lopullinen sovitus, mikä ei ollut tietenkään lähellä lopullista, se alkoi mennä siihen suuntaan, mihin se oli menossa. Silloin oli ihan ilmiselvää, että kukaan meistä ei voi tehdä tätä. Kyllä sen pitää olla Jonne, se tuli aika nopeesti kaikkien mieleen.
Julkaisitte videon kappaleesta ”Suden tunti”. Miten päädyitte vasta nyt tekemään ensimmäisen videonne?
Ville: Me ollaan vältelty niitä, koska varsinkin tämän genren estetiikassa ne on lähes poikkeuksetta tuomittu olemaan aivan eeppisiä katastrofeja. Nyt satuttiin tekemään semmonen biisi, mistä tajuttiin jälkeenpäin, että täähän on helvetin hyvä videolle. Satuttiin myös löytämään semmonen ryhmä, joka pysty tekemään siitä sekä biisin- että omannäkösensä tulkinnan. Tavallaan sattumistahan tämäkin oli kiinni.
Vaikuttiko tähän se, että biisi on Moonsorrown nykymittakaavalla suhteellisen lyhyt?
Ville: Se varmaan vaikuttaa siihen, että käsikirjotuksesta saa mielenkiintosen, mutta ei me ikinä ajateltu tätä sitä kautta.
Mitja: Mä ajattelin myöskin sitä, koska olen noissa jutuissa vähän ammatikseni pyörinyt. Rupesin laskemaan, mitä maksaisi tehdä vartin mittaseen biisiin videota, niin se summa kipusi niin korkeelle, ettei semmoseen yhdelläkään bändillä oo nykyään varaa. Pitää olla tosi tyytyväinen siihen, minkälainen tosta videosta tuli, koska aina on tiedetty, että animaation keinoin noita tarinoita pystyisi kertomaan paljon paremmin kuin näyttelemällä tai varsinkaan niin, että bändi on siinä kauheesti mukana. Sopivan ryhmän löytäminen on ollut tosi vaikeeta kuten myös se, että on pystynyt luottamaan, että tulee laadukasta jälkeä, eikä pistä kaikkea likoon siihen ja saa sitten semmosen surkean, myötähäpeää herättävän klipin.
Ville: Me ollaan joskus tehty sellanen. Meni vähän sivuraiteille toi tiedottaminen ton videon suhteen, että kyseessä on meidän ensimmäinen video koskaan. Tavallaan se on ensimmäinen semmonen järkevä teos. Ei siitä edellisestä tarviis niin hirveesti puhua, mutta se on kuitenkin olemassa ja suurin osa tietää sen, sehän löytyy Youtubesta, niin mitä sitä nyt kieltämäänkään, me tehtiin semmonen. Se on hyvä esimerkki siitä, kuinka eeppisestä katastrofista voikaan olla kysymys, jos lähtee kunnianhimosesti, mutta olemattomalla budjetilla ja vaivaisella osaamisella tekemään tollasta.
Mitja: Näyttelijöitä tuli bongattua silleen, että luki lehdestä ”hei, tuolla on viikinkimarkkinat, pitääpä ottaa kamera ja mennä kuvaamaan sinne”, sitten äkkiä lähetyskirpputorilta valkosia, kustuja ja paskottuja lakanoita, siihen sitten punaset ristit, niin siitähän sai viidessä minuutissa rekvisiittaa. Olis pitänyt ehkä ajatella silloin, että kannattaako tätä ees tehdä.
Ville: Se oli hauskaa ja se oli sitä, mitä me sillon ollaan haluttu tehdä. Ehkä me ollaan ajateltu vähän eri tavalla asioista.
Mitja: Mutta sitten kun kattoo Amon Amarthin uusimman videon, niin siinä on ihan samanlainen käsis. Se on vaan tehty vähän paremmilla vehkeillä ja vähän kalliimmalla.
Teillä on jo pitkä ura takana. Mitä teille on jäänyt päällimmäisenä siitä mieleen?
Ville: Kaikenlaista. Päällimmäisenä ei oikeestaan mitään, koska niitä asioita on niin paljon. Tällä hetkellä tietysti päällimmäisenä on ehkä kiitollisuus. En mä nyt ehkä aatellut ensimmäisiä demoja tehdessäni, että istuisin tässä kalja kourassa odottelemassa, että pääsen soittamaan loppuunmyydylle Virgin Oilille. Kaikenlaista on tapahtunut, ja kaikesta pitää olla kiitollinen.
