Morrisonin myytinmurtaja Robby Krieger – arviossa ”Set The Night On Fire – Elämää, kuolemaa ja kitaransoittoa The Doorsissa”

Robby Krieger & Jeff Alulis: Set The Night On Fire – Elämää, kuolemaa ja kitaransoittoa The Doorsissa (Like)

Myyttinen. Siinä sana, jonka voi liittää kreikkalaisiin jumaliin, antiikin runoilijoihin ja tiettyihin rock-laulajiin.  Jostain syystä myyttisten hahmojen kunniagalleriassa paistattelee usein Jim Morrison, The Doorsin ikoninen keulakuva. Tuon Pariisissa vuonna 1971 vain 27-vuotiaana kuolleen rocklaulaja-runoilijan haamu leijailee The Doorsin jäsenten urien ja myös tämän kirjan yllä. ”Set The Night On Fire – Elämää, kuolemaa ja kitaransoittoa The Doorsissa” on yhtyeen ”hiljaisen jäsenen”, kitaristi Robby Kriegerin, näkemys puoli vuosisataa sitten läpikäydystä vuoristorata-ajelusta The Doorsin kanssa. Toki muitakin Kriegerin elämänvaiheita käydään kirjassa läpi, mutta kyllähän nuo Kriegerin suurta yleisöä kiinnostavimmat vuodet olivat ne Morrison-vetoisen The Doorsin vuodet 1966–1971.

76-vuotiaan Kriegerin kirja on erityisen kiinnostava siksi, että sen julkaisun myötä jokainen eloonjäänyt Doors-jäsen on kirjannut oman näkemyksensä vanhasta yhtyeestään ja sen keulakuvasta. Joku voisi jopa piruilla, että siinä missä Jeesuksella oli neljä apostolia, on Jim Morrisonilla vain kolme – mutta ne kirjoittivat evankeliuminsa koko kirjan mittaisiksi. Kriegerin kirja tuntuu olevan näistä kolmesta eniten jalat maassa. Erityisen kaukana ollaan Jerry Hopkinsin ja Danny Sugermanin ”No One Here Gets Out Alivesta”, joka nosti Morrison-myytin uskomattomiin sfääreihin levittämällä virhetulkintoja, puolitotuuksia ja suoranaisia valheita. Vaikka ”Set The Night On Fire” ei nosta aihettaan tarpeettomalle jalustalle, ei se vähättelekään bändin ansioita. Se vain tekee niistä musiikillisia. Kukas se oman historiansa, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa keksinyt kotimainen rokkilegenda sanoikaan: ”haluutsä totuuden vai niin, että se kuulostaa nastalta?”

Rumpali John Densmoren ”Riders On The Storm”-kirjan synkeyden tai kosketinsoittaja Ray Manzarekin “Light My Firen” mauttoman siirappisen Morrison-palvonnan sijaan Krieger maalaa Morrisonista hämmentävän tavallisen kuvan. Hänelle ystävänsä James Douglas Morrison oli vain karismaattinen runoilija, joka esiintymiskammostaan päästyään kykeni vangitsemaan yleisönsä laulajana – jos sattui olemaan oikeassa mielentilassa. Klassiseen Morrison-mytologiaan ei näet sovi lainkaan Kriegerin muistikuvat siitä, että Jim-poika mokaili hermostuksissaan lähes kaikki elinaikanaan kuvatut keikat ja lääkitsi esiintymisjännitystään liiallisella alkoholinkäytöllä. Manzarekin Ikaros-myyttiä toisintavat puheet tajunnan toiselle puolelle kurkoittavasta shamaanista kuulostavat entistäkin epäaidommilta. Hienoa on lukea myös muisteluita siitä, kuinka Morrison kerta toisensa jälkeen painotti bändin merkitystä kokonaisuutena, eikä halunnut The Doorsin olevan pelkkä taustayhtyeensä edes levyjen kansissa.

Kirja on erittäin pätevästi tehty, ja kirjailija–punklaulaja Jeff Alulis avustuksella kirjoitettu teos tarjoaa The Doorsin saagan rinnalla erittäin maukasta ajankuvaa 1960-luvun loppupuolen USA:sta, Kriegerin heroiiniaddiktiosta ja vaikkapa golfista. Tarina ei ole kronologisessa järjestyksessä, mutta miksi sen pitäisikään? Kaikki tietävät jo ennen ensimmäistä sivua, että pohjaanhan se Titanic lopulta vajoaa.

Morrisonin kuolemasta ei luoda kirjassa mitään salaliittoteorioita Elviksen lailla kuolemansa feikkaavasta tai salamurhatusta rokkilaulajasta. Synkempää, mutta uskottavampaa on Kriegerin teoria siitä, että toistuvasti kuilun partaalla tanssiva lopulta putoaa sinne. Myöhemmistä vaiheista surullista luettavaa on eloonjääneen kolmikon, eritoten Densmoren ja vajaa vuosikymmen sitten manan majoille painuneen Manzarekin välinen oikeustaistelu bändin perinnöstä.

Kirjan loppupuolella Krieger paljastaa omat epäilyksensä siitä, että Manzarekin hävyttömät pyrkimykset luoda nuorena kuolleesta Jim Morrisonista yli-inhimillinen jumalhahmo olikin itse asiassa onnistunut yritys saada Morrison ja sitä kautta The Doorsin musiikki elämään ikuisesti. Siinä myytinluojat epäilemättä onnistuivat. Sillä musiikistahan tässä kaikessa oli lopulta kysymys – olihan?

Teksti: Juhani Mistola