Moonspell: Irreligious – 20 vuotta hulluutta ja magiaa

Vuonna 1995 grunge oli jo ampunut itsensä ja uusi metallisukupolvi oli nousemassa. Samana vuonna ilmestyi Moonspellin debyyttilevy nimeltä ”Wolfheart”. Hienosta kannesta huolimatta levy ei ”Alma Mater” -biisiä lukuun ottamatta minuun vaikutusta tehnyt. Pidin Portugalia metallin kehitysmaana enkä nähnyt Moonspellin tulevaisuutta paljoakaan keskinkertaista underground-nimeä kummoisempana. Bändin tyylikin oli vielä raakilemaisesti hakusessa. Vuotta aiemmin ilmestynyt Tiamatin ”Wildhoney” ja 1995 ilmestynyt Sentencedin ”Amok” olivat tehneet huomattavasti kovempaa jälkeä. Niillä levyillä musiikin synkkyys ei perustunut sata lasissa -kaahaamiseen (joskaan ”Wolfheartkaan” sellaista edustanut) vaan erilaisiin tunnelmiin. Vaan portugalilaisetpa eivät vielä olletkaan lyöneet kaikkia kortteja pöytään ja antoivat kohta koko lailla laajan kirjon vahvoja tunnelatauksia!

Kesällä 1996 elämässäni puhalsivat muutoksen tuulet. Ylioppilasjuhlat oli vietetty, ja oli aika laajentaa oman elämän hiekkalaatikkoa monella tapaa. Edessä oli lähtö kokemaan maailmaa, ja vaikka pyrinkin  pienestä pitäen olemaan avarakatseinen asioiden suhteen, aina välillä nuoruuden ehdottomuus iski. Yleensä se koski pienen paikkakunnan vaatimuksia oman olemisen suhteen, mutta välillä myös musiikkia. En esimerkiksi voinut ymmärtää, miten Metallica saattoi tehdä ”Loadin” kaltaisen levyn. Jo ”Black Album” oli aikanaan järkytys nuorelle rässärille, kun nopeat biisit loistivat poissaolollaan. Nykyään tulen molempien kanssa hyvin toimeen. Uusien kokemusten ja tunne-elämän kuohujen äänimaailmaksi ilmestyi Moonspellin toinen levy, ”Irreligious”.

”Irreligiousin” avausraidan ”Opium” kuulin ensimmäisen kerran myydyimpien levyjen lista -ohjelmassa kesällä 1996, ja biisi kaikessa lyhykäisyydessään vei mieleni aivan uusiin sfääreihin. Katastrofaalinen taloustilanne lykkäsi  kuitenkin levyn hankintaa. Syksyllä sitten maailma aukeni uudella tavalla: paikkakunta ei ollut vaihtunut kovinkaan isoksi, mutta vaihtunut kuitenkin, ja uudet ihmiset elämässä antoivat uusia näkökulmia. Niin piru vie antoi myös Lapuan Syväojan kaupasta ostettu ”Irreligious”. Ensimmäisestä kuuntelukerrasta en muista juuri mitään, sillä olin niin levyltä virtaavan voiman lumoissa. 42 minuuttia ja 37 sekuntia puhdasta magiaa. Se oli täydellinen yhdistelmä sateiselle syksylle (siksi onkin huvittavaa, että levy on äänitetty keväällä ja julkaistu kesällä). Laulaja Fernando Ribeiron runoilemat ja tulkitsemat tekstit muodostivat musiikin kanssa täydellisen symbioosin.

Soundi-lehden legendaarinen heavytoimittaja Marko Säynekoski (muistaakseni hän eikä toinen arvostelija Mattila) kirjoitti levyn arvostelussa, että bändin musiikille on tapahtunut sama kuin heidän logolleen: vielä ensilevyllä valuvat kirjaimet ovat toiselle levylle selkiytyneet selviksi kirjaimiksi. Kannessa on Horuksen silmää mukaileva kuva voimakkaan punaisella taustalla (samaa värimaailmaa käytti Tiamat ”Wildhoney”-levyllä), ja kannen värimaailma on edelleen lumoava kuin takkatuli.

Levyn aloittava mahtipontinen instrumentaali ”Religious…Almost Perverse” on sananmukaisesti melkein uskonnollista pelottavuutta henkivä tuomionpäivän sävelmä gregoriaanisten mieslaulujen säestämänä. Tämä johtaa kenties bändin tunnetuimpaan biisiin, jo mainittuun ”Opiumiin”. Biisi on yksinkertaisessa tarttuvuudessaan nerokas. Ribeiron tyyli tulkita biisiä syvän puhdasta ääntä ja örinää sekoittaen on pysäyttävän vaikuttava. Biisin nimi ja teema aiheuttivat aikoinaan pientä kohua, mutta Ribeiro totesi vain käsittelevänsä aihetta ulkopuolisen silmin sanoen samalla, että monet upeat taideteokset olisivat ilman tajunnanlaajentajia jääneet tekemättä.