Mitja: Paljon muistoja. Uskomaton määrä tapahtumia ja satoja keikkoja hyvässä porukassa, niin siinä on muistelemista loppuiäkseen, vaikka tää loppuis huomenna. Saa olla hyvin kiitollinen näistä.
Ville: Ja ehkä tärkeintä tässä koko yhteisössä on se, että vaikka tää bändi loppuis huomenna, niin nää on aina mun kavereita. Koska tää on aina ollut jotenkin enemmän kuin vain bändi. Näitten tyyppien kanssa on kaikesta riitelystä huolimatta tosi nastaa reissata, soittaa vähän musaa ja juoda kaljaa. Kaikki on ollut tosi siistiä. Tai ei nyt kaikki, tietysti on ollut semmosiakin hetkiä, että todellakin miettii ”mitä helvettiä mä täällä teen”.
Mitja: Ja se tietysti myös, että on ollut paljon kunnianhimoa siihen musiikin tekemiseen. Se on se, mikä on aina otettu täysin tosissaan eikä olla tehty yhtään kompromisseja. Ei me varsinaisesti semmonen ammattimainen bändi muuten olla oltu paitsi viime vuosina ehkä enemmän. Muuten ollaan menty sillä, että kunhan hommat toimii ja pidetään hauskaa, ettei oo tarvinnut niin sanotusti stressata. Ja koko ajan on menty eteenpäin, vaikka ei oo ollut semmosta viisivuotissuunnitelmaa, että pitää päästä jonnekin.
Ville: Menty eteenpäin silleen puolivahingossa, ei tässä kukaan meitä oo työntänyt eteenpäin. Ja jos työntäisi, niin me varmaan lähettäis toiseen suuntaan ihan vittuillaksemme.
Entä mitkä ovat teidän lempilevynne tuotannostanne?
Ville: Tämä uusin tietysti. Ei voi muuta vastata tällä hetkellä. Kyllä mä luulen, että tää voi olla aika pitkäänkin paras. Se vaatii ainakin vuoden, että pystyy asettamaan uusimman johonkin kohtaan siinä tuotannossa. Sitä on tavallaan vaikee tulkita objektiivisesti heti, kun se on äänitetty, mutta kyllä tässä on aika vahva fiilis, että tää jää parhaaksi pitkäksi aikaa. Omastakin mielestä tää tuntuu vain paremmalta koko ajan.
Mitja: Sama fiilis. Muutenkin on ehkä vaikee järjestää niitä edellisiä. Se vaihtelee, mikä milloinkin tuntuu vahvimmalta. Pitää rehellisesti olla tyytyväinen tähän uuteen, sitä on jopa jaksanut kuunnella monta kertaa viime aikoina. Kun on niin pitkä aika siitä studiosta, ja pidin monta kuukautta taukoa, etten kuunnellut sitä levyä ollenkaan, niin nyt siihen pääsee itsekin sisälle ihan uudella tavalla.
Miltä näyttää Moonsorrow’n tulevaisuus?
Mitja: Synkältä ja pilviseltä.
Ville: Pitäsköhän kysyä meidän managerilta, mitä se on suunnitellut. En mä nyt oikeestaan tiedä, mä en jaksa tällä hetkellä kattoa niin hirveen pitkälle. Mä vaan haluan vähän aikaa paistatella tän levyn tuomassa hyvässä fiiliksessä. Keikkoja on sovittuna, ja sitä odottaa, että pääsee soittamaan ne. Mutta sen ajan tuolle puolen en oo miettinyt, että mitä silloin tapahtuu. Sillon tapahtuu toivottavasti lisää keikkoja, mutta voi tapahtua myös muutakin.
Ja meinaatte vielä julkaista levyjäkin?
Ville: Ehdottomasti. En mä nyt sanoisi, että me tähän lopetetaan. Vaikka lopetettaiskin, niin kukaan ei ikinä tietäis, koska me ollaan päätetty, että tämä bändi ei koskaan hajoa. Ois tosi noloa tehdä joku comeback sitten, joten parempi olla hajoamatta.
Oikein paljon kiitoksia haastattelusta. Olisiko teillä vielä jotain lisättävää tai terveisiä Kaaoszinen lukijoille?
Ville: Mitäs tähän nyt vielä pitäisi lisätä… Lisää sä, kun sä oot niin fiksu.
Mitja: En mä oo kovin fiksu. 
Semmoset terveiset meidän lukijoille?
Ville: Joo, otsikko: Mitja Harvilahti: ”En ole kovin fiksu.”
Tuo muuten menee otsikoksi!
Ville: Loistavaa. Kiitos siitä, mä olen aina halunnut lukea jutun tolla otsikolla.
Haastattelu: Eveliina Torniainen