Mötley Crüe jätti kunniakkaat jäähyväiset Suomelle
Elämme aikakautta, jolloin useat nuoruuteni suosikkiyhtyeet ovat joko lopettamassa uraansa tai väistämättä tulossa tiensä päähän jo ihan pakostakin. Yksi näistä teiniaikojen suosikeista oli glam rockin legenda Mötley Crüe, joka tuli marraskuisena keskiviikkoiltana jättämään jäähyväiset Helsingin Hartwall Areenalle minulle sekä muulle yleisölle osana ”The Final Tour” -kiertuettaan. Lämmittelijänä yhtyeelle toimi kauhurockin veteraani Alice Cooper, joka ei vielä toistaiseksi tietojen mukaan ole lopettamassa, mutta väistämätön tosiasia on se, että senkin aikaa koittaa pian.
Vincent ”Alice Cooper” Furnier on 67-vuotias, eikä varmasti tule enää useita vuosia maailman lavoja kiertämään. Miehen 60-luvulta alkanut musiikillinen ura on varmasti pidempi, mitä valtaosalla katsomoon saapuneista on ikävuosia. 26 julkaistua studioalbumia lienee sekin enemmän, mitä osalla katsojista ikävuosia. Nämä lukemat kertovat omaa karua kieltään, mutta iästään sekä pitkästä urastaan huolimatta Kauhu-Lissu jaksaa edelleen illasta toiseen vetää oman shownsa läpi kunniakkaasti – näin myös Hartwall Areenalla, vaikka tällä kiertueella miehelle olikin tarjolla ”vain” lämmittelijän paikka.
Alice Cooper oli oma itsensä, mutta yksi ongelma keikasta suurempia fiiliksiä saadakseen kävi ilmi jo heti ensikappaleista lähtien. Alice yhtyeineen kiertää samaa ”Raise the Dead” -kiertuetta, jonka kanssa se esiintyi jo kesällä Tuska Open Air -festivaaleilla. Koska olin tuolloin paikalla, ja vaikka keikka olikin jo Tuskassa äärimmäisen viihdyttävä, on kaksi kertaa lyhyen ajan sisällä nähty sama show liikaa. Tilanne on vähän kuin katsoisi loistavan elokuvan kahteen kertaan lyhyen ajan sisään, harvoin se toinen kerta herättää samoja tuntemuksia kuin ensimmäinen.
Mainos päättyy
Ainoa eroavaisuus kesän Tuska-keikkaan Alicella oli se, ettei kesällä kuultua cover-osiota keskellä showta kuultu, vaan tällä kertaa keskityttiin ainoastaan Cooperin itsensä suurimpiin hitteihin. Muuten show kulkikin lähes askel askeleelta samoja latuja. Osittaisen ”Black Widow” -intron jälkeen ilmoille kajautettiin sitä Alice Cooperia, minkä varmasti kaikki tunnistavat; ”No More Mr. Nice Guy”, ”Under My Wheels”, ”I’m Eighteen”, ”Billion Dollar Babies” sekä tietysti ”Poison” seurasivat toinen toistaan. Settilistaa katsoessa sen toki ymmärtää, että nämä ikivihreät on lähes pakollista soittaa illasta toiseen, mutta silti sitä jotenkin vielä jaksaa toivoa, että Alice Cooperin näkisi vielä joskus keikalla esittämässä myös kappaleita, joita todelliset hardcore-fanit ehkä kaipaisivat enemmän; niitä hiukan harvinaisempia biisejä. Tämä kiertue ei kuitenkaan sitä osaa tarjoa, jos koko settilistan kenties tuntemattomin kappale on vuoden 2005 ”Dirty Diamonds” -albumin nimikappale. Alice Cooper on julkaissut viimeisimpänä studioalbuminaan yhden parhaimmista levyistään aikoihin, ”Welcome 2 My Nightmaren”, neljä vuotta sitten. Miksi levyltä ei irtoa ainuttakaan kappaletta tämän kiertueen settilistaan? Sitä minä en ymmärrä.