Seuraavat biisit ”Awake” ja ”For a Taste Of Eternity” ovat vahvoja biisejä. Ne hyödyntävät Pedro Paixáon soittamia koskettimia. Molemmissa biiseissä herkkyys ja rankkuus kulkevat ylpeinä rinta rinnan. Levyn tuottanut Waldemar Sorychta on saanut levylle yllättävän selkeät soundit ottaen huomioon, että tavaraa biiseihin on luotu melko runsaalla kädellä. Erityisesti korvaan kuiskaa rumpusoundien onnistuminen, sillä esimerkiksi hänen tuottamillaan Sentenced-levyillä se ei ollut hänen vahvuutensa.

Levyn alussa biisit tulevat melko lailla putkeen, ja näin ollen ne tuntuvat pidemmiltä kuin ovatkaan. Kaikesta huolimatta kokonaisuus on ehjä eikä monipuolisuudestaan huolimatta rönsyile liiaksi ulos kaistoilta. Jopa konepoljettu välisoitto ”Subversion” sopii saumattomasti kokonaisuuteen. Itse asiassa tulee mieleen, että levy voisi olla yksi biisi, joka vain jakautuu eri osiin. ”Subversion”  toimii ikään kuin levyn vedenjakana ja johdattaa levyn suureelliseen loppuunsa.

”Raven Claws” on tarttuva biisi, ja Birgit Zacherin ääni antaa laululle uudenlaista monipuolisuutta. Viimeinen kolmen suora ”Mephisto”, ”Herr Spiegelmann” ja ”Full Moon Madness” ovat täydellinen kruunu upealle kokonaisuudelle. Kyseiset sävelmät antavat siivet nousevalle mielipuolisuudelle, ja ”Full Moon Madness” -biisissä ollaan susien ulvoessa jo syvällä rakkauden, kuoleman ja hulluuden syövereissä. Biisissä kiteytyy levyn monipuolisuus ja rikkaus. Välillä levyn musiikki viettelee kuin maailman kaunein enkeli vain muuttuakseen infernaaliseksi pedoksi, joka repii ja tuhoaa kaiken kauneuden – tosin tehden senkin kaikessa julmuudessaan perverssin viehättävällä tavalla. Musiikista paistaa temperamenttinen intohimo, mutta se vaikuttaa fokusoidulta eikä sekoa hermostuksissaan omaan mahdottomuutensa.

22-vuotiaan vokalisti Fernando Ribeiron tekstit ovat oikeassa kontekstissa Moonspellin musiikissa. Harvoin, jos koskaan, on metallimusiikin parissa naitettu teksteissä yhtä hyvin goottilaista erotiikkaa, synkkyyttä, romantiikkaa, rakkautta, uskonnollista symboliikkaa ja kuoleman kaipuuta sekä elämän ylistystä. Teksteissä yhdistyy älykkyys ja kirjallisuus. Tokihan sinne mahtuu metallimusiikille tyypillisiä naivistisia ilmauksia, mutta niitä on vain pienessä määrin. Ikään kuin Nick Cave olisi ryhtynyt metallimusiikin sanansaattajaksi. Huhujen mukaan Alesteir Crowley vierailee levyllä ”Awake”-biisissä lukemassa omaa runoaan. Ribeiro hyödynsi teksteissä portugalilaista runoutta, ja myöhemmin Ribeiro on itsekin julkaissut runokirjoja. Oma ihastumiseni teksteihin kuvasti aikanaan myös oman maailmankuvan ja kiinnostusten laajentumista perinteisten hevisanoitusten ja ajatusten ulkopuolelle. Toisekseen Ribeiro oli niin karismaattinen, että jos olisin ollut nainen, olisin antanut heti.

Levyn vaikutus oli suuri bändin kotimaassa Portugalissa. Levy teki raskaan musiikin historiaa ja myi siellä yli 10 000 levyä saaden hopealevynkin. Levyn myötä bändi nousi monissa maissa listoille ja petasi tietä tulevaisuudelle. Yhtyeen tulevaisuudelle ei tehnyt ainakaan huonoa levyn tiimoilta tehty kiertue Type O Negativen kanssa. Kiertue kävi Suomessakin parilla keikalla, joiden after-bileistä liikkuu monenlaisia huhuja. Bändillä on myöhemmin ollut läheinen suhde Suomeen, ja he ovat äänittäneet täällä levyjäkin Hiili Hiilesmaan johdolla.

”Irreligiousin” jälkeen Moonspell lähti musiikillisesti kokeilevammille linjoille, mutta palasi myöhemmin alkuaikojen tyyliseen ilmaisumuotoon. Huolimatta onnistuneista levyistä yhtye ei ole onnistunut mielestäni uudelleen luomaan yhtä ehjää ja vaikuttavaa kokonaisuutta kuin ”Irreligious”.

Kirjoittanut: Nikki Jääsalmi