Moottorikaupunki palaa: 50-vuotisarvostelussa MC5-yhtyeen ”Back in the USA”

Yhdysvaltalaisen rockyhtye MC5:n merkitystä rockmusiikille ei voi vähätellä, sillä ilman sitä yhtyeet kuten Motörhead, Ramones tai The Sex Pistols eivät olisi koskaan nähneet päivänvaloa. Detroitin autokaupungin (Motor City) mukaan nimetyn yhtyeen omaleimaisessa soundissa voi kuulla niin motown-soulia, Chuck Berryn rock ‘n’ rollia kuin 1960-luvun alun raakaa garage rockia. MC5, joka ehti lyhyen olemassaolonsa aikana levyttää vain kolme albumia, oli myös merkittävä tekijä punk rockin synnyssä, jonka peruskivi valettiin Yhdysvaltojen itärannikolla 1960-1970-luvuilla. MC5:n perustivat kitaristikaverukset Wayne Kramer ja Fred Sonic Smith Lincoln Parkissa Michiganin osavaltiossa vuonna 1964, jolloin yhtye saavutti suurta paikallista suosiota. Varhaisilla kiertueillaan Yhdysvaltain länsirannikolla bändin kerrotaan soittaneen alas lavalta Big Brother and the Holding Companyn kaltaiset, suurta suosiota nauttineet kansalliset yhtyeet raivokkaan lavashow’nsa ansiosta. Lisäksi kantaa ottavien sanoitusten vuoksi yhtyeestä muodostui tahattomasti radikaalin vasemmistolaisliikkeen äänitorvi, joka esiintyi muun muassa monissa poliittisissa kokoontumisissa.

Bändin esikoisalbumi “Kick Out the Jams” äänitettiin livenä Grande Ballroomin lavalla 30.-31. lokakuuta vuonna 1968, ja albumin nimiraidasta muodostui lukuisten yhtyeiden, kuten Monster Magnetin ja Rage Against the Machinen, coveroima rock-klassikko. Huonon menestyksen vuoksi yhtye erotettiin levy-yhtiö Elektran tallista, ja se solmikin sopimuksen Atlantic Recordsin kanssa, mistä oli tuloksena albumi “Back in the USA” (1970), jonka julkaisusta tulee 15. tammikuuta 2020 täyteen 50 vuotta. “Back in the USA” on soundeiltaan huomattavasti ohuempi ja hiotumpi kuin edeltäjänsä, mutta sama raaka ja  kitaravetoinen rock-asenne on tallella. Albumi potkaistaan käyntiin räväkällä Little Richard -coverilla “Tutti Frutti”, jossa kuullaan letkeästi helisevää pianoa ja raivokasta kitarasooloilua.  Samankaltainen meno jatkuu heavy shuffle -tyylisellä, bluesahtavalla biisillä “Tonight, kun motown-tyylisellä back beat -rumpukompilla varustettu “Teenage Lust” tarjoilee energistä ja melodista teiniangstia. Pianovetoisella seesteisellä, soulahtavalla balladilla “Let Me Try” karismaattinen keulahahmo Rob Tyner esittää taitojaan sielukkaana laulajana. Hän onkin melko aliarvostettu suuruus, jonka voi lukea kuitenkin kaikkien aikojen suurimpien rock-äänien joukkoon.

Rauhallisemmasta balladista toivuttuaan kuulija vedetään takaisin energiseen tunnelmaan raivokkaan kahden soinnun ihmeen “Looking at You” myötä. Kappaleella voi erityisesti kuulla rytmiryhmän tuottaman tiukan poljennon ja kitaristien välisen veljellisen mittelön soolojen aikana. Kramer ja Smith eivät ole saaneet ansaitsemaansa arvostusta. Vauhti ei pääse hidastumaan albumin toisella puoliskolla, joka on täyttä paahtoa loppuun asti. Kappaleilla “High School” ja “Call Me Animal” kuullaan letkeitä Rollings Stones -vaikutteita, jotka kuuluvat muun muassa tyylikkäässä riffittelyssä. 1950-luvun klassista rock ‘n’ rollia muistuttava “American Ruse” ottaa kantaa vallitsevaan Yhdysvaltain tekopyhyyteen, siinä missä Fred Smithin laulama popahtava “Shakin’ Street” nostaa hattua teinipopille. Sähkökitaroiden seassa helisee myös 12-kielinen kitara, joka antaa kappaleelle maukasta lisäväriä. Vietnamin sodan vastaisen, hämyisen ja aggressiivisen ”The Human Being Lawnmowerin” myötä albumin lopettaa asenteikas cover Chuck Berryn ”Back in the U.S.A.” -kappaleesta, jossa kitarasoolot eivät kalpene Berrystä.

Albumi ”Back in the USA” on rock ‘n’ rollia aidoimmillaan ja puhtaimmillaan, koska siinä ei ole mitään ylimääräistä. Ilmestyessään se oli kuin nuorennusleikkaus aikana, jolloin mutkikkaampi progressiivinen rock ja virtuoosimaiset supertriot hallitsivat musiikkielämää. Albumi palasi juurilleen nojaamalla varhaisen rockin energiaan ja yksinkertaisuuteen, ja tätä yhtye soitti todella taidokkaasti ja asenteella. Levyä kelpaa kuunnella tälläkin vuosikymmenellä samalla haltioituneisuudella kuin viisi vuosikymmentä sitten. Valitettavasti yhtyeen tarina jäi lyhyeksi, kun erinomaisen pitkäsoiton ”High Time” jälkeen Atlantic Records pudotti yhtyeen tallistaan, ja MC5 hajosi vuonna 1973. Hajoamisen jälkeen Fred Sonic Smith perusti kulttiyhtye The Sonic Rendervouz Bandin, kun taas Wayne Kramer joutui vankilaan huumausainerikoksesta. MC5 kokosi rivinsä uudelleen vuonna 2004 suurta maailmankiertuetta varten jatkaen aktiivisena aina basisti Michael Davisin kuolemaan, vuoteen 2012. Lyhyenä elinaikanaan MC5 jätti rockin historiaan lähtemättömän jäljen, joka ei ole haalistunut vuosien saatossa.

Kappaleet:

  1. Tutti Frutti
  2. Teenage Lust
  3. Let Me Try
  4. Looking at You
  5. High School
  6. Call Me Animal
  7. American Ruse
  8. Shakin´Street
  9. The Human Being Lawnmover
  10. Back in the U.S.A.

Kommentoi julkaisua