Suurimmat teatraalisuudet keikalla nähtiin sen loppupuolella. Perinteisten rumpu- ja kitarasoolo-osioiden jälkeen Alice esitti ”Go To Hell” -kappaleen käärme olkapäillään. ”Feed My Frankenstein” biisin aikana Alice muutti itsensä Frankensteinin hirviöksi ja lavalle ilmestyi noin 3-metrinen monsteri laulamaan kappaleen loppuun. ”Ballad of Dwight Dry” -kappaletta Alice esitti pakkopaita päällä, jonka jälkeen lavalla nähtiin se kuuluisa Alicen mestaus giljotiinilla ja kuultiin kappale ”I Love the Dead”. Viimeisimpänä kappaleena kuultiin vanha kunnon ”School’s Out”, mihin tällä kiertueella on mielenkiintoisesti lisätty osa Pink Floyd -coveria ”Another Brick in the Wall” keskelle kappaletta. Muita covereita ei siis tällä kertaa kuultu.
Alice oli Alice ja keikka varmasti unohtumaton niille, jotka sen ensi kertaa kokivat ja näkivät. Henkilökohtaisella tasolla siitä ei nyt vaan jäänyt käteen yhtään mitään, mitä en olisi jo viitisen kuukautta sitten kokenut. Hattu päästä silti, että mies yhtyeineen jaksaa vielä kiertää maailmaa ja vetää esityksenä vankalla ammattitaidolla läpi illasta toiseen.
Noin tasan tarkkaan klo 21 oli sitten aika, jolloin illan pääesiintyjä Mötley Crüe asteli Hartwall Areenan yleisön eteen viimeistä kertaa. Yhtyeen keikkakunnosta viimeisimpinä vuosina on kuultu erilaisia spekulaatioita ja yleisesti esimerkiksi yhtyeen kolmen vuoden takaista esiintymistä Helsingin Kaisaniemessä on pidetty surkeana näkymänä. Itse en tuolloin paikalla ollut, joten en osaa asiaan ottaa kantaa, mutta väkisinkin ennen tämän iltaista esiintymistä oli kaivettava Youtubesta pätkiä yhtyeen viimeisimmistä esiintymisistä, jotta saa hiukan osviittaa siihen, mitä tuleman pitää. Muistaako esimerkiksi yhtyeen vokalisti Vince Neil tällä kertaa kaikkien biisien sanat kunnolla? Sitä lähdettiin katsomaan ja toivomaan parasta.
Suurimmat ennakkoluulot siitä, että Hartwall Areenalla oltaisiin todistamassa kaikkien aikojen rock ’n roll -floppia, sai karistaa kuitenkin onneksi heti ensi biiseistä lähtien. Avausraitana toiminut ”Girls, Girls, Girls” lähti moitteettomasti eikä perään kuultu ”Wild Side” ollut sekään pöllömpi suoritus, mitä nyt Vince ehkä hiukan hapuili sanojen kanssa, mutta ei tällä kertaa kovin häiritsevästi. Perään kuultiin yhtyeen hiteistä ”Primal Scream”, ”Same Ol’ Situation (S.O.S.)”, ”Don’t Go Away Mad (Just Go Away)”, “Smoking in the Boys Room” sekä “Looks That Kill” ja tunnelma sekä yleisössä että lavalla oli kaikin puolin hyvä. Bändi näytti toimivan ja ennen kaikkea Vincekin tuntui pysyvän lauluissa mukana jotenkuten. Mick Marsin patsasmainen olemus itselleni ensimmäistä kertaa livenä nähtynä oli jotenkin niin säälittävän ja hellyyttävän näköistä, että miestä teki mieli mennä hiukan paijaamaan kesken keikan. Marsihan kärsii vaikeasta nivelsairaudesta, mikä vaikeuttaa hänen liikkumistaan lavalla. Hattu pois päästä, että mies silti lavalle illasta toiseen sairaudestaan huolimatta nousee. Ikääkin tällä herrasmiehellä on kuitenkin jo 64 vuotta.
Keikan lähestyessä puoltaväliään alkoi tunnelma kuitenkin väkinäisen ”Motherfucker of the Year” kappaleen aikana lässähtämään. Yhtyeen basisti Nikki Sixx piti tämän jälkeen oman jäähyväispuheensa yleisölle, jonka jälkeen kuultiin leikkisästi Helsingille omistettu ”Louder Than Hell(sinki)”. Perään kuultu, ehkä se itselleni odotetuin kappale, ”Shout at the Devil” oli visuaalisesti komeaa katsottavaa, kun Sixx ampui tulilieskoja bassostaan. Sen sijaan vokalisti Neilin esitys tässä kappaleessa oli illan heikoin suoritus, kun mies ei pysynyt sanojen tahdissa laisinkaan.
Yleisö varmasti yleisesti ottaen kuitenkin odotti eniten rumpali Tommy Leen soolohetkeä, jota varten kiertueelle on rakennettu vuoristorata, jolla Lee rumpusetteineen nousee yleisön päälle pyörimään. Visuaalisesti tämäkin hetki, jota edelsi teatraalisesti taustanauhoilta kuultu Carmina Buranan ”O Fortuna” oli toki hienoa katsottavaa. Sen sijaan se beat-kompin rytmittämä taustamusiikki, mikä kohtauksen aikana raiskasi korvia, oli jokseenkin sietämätöntä. Leen laskeuduttua mikserikopin läheisyyteen puhumaan yleisölle, pidettiin myös minuutin hiljaisuus Pariisin viime viikonloppuisten terrori-iskujen uhreja muistaen. Areena olikin minuutin ajan jopa yllättävän hiljaa, vaikka kyllähän sieltä jostain se todella nerokas ”soittakaa paranoid” -huuto kuului.
Mainos päättyy
Tommy Leen rumpushown jälkeen oli kitaristi Mick Marsin vuoro hyvästellä yleisö omalla soolo-osuudellaan. Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että vaikka miestä kuinka kitaristina kunnioittaakin, niin lähinnä sitä jo odotteli keikan alkavan ikään kuin uudestaan pääsevän samalle tasolle, mitä se ensimmäisten kappaleiden aikana parhaimmillaan oli. Ylipitkä kitarasankarointi ja perään kuultu vaisu ”Saints of Los Angeles” eivät kuitenkaan olleet omiaan tunnelmaa kohottamaan. Sen sijaan vielä settilistaan kuuluneet ”Live Wire”, ”Dr. Feelgood” sekä ”Kickstart My Heart” toimivat ihan kelvollisesti, ja jättivät loppupeleissä keikasta ihan hyvän maun. Viimeisenä varsinaisena kappaleena kuullun ”Kickstart My Heart” -kappaleen aikana sekä Vince Neil, että Nikki Sixx nostettiin omilla nostureillaan yleisön päälle hyvästelemään.
Olin valmistautunut kirjoittamaan raporttini Mötley Crüen jäähyväiskeikasta otsikolla ”Mötley Crüe kituu hiljalleen hautaansa kohden”, mutta aivan näin radikaalia otsikkoa spektaakkelille ei voi laittaa. Keikan keskivaiheiden tylsähköistä hetkistä ja vokalisti Vince Neilin hetkittäisistä hapuiluista huolimatta Mötikät todistivat lavalla sen, että yhtye vetää kuitenkin viimeistä kiertuettaan tosissaan ja tulee menemään hautaansa kunniakkaasti saappaat jalassa. Kiitos Vince, Tommy, Mick ja Nikki kaikista näistä vuosista, kaikista loistavista biiseistä ja näistä jäähyväisistä. Ennakko-odotuksista huolimatta yhtyeen jammaillessa ”Home Sweet Home” kappaletta encorena yleisön keskelle rakennetulla pienemmällä lavalla, Hartwall Areenalta poistuttiin kotia kohden hymyssä suin. Kiitos myös Alice Cooper jälleen kerran, vaikka herran kohdalla jäähyväisiä toivon mukaan ei sentään vielä jätetty.
Kirjoittanut: Riku Mäkinen
Valokuvat: Teemu Siikarla
Mainos päättyy